Pula-aika alkoi syksyllä 1939. Kortille menivät kahvi, sokeri, maito, vilja, vaatteet, kengät… Miten ajasta selvittiin? Lue lukijoiden muistoja.

Miestenkin vaate kelpasi

Näin runsauden aikakaudella on vaikea ymmärtää, mitä kaikkea me sodan jalkoihin syntyneet jouduimme kokemaan. Miten ihmeessä kaikki kulutustavarat ehtivät loppua? Maalla ei ollut valmisvaatetta, vaan sellaista mitä tehtiin itse. Kudottiin kankaat ja neulottiin omien lampaiden villasta.
Naiset eivät olleet tottuneet käymään miehisiä työvaatteita edes ulkotöissä, mutta nekin käytettiin hyvin tarkoin. Housuja käyttäviä sanottiin ”pula-ajan pojiksi”.

Maalla kasvaneilla ei ollut ruoasta puutetta. Luonto oli suurena apuina – emme silloin tienneet, että olemme todella luomukansaa. Sodan loppupuolella saatiin jonkin verran avustusta aivan Amerikkaa myöten. Undran paketti tuli meillekin. Sain aivan uudet kengät armeijan ylijäämävarastosta, en malttanut sisälläkään ottaa niitä pois. Valkoisia lumipukuja tuli myös, niistä tehtiin kesäksi paitapuseroita aivan revinnäiskirjonnalla somistettuna.

Minä pyysin isääni tekemään hattujen prässäystäkin. Olin nähnyt Elokuva-Aitasta Bette Davisin, Ilse Wernerin ja Elizabeth Taylorin kauniita hattuja. Putsasin isän vanhoja myllyhattuja, ja tein niistä joka tytölle kauniita hattuja isoine koristeineen. Tieto levisi kylällä hattubisneksestäni, ja kohta oli duunaus käynnissä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mustan pörssin kaupasta: kaupungissa oli rouva, jonka luona sisaruksiani oli koulukortteerissa. Hän vastaavasti sai maalaistuotteita. Possun liha oli vinkuvaista. Voi oli keltajuurta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Joulu oli sentään joulu, vaikka ilman kynttilöitä ja lamppuöljyä. Ikkunat oli verhottu tervapaperilla. Lahjat olivat rakkaiden lasten keksimiä.

Aira Pätsi, Oulu

Tennarit ja Amerikan-mekko

Vanhempani olivat eronneet. Minä isän tyttönä jäin hänelle. Kun sota syttyi, isäni joutui rintamalle. Minä jäin kummitätini ja -setäni luo. Jouluaattona sain lahjaksi omenan, jonka kummitätini oli säästänyt kesän sadosta. Paras lahja tuli hetken päästä. Oveen koputettiin ja sisälle astui lomalle päässyt isäni! Hänellä oli mukanaan minulle tehdyt sukset. Oli ihanaa saada nukkua isäni vieressä.

Tämä tapahtui Keski-Suomessa, josta muutin äitipuoleni luo ensin Liminkaan, sieltä sitten Ouluun. Sieltä minut lähetettiin eräänä päivänä Liminkaan hakemaan maitoa. Sitä luvattiin antaa vasta aamulla, ja kun en voinut lähteä tyhjän maito hinkin kanssa kotiin, jäin yöksi. Aamulla sitten sain lähteä Oulua kohti astia täynnä juuri lypsettyä maitoa.

Eräänä aamuna lähdin kauppaan kello kuusi jonottamaan silakoita. Kun pääsin kaupan tiskille, silakat olivat loppuneet. Toisella kertaa jouduin lähtemään maitokaupasta kesken jonotuksen, kun oli pyörtymäisilläni.
Kuuluin seurakunnan tyttökerhoon, jonne tuli vaatepaketti Amerikasta. Autoin vaatteiden jakelussa vähävaraisille perheille ja sain palkaksi mekon, josta olin todella ylpeä.

Koko kevättalven kävin kyselemässä kenkiä Oulun ranta-aitan myymälästä. Kuukausi kuukauden perästä minulle tarjottiin ei oota. Toukokuussa sain sitten ostettua valkoiset tennarit kokoa 40 (oma kokoni 36). Oli ihanaa mennä Keskikoulun kevätjuhlaan uusissa tennareissa ja Amerikan-mekossa.
Sain kummitätini perintönä hienot päällyskengät karvareunuksineen. Ne vaihdettiin Kiimingissä voihin.

Sessa, Helsinki

Kaikesta tehtiin tili

Synnyin 1930-luvun puolivälissä pienessä kylässä kirkonkylän kupeessa. Kotonani oli muutama peltosarka. Kaksi lehmää, hevonen, lammas, porsas, kukko ja muutama kana.

Varhaislapsuudestani muista lakritsipiiput ja pienet rusinarasiat, jollaiset äiti osti kyläkaupasta makeisiksi meille lapsille. Myös appelsiini säilyi muistissani. Sellaisen näin taas sotien jälleen kaupassa, kun laivat jälleen toivat ulkomailta etelän hedelmiä ja riisiryynejä, rusinoita, kahvia ja muita kadoksissa olleita tarvikkeita.

Molemmat perättäiset sodat olivat korva kärsimys Suomen kansalle. Ihmiset kokivat nälkää, vilua ja väsymystä, surua ja huolta ja pelkoa tulevasta. Kaikki lapsista vanhusiin kotirintamalla sekä sotilaat ”siellä jossakin”.

