Tieto-Finlandia-ehdokas Kimmo Ohtonen: "Karhujen sielunmaisema kiehtoo"

"Toimittaja Kimmo Ohtosen karhukirjan lähtökohta on koskettava. Ohtonen kohtasi metsässä karhun ensi kertaa ollessaan 9-vuotias. Hän oli metsässä paossa väkivaltaista isäänsä, kun heräsi karhun rasahteluihin. Siitä näystä lähtien karhu on ollut Ohtosen voimaeläin sekä tarkkailun ja kuvaamisen kohde. Hienojen kuvaotosten ympärille kiedottu kasvukertomus säväyttää. Luonto lohduttaa ja on läsnä."

Näin ET-lehdessä 9/2016 arvioitiin Ohtosen kirjaa Karhu – voimaeläin -kirjaa. Se on ehdokkaana vuoden 2016 Tieto-Finlandia-voittajaksi.

Vuonna 2014 ET:ssä ilmestyneessä haastattelussaan Ohtonen kertoi luontosuhteestaan näin:

”Lapsuuteni Keravalla ketut ja rusakot juoksentelivat pihoilla. Luonto oli arkipäivää, metsissä leikittiin ja kesät kuluivat mökillä. Pikkulintuja tömähteli kotona aina aika ajoin ikkunoihin ja ehdin hoidella niistä takaisin luontoon varmaan parikymmentä.

"Lapsesta asti olen pitänyt metsää turvallisimpana julkisena paikkana."

Siellä en osaa oikein pelätä mitään. Lukion jälkeen opiskelin ja työskentelin Englannissa seitsemän vuotta. Se oli oikeastaan sellainen ajanjakso, jolloin en päässyt kovin paljon luontoon, ainakaan metsään. Totta kai kävin retkeilemässä, mutta enemmän vietin sosiaalista kaupunkielämää.

Suomeen palattuani olen saanut sitten viettää työajan lisäksi myös paljon vapaa-aikaani luonnossa. Harrastan luontokuvausta, siitä on tullut vuosi vuodelta yhä tärkeämpää. Jos en pääse vähän aikaan kuvaamaan, muutun melkein levottomaksi. Nyt siitä on tullut vähän jo toinen ammattikin, sillä kirjoitan ja kuvaan kirjaa karhusta. Minulla roikkui karhujuliste jo alakouluikäisenä seinällä ja olin ilmoittanut äidille, että aion vielä kirjoittaa tietokirjan karhuista.

Minua kiehtoo karhujen olemus ja sielunmaisema, niin romanttiselta kuin se kuulostaakin.

"Karhut ovat tajuttoman sosiaalisia ja älykkäitä."

Voi vain arvailla, mitä niiden päässä liikkuu, kun ne katselevat kuusenhavuja ja kurkistelevat kohti männynlatvoja.

Viime kesänä pääsin keskellä yötä itärajan korpimetsässä seuraamaan läheltä emokarhun ja sen kolmen pennun touhuja. Emo oli koko ajan varuillaan mahdollisten uroskarhujen varalta ja vahti tauotta samalla, kun pennut leikkivät painivat keskenään vailla huolen häivää. Näiden aitojen hetkien todistaminen on yksi hienoimpia asioita luonnossa olemisessa.

Olen nyt työskennellyt yli viisi vuotta luontotoimittajana ja saanut kohdata todella hienoja paikkoja ja eläimiä, myös Suomen ulkopuolella.

"Yksi aika eksoottinen elämys oli simpanssien kohtaaminen Tansaniassa."

Olimme jäljittäneet lähes nestehukan partaalla puoli päivää simpanssilaumaa ja lopulta löytäneet sen. Aloin juontaa kameralle näkyä, kun alfauros Frodo lähti kävelemään minua kohti. Jähmetyin, mutta Frodo kävelikin vain ohitseni kuin näyttääkseen, kuka oli johtaja.

Mitä kauemmin olen työskennellyt luontoaiheiden parissa, sitä enemmän aihe on vienyt mukanaan. Käsikirjoitan nyt Katoava Pohjola -nimistä sarjaa, jossa perehdytään kahdeksan eläimen kautta niitä uhkaaviin ongelmiin, kuten vaikkapa susijaksossa salametsästykseen.

Hanke perustuu sellaiseen realistiseen optimismiin, että luonnon ja eläinten hyväksi voidaan ongelmista huolimatta tehdä jotain. Esimerkiksi ammattimaisesti pyöritettyyn salametsästykseen tepsisi varmasti valvonnan resurssien lisääminen ja susialueiden yhteisöjen mukaan saaminen valvontaan, jotta kiinnijäämisen riskistä tulisi suurempi.

On tärkeää, että näemme elävän eläimen arvokkaampana kuin kuolleen, silloin asenteet ovat jo merkittävästi muuttumassa. Olen pannut merkille, että Itä-Kuhmossa, missä suurpetojen kuvaaminen on suosittua, on suhtautuminen susiinkin muuttunut positiivisemmaksi."

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 20/2014. Päivitykset 1.11.2016.