Maalaistalon tyttärenä minulla oli 50-luvulla omat keittiötavarat hellaa myöten. Ne ovat tallessa odottamassa ehkä pientä tuunausta, koska paljon on leikitty ja jälki näkyy. On hauska seurata pieniä lapsenlapsia, onko heillä mielenkiintoa näihin vanhoihin tavaroihin.
Isäni rakenteli sodan aikana kaksi matkalaukkua vanerista ja samalla systeemillä hän rakensi mahdollista lastaan varten vaunut. Niillä leikin aikani ja 70-80-luvulla vaunut olivat tärkeät omillw lapsilleni. Nyt niillä leikkii pian kolmevuotias pojantytär. Hyvin ne ovat kestäneet, vain vaneripyörät ovat saaneet levennyksen, kun eivät toimineet ulkona. Patja on vanhaan malliin oljilla täytetty. Vuodevaatteita olen lapsuudessani itse väkertänyt ja uusin ne lapsenlastani varten.
Olen saanut Annikki-nukkeni kummitädiltäni ja -sedältäni 1-vuotislahjana 1957 tammikuussa. Kuten kuvasta näkyy, nukke on joutunut ainoana lelunani koville. Kymmenen vuotta nuorempi ainoa veljeni oli ampunut nukeltani silmän. Liimasin lapsena Annikille kumimaitoliimalla omia vaaleita hiuksiani.
Kaikeksi onnekseni veljeni oli tallettanut nukkeni Pielavedelle synnyinkotini vintille, josta löysin ja pesin pölystä viime hetkellä siellä lomalla käydessäni vajaa 10 -vuotta sitten. Rakennusmääräysten mukaan kotini jouduttiin purkamaan ja polttamalla hävittivät vanhan hirsitalon vintin tavaroita veljeni rakennettua vierelle uudemman talon.
Nallukka, ensimmäinen pehmoleluni, on istunut plastiikkipussissa hyllyn reunalla täällä Kanadassa jo 43 vuotta. Äiti ja isä toivat sen tuliaisina Visbyn matkalta kun olin reilun vuoden ikäinen, siis noin vuonna -51.
Veljeäni kovasti vaivasi kun Nallukalla ei ollut suuta. Siispä hän ompeli sille siniset huulet. Pään takana on mukava pyörylä ja siinä minä pientä sormeani pyörittelin.
Kanadaan se matkusti vuonna -70. Saipa vielä kaulaansa ensimmäisen vauvani tunnushelmetkin Toronton sairaalasta.
Aika on sitä haurastuttanut ja kaksi tassua on jo pudonnut. No, ei hätää.. Plastiikkipussin läpi on turvallista katsella mamia ja hymyillä sinisin huulin. Siellä pään pyörylässä käväisee sormeni vieläkin silloin tällöin.
Marja-Liisa
Kirja on ilmestynyt 1954. Sen piirretyt kuvat ovat värikkäitä ja yksityiskohtaisia. Kirja on kulunut, koska sitä olen katsellut ja lukenut paljon. Lapsenlapsiani se ei kiinnosta. Se on vanhentunut monilta osin.