Työvoimasta oli pula, kun työikäiset miehet olivat sodassa. Kuka muokkasi pellot hevosvoimin, kylvi viljan ja muut siemenet? Kuka syksyllä korjasi viljan sirpillä ja viikatteella, nosti juurikkaat käsin maasta, kuokki perunat penkeistä ylös? Kuka hoiti eläimet ja lypsi lehmät? Kotirintamanaiset tämän kaiken tekivät, jatkaen työpäiväänsä yöllä.

Jokainen aikuinen oli myös velvollinen hakkaamaan pystymetsästä kuutiometrin halkoja valtion ja armeijan tarpeisiin. Nämä olivat ne kuuluisat ”mottitalkoot”.

Kun vilja oli saatu puitua, oli jyvistä suurin osa luovutettava valtiolle. Samoin voikilot, sianlihat, lampaanvillat ja pellavalangat. Taloissa ja torpissa sai itselle jättää vain oman ruokakunnan tarpeiksi muonaa.

Elämä Suomessa oli kontrolloitua ja säännösteltyä. Kaikesta oli ilmoitettava ja tehtävä tili. Oli haettava lupa kaikkiin tekemisiin.Kuukausittain saatiin uudet, kolme eriväristä ostokorttia. Niistä kauppias leikkeli kuponkeja ostosten yhteydessä tarpeen mukaan. Asiakkaat valittivat, että korttiannokset olivat pieniä. Vielä aikuisenakaan en ymmärrä, mikä tai kuka oli ”mustapörssi” ja mistä se sai tavaraa varastoonsa.

Kenttäposti kulki. Kirjeidenvaihto oli vilkasta. Minulla oli neljä setää, kolme enoa ja serkkupoikia sodassa, osa rintamalla etulinjassa.

Meidän äiti oli kuollut keuhkotautiin kesällä 1940, ja jatkosota syttynyt 1941. Meitä oli neljä orpoa isän hoiviin. Se oli surullista aikaa, kun isäkin itki, salaa yöllä.

Talvella 1944 isänkin oli lähdettävä sotaan. Heti juhannuksen jälkeen saapuivat Karjalan evakot, ja heitä oli paljon. Meidän koti annettiin ison perheen kodiksi lähes vuoden ajaksi, kunnes perhe sijoitettiin uudelle tilalle jonnekin päin Suomea. Me lapset muutimme naapuriin mummolaan, turvaan. Siellä oli mummo, tätejä ja serkkutyttö Raili.

Me lapset autoimme töissä mummoa tupasalla ja tätejä pelloilla. Kitkimme kasvimaata ja kastelimme mummon kessumaata. Aamuisin veimme lehmiä laitumelle.

Nälkä oli jokapäiväistä, vaikka aamulla saimme puuroa, päivällä voileivän ja viilikupin, johon voi sekoittaa myös talkkunajauhoja, ja iltasella oli perunakeittoa. Ei tullut mieleenkään käydä kylällä harrastamassa ilkivaltaa ajankuluksi tahi kiusata kaveria koulussa.

Suomessa toimi Kansanhuolto. Sieltä tätini sai lupalapun työvaatteeseensa, navettatakkiin. Jostakin kaupasta hän onnistui vaatteen saamaankin, kun antoi lupalapun ja laski rahat tiskiin. Sitten vielä kauppias leikkasi ostokortista muutaman kupongin.

Kansahuollon pihaan muodostui aamuisin pitkä jono lupalappujen pyytäjiä. Kun ovi aukesi rappusille saattoi ilmestyä kansanhuollon esimies Werner Aati, joka ilmoitti, että sinä päivänä ei kenkälupia myönnettäisi lainkaan. Hän näytti itse esimerkkiä, miten voi säästää kenkiä, ja kulki avojaloin joka päivä koko kesän, toukokuulta marraskuulle.

Yksi tädeistäni ja yksi monista serkuistani olivat töissä Lapuan patruunatehtaalla eli Paukussa, jota viholliset pommikoneet yrittivät pommittaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Eivät kuulemma löytäneet tehdasta, jonka katto oli naamioitu metsäksi pienillä kasvavilla kuusilla ja männyillä.

Me kävimme Kirkonkylän kansakoulua, jossa oli lähes 200 oppilasta syksyllä 1944, kun karjalaiset evakkolapset tulivat myös kouluun. Koulutarvikkeista oli pulaa, ja oppikirjoja kierrätettiin.

Kun olin kolmannella luokalla, alkoi kouluruokailu. Talonmies-keittäjä Anna-Liisa keitti saunan isossa muuripadassa vuoropäivin perunakeittoa, hernekeittoa, maitovelliä ja puolukkapuuroa. Hyvää oli. Leivän ja maidon jokainen toi edelleen kotoaan. Yläluokkalaiset kantoivat ruoan ämpäreillä kuhunkin luokaan. ”Siunaa Jeesus ruokamme, ole aina luonamme”, kajahti yhteen ääneen luokassa. Oppilaat järjestäytyivät lautasineen ruokajonoon, ja opettaja jakoi ruoan.

