Useimmat kirjat ovat tylsiä. Jos aihe ei iske ensimmäisillä sivuilla, palautan kirjan takaisin kirjaston hyllyyn. Minulla on lukemattomia tuollaisia teoksia luettuna. Siis muutama sivu ja palautukseen. Luulen, että tämä johtuu kärsimättömyydestä odottaa kiinnostuksen heräämistä aiheeseen. Kaikki heti mulle ja nyt!
Ihmisiin pätee sama ajatus. Jos saan karun ensivaikutelman kohtaamastani lähimmäisestä, on vaikea muuttaa myöhemmin tätä tunnetta. Helposti tuomitsen ihmisen tiettyyn lokeroon ennen kuin ehdin tutustua häneen paremmin. Maailma on minua varten ja minä määrittelen kaiken muun itseni perusteella. Voin kulkea elämäni ohitse muuttamatta käsityksiäni. Sitten ihmettelen, miksi ahdistaa ja elämä näyttää synkältä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi on muuttaa omia käsityksiä itsestä ja ulkopuolisesta maailmasta. Haluanko edes muuttua.
Olen havainnut, että muutoksen takana on muutama perusasia. Jonkinlainen kriisi elämässä ja oma halu on hyvä yhdistelmä muutoksen aikaansaamiseksi. Pidän kiinni vanhoista käsityksistäni ja itsekkyydestä niin kauan kuin menee hyvin. Se taitaa olla ihmisen perusasenne. Otetaanpa esimerkki: olen tehnyt jo vuosia uraa työssäni. Minuun on luotettu ja saanut vaativampia tehtäviä. Olen tyytyväinen ja annan elämän kuljettaa kuin siivillä. Sitten tulee täydellinen pysähdys. Esimies vaihtuu ja hän haluaa minut pois tieltään. Olen liian hyvä palvellakseni hänen tarkoitusperiään. Olen tullut tullut uhkaksi hänelle. Asemaani horjutetaan ja työt viedään käsistä. Jään ympyrää kiertämään ja ihmettelen hämmentyneenä tilannetta. Aluksi kaikki tuntuu epätodelliselta ja unenomaiselta. Vähitellen alan ymmärtää, että olen yksin. Työtovereiden arvostus alkaa hiipua ja huomaan elämän raadollisuuden. Tulen pisteeseen, jossa voi käydä pahoin tai sitten ei. Tuho vai mahdollisuus uuteen?
Minulle annetaan kaksi mahdollisuutta jatkaa elämän matkaa. Joko katkeroidun ja käytän kaiken energiani syyttelyyn ja valittamiseen toivuttuani alun järkytyksestä. Ennen pitkää tämä valinta tekee elämästäni vaikeaa. Masennun ja katkeroidun, enkä pääse takaisin tyydyttävään elämään. Lopulta halu elää sammuu ja kaikki menettää merkityksen.
Toinen tie on tosiasioiden myöntäminen ja ajan antaminen ongelman käsittelyyn. Akuutin kriisin yhteydessä kohtaan usein äkillisen stressireaktion, jolloin on hyvä armahtaa itseään. Antaa tunteiden tulla, kun sen aika on. Itse hain turvallisen osapuolen, joka ymmärsi tilannettani ja antoi minun näyttää tunteeni tapahtuneesta. Puhuminen ja kuunteleminen olivat avainsanoja asian käsittelylle. Lopulta aika teki tehtävänsä ja näin tunnelin päässä valoa. Jokainen surutyö vaatii aikaa ja malttia. Itselleni tärkeässä roolissa toipumisessa oli usko. Alussa uskonliekki meinasi hiipua, mutta lopulta siitä tulikin tärkein asia saadessani uudelleen elämästä kiinni.
Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Tästä lähti toipuminen. Toivoin ilon palaavan, vaikka se ei siinä tilanteessa ollut mahdollista. Työterveyshuollon apu tuli tarpeeseen. Sain lääkkeitä ja sairaslomaa, mutta muu tuki oli hankittava itse. Masennus alkoi vaivata hämmennyksen jälkeen. Lääkkeet eivät antaneet muuta vastetta kuin vatsavaivat. Aloin kirjoittaa elämäni tarinaa. Tartuin kitaraan ja soittelin tuskaa ulos. Samoin vaimon ja erään ystäväni kanssa sparrattiin tilannetta. Vähitellen olo alkoi helpottaa.
Päivä päivältä alkoi paluu arkeen. Oli aikaa ajatella. Mitä jää, kun ei jää mitään. Jäihän sinne kaikki. Kohtasin vanhan kaverin, joka oli Armo. Ansaitsematon Rakkaus Minun Osakseni. Siinähän se oli ollut koko ajan vierelläni. Töitä en saanut takaisin, mutta elämän sain. Siinä vaiheessa halusin asettaa tavoitteen tulevasta, vaikka halusin elää päivän kerrallaan. Keräsin kaikki kokemukseni ja sairaskertomukseni yhteen. Totesin, että voisin hakeutua puoliksi pois työelämästä. Sain myönteisen päätöksen ja puolikkaan eläkkeen. Olin vapaa suuntaamaan elämääni uudelleen.
Lähdin taas ulos maailmaan avoimin mielin. Löysin nuoruuteni harrastusten kautta uudelleen seurakuntaan soittelemaan kitaraa messu-bändissä. Samoin aloitin Saapas-koulutuksen, joka tähtää nuorison auttamiseen kadulla. Olen saanut koulutuksesta paljon. Jossain sanotaan, että ”nuoruutesi uudistuu kuin kotkan”. Minulle kävi näin kuusikymppisenä. Olen taas nuori, jolla on paljon elämänkokemusta muiden hyödyksi.