Lapsuusaika ei ole jäänyt mieleen ankeana ja pelottavana. Emme tienneet muunlaisesta elämästä. Olimme tottuneet niukkuuteen ja olimme tyytyväisiä. Työn ohessa myös leikimme ja nauroimme, kuten lapset kautta aikojen.

Mummo odotti, toivoi, rukoili ja itki, kun kaksi hänen pojistaan katosi sodassa. Heidät siunattiin kentälle jääneinä sankarivainajina sodan jälkeen.

Sankarihautoihin laskettiin arkut, joiden sisällä oli havuristit.
Isä ja kaksi hänen veljeään palasivat sodasta ehjinä kotiin. Yksi äidin veljistä kaatui talvisodassa.

Mummo suri poikiaan niin että hänen sydämensä särkyi. Hän kuoli neljä vuotta sodan jälkeen 72-vuotiaana. Minäkin kaipasin kovasti, äitiäni, mutta myös setiäni ja enoani.

Nyt minun elämäni on loppusuoralla. Omasta mielestäni se on ollut ihan hyvä elämä.

Anja Penttilä, Saarijärvi

Häntäjouhista lankaa

Oli sota-aika minulla oli kova halu tehdä nukenvaatteita. Tilkkuja kyllä löytyi mutta ei lankaa. Minäpä keksin. Keräsin maantieltä hevosen häntäjouhia. Niitä löytyi lumen päältä, kun kylän hevoset olivat siitä kulkeneet. Kotonani ei ollut hevosta. Niillä sitten ompelin nukenvaatteita ja hyvin kesti.
1944 ostin mandoliinin lehti-ilmoituksen avulla. Omistaja oli kaatunut sodassa. Pyyntihinta oli 3000 markkaa tai 5 kg vehnäjauhoja ja 3 kg voita, mieluimmin näillä maalaistuotteilla. Näillä sitten vaihdettiin mandoliini, joka on minulla vieläkin. Olen nytkin menossa sillä esiintymään veteraanien kuntoutusleirille.
Raili Katajamäki, Lehtimäki

Voikortti katosi

Aloitin koulun 1947 kuuden vanhana ja minulle piti tehdä kouluvaatteet. Ukin villakangasulsteri purettiin, Anni-täti ompeli siitä ulsterin. Kanin nahkasta tehtiin takkiin kaulus. Sain uudet ”korvikemonot”. Mistä lie tehdyt, hienot ne olivat. Ukin villapaita purettiin, langoista neulottiin villatakki, pipo ja lapaset. Muista puretuista vaatteista sain mekot ja essut, uutta kangasta ei saanut.

Koskaan ei valitettu, keksittiin vanhasta uutta. Joskus vain mummi huokaili: sinne jäi sekin… Olimmehan siirtokarjalaisia. Evakkotaipaleelle täytyi lähteä yhden kassin kanssa, äidin kahden pienen tytön ja mummin kera. Isäni oli rintamalla.

Sodan loputtua asuimme Haminassa. Niitä taloja ja puutarhoja ei enää ole, missä kasvatettiin kaikki mahdollinen ja mahdoton. Meillä oli ”musta sika” ja naapurilla ”musta pässi” ja niistä ei saanut puhua, kun olivatkin väriltään valkoisia.

Syksyisin käytiin marjassa ja sienessä. Eväinä oli ruisleipää ja leivän päällä ainoastaan keitettyjä punajuuren siivuja, mehuna jotakin elintarvikevärillä värjättyä vettä. Kyllä maistuivat.

Täytettyäni seitsemän sain lahjaksi oikean kumipallon. Se pomppasi eri tavoin kuin kavereiden narupallot tai kumilangan päässä olevat markkinapallot, mitkä aina hajosivat ja purut tupsahtivat silmille. Pääsin isojen tyttöjen porukkaan. ”Kuukko” (Kuu-ukko) pomppii vieläkin, odottaa neljättä povea leikkimään.

Ei meillä koskaan ollut ruoasta pulaa, mutta maitoa saatiin puoli lasillista aterialla ja näkkileivän päälle piti laittaa voita sille nurjalle puolelle. Olipa ruoka millaista tahansa, piti lautanen syödä tyhjäksi. Muistan istuneeni iäisyyden särpimässä sitä kauheaa ohrapuuroa.

Aika kului, minä kasvoin ja pääsin käymään kaupassa, hakemassa milloin mitäkin. Ensin leikattiin kortista kuponki, täti liimasi sen vihkoon ja otti vasta sitten rahan.

Eräänä päivänä olin hakemassa meijerin kaupasta voita. Suuresta köntistä täti leikkasi palasen, pisti vaakaan, sipaisi palan pois, pisti vähän takaisin. Kääri sitten pakettiin ja sanoi hinnan. Aukaisin kukkaron maksaakseni ja parahdin kauheaan itkuun, kun minulla ei ollut voikorttia. Ei se niin paha ollut, jos raha katosi, mutta kortti!

”Älä sie lapset huua, rauhotu nyt! Ei enää voihin korttia tarvita..”
Tuula Mikkola-Coskun, Pukaro

Muistoja Lavialta

Aloitin koulun 1930-luvulla pienessä maalaispitäjässä nimeltä Lavia. Koulumatka oli kuusi kilometriä. Silloin puhkesi talvisota ja alkoi pula-aika.

Polkupyöriä ei saanut kaupasta eikä pyöränkumeja. Kengistä ja saappaista oli pulaa. Naapurissa asui suutari, joka teki tallukoita. Vanhoista kankaanpaloista hän tikkasi tallukan varren ja mahanpaloista pohjat.

Tallukkaat olivat lämpimät pakkasella, suojakelillä ne kastuivat. Muutama oppilas sai koulusta kumisaappaat. Minulla oli sukua kumitehtaalla töissä, heiltä liikeni joskus saapaspari, kananmunilla tai voilla.

Kangasta ei saanut kaupasta, lasten vaatteet tehtiin aikuisten vanhoista vaatteista. Lasten käsityöaineet olivat olemattomat. Pienistä kankaantilkuista tehtiin mustekynän pyyhin ja kanavakankaasta pieni liina ruoka-astian alle. Lampaita kasvatettiin. Villoista kehrättiin lankaa. Opeteltiin kutomaan sukkia, lapasia jopa villapaitoja.

Syksyllä oppilaat keräsivät metsästä puolukoita keittolaan. Lauantaina saatiin ruispuolukkapuuroa.

Aikuisena menin töihin kauppa-apulaiseksi, lama sen kun jatkui. Sokeria sain kortilla vähän samoin kahvia. Pula-aikana oli opittu tekemään korviketta. Jyviä paahdettiin kahviksi. Sokerijuurikkaista keitettiin siirappia, vadelmanlehdistä teetä. Silakasta tehtiin monenlaista ruokaa keitettiin, paistettiin, savustettiin, tehtiin suutarinlohta tai silakkalaatikkoa ja suolakalaa perunan kanssa. Perunasta taas tehtiin perunajauhoja monen työvaiheen jälkeen.

Jouluksi saatiin vähän luumuja, rusinoita ja riisiä. Riisi korvattiin usein ohraryyneillä.

Työvoimasta oli puutetta, Lapsetkin opetettiin työhön pienestä pitäen.
Miehet olivat sodassa siellä jossakin. Minun isäni oli nahkatehtaalla, tekemässä armeijalle varusteita. Talvisodan aikaan meillä ei ollut sähkövaloa. Kynttilänvalo tai karbiinilamppu pirtissä valaisivat. Ikkunat oli peitetty. Mitään valoa ei saanut näkyä. Poria pommitettiin se kumu kuului joskus meillekin.

Illalla ei paljon liikutu ulkona kylä oli pimeä, kuin kuollut kylä. Ovet olivat taloissa visusti säpissä. Desantteja ja vankikarkureita pelättiin.
Opettaja oli neuvonut maastoutumaan jos lentokoneen ääni kuului. Tuli sitä joskus oltua ojan pohjalla.

Kylään sijoitettiin muutamia karjalaisperheitä. Tuli leikki- ja koulukavereita. Karjalaismiehet olivat innokkaita kalastajia. Yli 50 järven pitäjässä oli hyvä siihen mahdollisuus, ja sai sitä naapuritkin usein kalakeittoa.

Karjalanpiirakat tulivat myös pöytään. Joskus pula-aikana oli vaikeita päiviä, usein löytyi apua naapurilta tai ystävältä
Aino Ylhäinen, Lempäälä

20 vuotta pula-aikaa

Pula-aikaa oli elämässäni oli oikeastaan lähes 20 vuotta. Synnyin 1927 suuren laman kynnyksellä. 1930-luvun alkupuolella oli syvä lama. Oli tavaraa, mutta ihmisillä ei ollut työtä eikä rahaa. Työstäkin maksoivat työnantajat minkä halusivat. Kerjäläisiä liikkui pitkin maanteitä kylistä kyliin.

Mieleeni jäi siltä ajalta kasvimaalla pitkät sikuripenkit. Kasvatettiin itse sikuria, johon laitettiin vähän kallista kahvia sekaan. Minusta ei sikurikahvi maistunut hyvältä. Hämmensin kupissa kahvia ja sanoin: ”Kaikkea turkkelia ne juottavatkin.” Äiti sanoi tähän: ”Ei sinun ole pakko sitä juoda. Saat käydä juomaan kirkasta vettä, kuten vanhin veljesikin.” Kahvin juontiin minut opettivat yövuorot 25 vuotta myöhemmin.

Toinen tapaus: Meille ei yhtenä talvena saatu syyspoikivaa lehmää. Ei ollut talvella voita, se oli liian kallista ostettavaksi. Pyysin äidiltä leipää, niin kirveliköhän hänen sydäntään, kun ei ollut päälle muuta kun suoloja.
Ajat paranivat 1930-luvun lopulla mutta sitten alkoi maailmansota.. Ruokatarvikkeet menivät kaikki kortille. Kahvi ja monet muut tavarat loppuivat kokonaan. Jos mikä tavara ei ollut kortilla, siihenkin piti olla kansanhuollon lupa. Vaatteita ei tahtonut saada edes korttikupongeilla ja niitä jouduttiin pitämään päällä niin kauan kuin jotenkin pysyivät.

Mustasta pörssistä sai tavaraa, mutta se oli liian kallista. Ei köyhempien kukkarossa rahat riittäneet. Myös vaihtokauppoja tehtiin ruokatavaroilla.
Talvi 1942 oli vaikea. Oli ollut kaksi poutakesää peräkkäin. Sadot jäivät huonoiksi. Maataloissakaan ei ollut edes perunaa myytäväksi. Perunaa sai myydä vapaasti, kun oli tilalta suoritettu pinta-alan mukainen luovutusmäärä. Viljat, liha ja maito piti luovuttaa kaikki.

Sitten vähän helpponi, kun 1942 kesä oli sateinen ja sadosta tuli hyvä. Meilläkin pienviljelystilalla saatiin kortilla korviketta ja vastiketta. Kaikki eivät sota-aikana käyneet kylläisinä nukkumaan. Nälkäkuolemia ei tosin ollut muuta kuin sotavankileireillä. Itse en nälkää nähnyt. Sen verran ylimääräistä jäi, ja olivat maanviljelijöiden annoksetkin isompia. Tilitykset piti tehdä kuukausittain kansanhuoltoon. Siinä piti ilmoittaa jokaisen lehmän lypsymääräkin erikseen.

Kaikesta muusta oli pula, mutta ei työstä. Jouduimme jo 11–12-vuotiaista lähtien tekemään pelloilla töitä kesäisin yli 12 tuntiakin päivässä. Ainakin maaseudun maatalojen lapset.

Sodan loputtua alkoivat urheiluseurat herätä toimintaan. Heti talven 1945 alettua käytiin järjestämään hiihtokilpailua. Minä olin sota-ajan hiihtänyt mäystinsuksilla. Nyt tuli pieni erä hiihtokenkiä pitäjän osuusliikkeeseen. Minä olin kansanhuollon luvan saajien joukossa. Mutta kengissä oli kumipohjat, ja ne murtuivat poikki ensimmäisessä kilpailussa. Pohjanahkaa ei meinannut löytyä mistään. Sitten sain sitä läheisen kaupungin suurimmasta jalkineliikkeestä, mutta maksaa piti lampaanlihalla. Pääsin jatkamaan hiihtokilpailu-uraa, joka kesti 30 vuotta.

Leo Tolvanen, Imatra

Maito vaihtui makkaraan

Synnyin Helsingissä 1938. Sota-ajan muistot liittyvät Helsinkiin Säästöpankinrantaan. Lasit helisivät ja rikkoutuivat, kun Eläintarhanlahteen pudotettiin pommeja. Kaupunginteatterin nykyisellä tontilla oli puutaloja, joissa kummitteli rannat puupinoja täynnä.

Pula-aikana käännettiin vanhempien vaatteista lapsille takkeja ja haalareita joita koristeltiin värikkäillä langoilla. Monoja käytettiin läpi talven ja kesällä puukenkiä, paperikenkiä tai kuljettiin paljain jaloin. Entäs ne kamalat pässinpökkimät ja kihisevät villahousut. Pakko pitää kun muuta ei ollut. Ihanaa, kun pumpuliset sukat tulivat.

Kolmannella luokalla Kallion kansakoulussa kaadoin vahingossa opettajan viikon maitoannoksen. Aikuiset saivat 1 dl maitoa päivässä ja opettaja oli säästänyt viiden päivän annoksen puolenlitran pulloon. Kamala huuto ja haukkuminen. Menin itkien kotiin. Onneksi meitä oli neljä lasta eikä oltu maidon juojia. Lasten annos oli 5 dl. Vein opettajalle litran pullon seuraavana päivänä. Sitten tietysti olin maailman paras lapsi ja surkuttelun kohde, kun hän nyt joi minun maitoani.

Koulun kolmannella luokalla meille syötettiin kalanmaksaöljyä yhden lukukauden ajan. Kamalaa syödä samalla lusikalla, jolla piti syödä ”akanavelliä”. Viitenä päivänä oli velliä tai puuro ja yhtenä läskiklimppinen liha- tai hernekeitto. Hyvä näin, vaikka se oli silloin kamalaa.

Vaihdoimme myös maitoa makkaraan. Äidin sisaren mies oli pienessä makkaratehtaassa linjoilla töissä. Nakit eivät ole koskaan maistuneet niin hyville, kun niitä joskus sai. Samoin lauantaimakkara. Nyt seistään makkaratiskin edessä nokka nirpassa, kun on yltäkyllin kaikkea.

Syksyisin saimme puolukoita ja mustikoita Savonlinnasta. Rautatieasemalla olimme näitä marjaisia vanerilaatikoita vastassa. Joskus jouluksi tuli pieni läskipalanen. Muuten meillä ei ollut maalaistuttuja, joilta olisi tullut ruokavaraston täydennystä.

Oulunkylässä oli aarin palsta, missä viljelimme muun muassa perunaa ja porkkanaa. Silakkaa ja verta jonotettiin määrättyinä päivinä Hakaniemen hallista. Verestä tehtiin verilettuja. Vadelmanlehdistä sai teetä ja sikurista paahdettiin kahvia prännärillä.

10-vuotiaana jouduin Auroran sairaalaan, kun Helsingissä oli tulirokkoepidemia. Olin siellä nelisen viikkoa. Olin aneeminen, ja jotta saisin voimia minulle juotettiin raakaa kananmunaa. Nämä kananmunat tuotiin minulle huoneeseen kaappiin, jotta tulivat varmasti oikealle henkilölle, elintarvikkeista taisi olla sairaalassakin vielä pulaa.

Nälkää en ole nähnyt, vaikka vanhemmat joutuivat taiteilemaan jokapäiväisen leivän eteen. Kaikki neljä lasta selvisimme pula-ajasta. Kiitos äidin ja isän.

Iris Merenheimo

Kirjoja ei säännöstelty

Muistan päivät talvisodan alussa. Koulu loppui, viimeisenä koulupäivänä käärimme kokonaisen pakan sideharsoa pieniksi kääreiksi. Se tuntui hyvin ahdistavalta.

Pula alkoi samalla hetkellä kuin sota. Äiti sanoi isälle, että käypä katsomassa, onko kaupoissa mitään. Isällä oli takaisin tullessa suolaa, hiivaa ja pitsinvirkkauslankaa.

Kaikki meni kortille. Ihmeen hyvin kaikki toimi, vaikka ei ollut kaikkialla edes sähköjä. Lamppuöljystä tuli tietysti pula sähköttömillä seuduilla. Samoin kynttilät hävisivät. Jonakin jouluna annettiin kortilla yksi kynttilä. Ne pantiin kuuseen, muttei raskittu polttaa. Kaiken aikaa oli pelko, että vielä pahempaa on tulossa.

Sodan syttyessä olin 9-vuotias. Kuuluin Maatalouskerhoon ja minulla oli joka kesä kerhomaa, vuosi vuodelta isompi. Alussa minulla oli ns. keittiökasveja: lanttua, porkkaa, punajuurta, kaalia. Syksyllä oli sitten porilaisia työvelvollisia sadonkorjuutöissä. Silloin kesälomat tehtiin maataloustöitä, että ruokaa kaikille riittäisi. Kotiin lähtiessään he ostivat kaikki kerhomaan kasvit. Sitten riitti taskurahaa. Kaupassa ei ollut mitään, mutta eräänä päivänä oli saksanpähkinöitä. Sen hetken muistan aina. Joskus apteekissa saattoi olla salmiakkipastillia.

Ainoastaan kirjoja oli vapaasti saatavilla. Kirjakaupasta sai myös kreppipaperista tehtyjä ikkunaverhoja. Maatalouskerhossa kasvatin myös yhtenä kesänä sikuria, jota käytettiin kahvinkorvikkeena. Sen nosto oli hankalaa ja niinpä sitä jäi muutama nostamatta. Seuraavana kesänä ne kukkivat ihanin sinisin kukin.

Kahvinkorvikkeena käytettiin myös voikukan juuria. Eräänä päivänä huomasin vastamuokatulla pellolla paljon voikukan sukulaisen, olikohan se maitikka nimeltään, juuri. Ne olivat pitkiä luikeroita. Keräsin ne, pesin, katkoin ja kuvasin. Äiti paahtoi ne ja olivat jopa parempia kuin voikukka.

Sota-aikana toimi myös Nuorten talkoot -niminen järjestö. Joka kevät jaettiin päiväkirjat, joihin sai merkitä, mitä päivän aikana oli tehnyt ja kerännyt. Kerättävää oli monenlaista, koska kaikesta oli puute: pulloja, pihkaa, käpyjä, vadelma lehtiä, apurehuja, sieniä, marjoja, paperia. Palkaksi annettiin rintamerkkejä, onpa yksi mitalikin.

Ruokaa meillä kotona oli, kun asuimme maatalossa. En muista, että koskaan olisi harjoitettu mustaan pörssiin myyntiä. Joskus kun kävi joku sukulainen kaupungista, saattoi isä antaa pari kiloa jauhoja mukaan.

Vaatetus oli vaikeampi asia. Löysin ullakolta vanhat huonekalujen kesäpäälliset. Ratkoin, pesin ja silitin ne. Vein ompelijalle ja kohta oli kesämekko valmis. Se kesä oli pelastettu.

Sota-aikana ja tietysti monta vuotta sen jälkeenkin kaikki mahdollinen nahka parkittiin. Lampaat turkiksi ja muut kenkänahoiksi. Oli jo 16, kun sain nahkasaappaat. Suutari teki mittojen mukaan.

Tyttökaverilla ei ollut kenkiä ja piti päästä tansseihin. Sota oli loppunut ja tansseja oli lupa pitää. Lainasin upouudet saappaani. Kotimatkalla hän sanoi, että taitaa olla kivi kengissä. Vaan ei! Pohjissa oli isot reiät. Suutari oli ”erehdyksessä” pannut pohjaksi pahvia. Asia korjaantui.

Polkupyöristä, pyöränrenkaista oli pulaa. Sain sukulaisilta lahjaksi todella vanhan polkupyörän. Autoilla ei paljon sodan jälkeenkään ajettu eikä niitä paljon ollutkaan. Ja mitä oli, huonossa kunnossa. Kerran olin kyydissä autossa, jossa ei ollut valoja. Kun meni pilveen, piti odotella. Auto ei ollut rekisterissä ja tuskin ajajalla oli ajokorttiakaan.

Sota- ja pula-aikana pidettiin paljon häitä. Häälahjoista vain tahtoi olla pulaa. Niinpä joissakin suvuissa saattoi sama kakkulapio nähdä useammatkin häät.

Tulitikuistakin oli pulaa. Minulla oli vanha, terävä veitsi, jolla halkaisin tikkuja. Ne olivatkin siihen aikaan suomalaisia ja hieman paksumpia. Joskus yhdestä sai neljäkin.

Kuminoita kerättiin mausteeksi. Katajanmarjat olivat hyvä lihan maustajia. Porsaan ostamiseen tarvittiin kansanhuollon lupa, meillä oli emakko. Vahingossa se astui porsaan päälle niin, että siihen tuli ammottava haava.

Isä antoi porsaan minulle omaksi. Se tarvitsi paljon hoitoa, kääreitä ja ruokaa. Yölläkin nousin hoitamaan ja ruokkimaan. Mutta ihme kyllä se parani. Myin sen sitten osuuskaupan autonkuljettajalle.

Mutta kaiken aikaa kaikkien mielessä oli toive, että selvitään. Ja ne jotka eivät muuta jaksanet, tehdä panivat kätensä ristiin ja rukoilivat kaikkien puolesta.

Ja selvittiin.

Raili Saastamoinen, Keitele

Kekseliäisyys oli valttia

Kyllähän me ikäihmiset, 1920-luvun loppupuolella syntyneet, usein muistelemme sekä sota- että sodanjälkeistä aikaa ja sitä, kuinka kekseliäitä ja sitkeitä olimme! Hauskuutta ei niistä ajoista myöskään puutu, kun muistamme kohtaamisia poliisien kanssa. Heidän velvollisuutensa kun oli valvoa kaupunkiin tulevia pyöräilijöitä ja jalankulkijoita tai oikeastaan heidän mukanaan olevia paketteja, jos niissä olisi säännöstelyn alaista tavaraa.

Kerrankin perhetuttava rouva oli käymässä meidän mökillämme ja keräsi tieltä hevosen kakaroita kukkiaan varten. Hän pani kakarat pahvilaatikkoon ja laatikon pyörän tavaratelineellä. Kaupungin rajalla poliisi pysäytti hänet ja kysyi, mitä rouvalla on  laatikossa. Hevosenkakkaroita, oli vastaus. Poliisi hymyili ja kehotti lähtemään mukaansa kamarille. Olihan se tietysti hupaisa tilanne, kun laatikko avattiin ja kaiveltiin pohjia myöten, että jospa hyvinkin olisi voi- tai lihapaketti alimmaisena. Tädillä oli naurussa pitelemistä, mutta poliiseilla naamat peruslukemissa!

Ruokatilanteen vuoksi meillekin otettiin mökille porsas. Sitä paijattiin. Syksyllä se jäi mummolaan jouluun asti, mutta kyllä oli vaikeaa joulukinkun syönti, kun tiesimme, että meidän kesä-nassu se oli!

Kaivettiin voikukanjuuria kahvinkorvikkeeksi, tehtiin syksyllä perunajauhoja omista perunoista ja sokerijuurikkaista keitettiin siirappia. Teurastusjätteistä, joita saatiin mummolasta, keitettiin saippuaa – mutta aika pehmeää siitä tuli ja tummaa. Kesämökin pellolla kasvatettiin eräänä vuonna pellavaa. Niistä sitten lipsunnan ja loukutuksen jälkeen kudotettiin pyyheliinakangasta.

Sodan jälkeen jalkinetilanne vain paheni. Kesällä suutareilla oli tarjottavana puupohjia, joihin hän napsutteli päällisiä nahkasuikaleista tai kankaista. Sisareni oli lentokentällä lottana ja sai sieltä rikkoutuneiden laskuvarjojen hihnoja, niistä tuli mainioita remmejä puupohjiin. Jos vei suutarille nahkaa, sai hienot hollannikkaat, joilla pärjäsi pitkälle syksyyn. Minulla oli ainakin kahdet paperinarusta, pahvipohjalla, valmistetut kengät, mutta sateeseen ei niillä menty – muuten ne levisivät!

Kun pääsin ylioppilaaksi 1946, oli edellisvuonna pukutanssiaiset. Äitini värjäsi sideharsoa ruusunpunaiseksi ja kovetti kankaan perunajauholiuoksella. Siitä ommeltiin rimpsumekko ja kaulaan vanha, musta pitsikaulus, ja tämä kertakäyttöpuku oli tosi hieno! Ylioppilasjuhlissa oli sovittu asuksi kävelypuku, se kun oli usealla entuudestaan. Minulla ei ollut, ja sain käyttää äidin pukua. Hihansuut piti pidentää, väliaikaisesti, niillä kankaansuikaleilla, jotka räätäliltä saatiin.

Kekseliäisyys oli valttia. Monesta vanhasta vaatteesta yhdistelemällä tehtiin uusia takkeja ja mekkoja ja kaikki oli muotia! Naisten sukat – ”nailonit” – olivat ihanat, kalliit ja välillä kaupoista lopussa. Niitä piti pitää hellästi, koska silmät juoksivat helposti. Joku oli keksinyt laiteen, jolla sai silmät noukittua, ja niinpä jotkut liikkeet ottivat vastaan silmukointia ja laskuttivat sen mukaan, montako silmää oli juossut.

Muistot yleensä kultaantuvat. Näin jälkikäteen ajatelleen se pula-aika oli terveellistä; ei liikaa rosvoja, ja aivoja oli käytettävä pärjätäkseen. Yllättävän vähällä tullaan toimeen eikä jäänyt aikaa turhanpäiväiseen.

Marjatta Paakkanen, Kuopio

Käsityötä riitti

Sota-ajan ja sen jälkeiset pulavuodet ovat lähtemättömästi muistissa. Olin sodan syttyessä 9-vuotias. Ensimmäinen karmea tapahtuma oli, kun isän pari vuotta aikaisemmin ostama tuliterä Ford-auto takavarikoitiin talvisotaan, jolle tielle se myös jäi. Isä ei ostanut enää uutta.

Kotona meillä ei suuremmin ollut ruokapulaa. Isä oli hankkinut myös pienen talon yhden hehtaarin peltoineen ja vuokrannut lisäksi peltomaata. Hän rakennutti ison ulkorakennuksen autotalleineen ja navetoineen.
Pula-aikana ahkeroimme koko perhe. Saimme maasta perunat, juurekset, omenat, marjat, viljat, karjan rehut ym. Olin maatalouskerholainen, hoidin aarin palstaa ihan yksin.

Voikukkien päälle laitettiin pahvilaatikot, joiden alla ne kasvoivat keltaisen vihreiksi salaateiksi. Kahviksi paahdettiin ”brännärillä” rukiinjyviä ja kuivattuja voikukanjuuria. Kahvinselvikkeenä käytettiin kuivattuja isoja kanasuomuja esimerkiksi lahnasta. Saimme kyllä kahviakin Amerikan tädin (kuva 1) lähettämistä paketeista, joissa oli paljon muutakin hyvää, esimerkiksi vaatteita. Minä ja äiti olimme hyviä käsistämme ja muokkasimme ja yhdistelimme niistä meille.

Tyhjillään olevaan autotalliin isä rakensi ison häkkisysteemin kaniinien pitoa varten. Niistä saatiin herkkuruokaa sotien aikana ja jälkeen. Niitä oli kaikkiaan yli 100. Maito, voi, munat, muut lihat saatiin navetan puolelta. Lampaista saatiin villaa, josta äiti heräsi sukkalankaa.

Oppikouluun oli mentävä noin 35 kilometrin päähän kaupunkiin. Isä oli sairastunut keuhkotautiin, sosiaaliturvaa ei ollut, ja kun tienaajaksi ei ollut, jouduimme aika ahtaalle. Työtä tehtiin entistä kovemmin.

Myös ruvettiin myymään tuotteita koulukulujen kattamiseksi. Poimittiin satoja litroja mustikoita ja puolukoita, jotka myytiin paikalliseen osuuskauppaan. Nypittiin säkkikaupalla herneenpalkoja, jotka muiden pellontuotteiden kera lähetettiin laivateitse kaupungin torille myyntiin.
Bussejakaan ei juurikaan kulkenut, joten kun viikonloppuisin oli päästävä koulukaupungin vuokra-asunnolta kotiin ruokavarastoa täydentämään, jouduin myös matkustamaan vesitietä pitkin laivalla.

Kerran oli syyspimeällä paluu kaupunkiin. Myrskysi ja sitten rysähti. Laiva oli vähän sivussa reitiltä ja ajoi vauhdilla karikkoon. Siinä meni minulta koko yö karilla keikkuessa. En saanut edes pelastusliiviä, kun aikuiset ryntäsivät ne varaamaan. Pitkän odotuksen jälkeen saapui pieni pelastuslaiva, mutta en päässyt ensimmäiseen lastiin enkä vielä toiseenkaan vaan vasta kolmanteen.Olin koko yön seisomisesta ja valvomisesta aivan poikki. Kun vihdoin pääsimme kaupungin rantaan, kadut keikkuivat aaltoillen allani, kun tallustin loputtomalta tuntuvaa matkaa ”kortteeriini”. Sitten heti kouluun.

Kouluvaatteita saatiin tehtyä Amerikan apupakettien turvin ja myös kierrätyksestä. Rippipuvukseni korjasin äidin mustan leningin. Nyt on vieläkin tallella aarteena taidonnäytteeni, noin 15-vuotiaan käsityö. Neulepuseron kudoin itselleni sinisistä purkulangoista, vain hieman punaista ostin. Aika vaikea tehtävä, kun halusin puserosta myös kauniin. Siispä itse sommittelin kuviot ja ihmeen kaupalla onnistuin luomaan symmetrisen kokonaisuuden. Pidin sitä kouluasuna monta vuotta ja se on minulla yhä.

Tarinan opetus: Koskaan en minä eikä sen ajan muutkaan ihmiset varmaan ole heittäneet ruokaa roskiksiin. Myös opittiin säästämisen taito, naapuri-apu ja muu välittäminen lähimmäisistä.

Raili Mäki, Karkkila

Näin alkoi säännöstely

  • Sokeri, siirappi ja kahvi lokakuussa 1939
  • Vilja ja viljatuotteet toukokuussa 1940
  • Voi kesäkuussa 1940
  • Maito, maitotuotteet ja lihatuotteet syksyllä 1940
  • Vaatteet ja jalkineet sekä saippua ja muut puhdistusaineet syksyllä 1940
  • Kananmunat keväällä 1941
  • Peruna ja ruokajuurikasvit elokuussa 1942
  • Tupakka lokakuussa 1942
  • Keinotekoiset makeutusaineet joulukuussa 1942
Sisältö jatkuu mainoksen alla