Konkurssi kasvatti Leasta velkaneuvojan: "Opin paljon ihmisten pahuudesta"

"Mieheni haki yrityksensä konkurssiin 11.10.1991. Edellisenä päivänä vanhin lapsemme oli täyttänyt 18 vuotta.

Tuon päivän jälkeen elämämme muuttui täysin. Mieheni oli omistanut ohjelmatoimiston, jossa minä tein töitä osa-aikaisena. Laman tullen orkestereita ei enää tilattu ja liiketoiminta väheni. Tuli pankkilakko, joka hidastutti maksuliikennettä. Sitten asiakkaat menivät konkurssiin ja jättivät maksamatta mieheni yrityksen saatavia noin 700 000 markan edestä.

Yritys oli tie tasapainoon

Yritys oli ollut puolisoni silmäterä. Ruuhkavuosina hän työskenteli toimistolla päivät ja soitti keikoilla illat, jotta yritys menestyisi. Hän nukkui vain muutaman tunnin yössä. Teimme kovasti töitä ja saimme elämämme taloudelliseen tasapainoon. Meillä oli kesämökki, omakotitalo ja rivitaloasunto. Lokakuussa 1991 oli kuitenkin selvää, ettei ollut muita vaihtoehtoja kuin hakeutua konkurssiin.

Nykyään konkurssista puhutaan oppimisena, kasvun mahdollisuutena. Vielä 90-luvun alussa taloudelliset ongelmat nähtiin epäonnistumisen merkkinä.

"Meistä tuntui siltä, että olimme epäonnistuneet elämässä, ja häviäjinä meitä kohdeltiin pankeissa ja virastoissakin."

Mieheni sulkeutui viikoiksi kotiimme, hän ei halunnut lähteä ihmisten ilmoille. Minä yritin pysyä tarmokkaana. Kävin pystypäin selvittelemässä tilannettamme, en suostunut häpeämään.

Kolmen viikon jälkeen pakotin mieheni lähtemään kanssani kaupungille hoitamaan asioita. Tapanamme on yhä edelleen kävellä joka paikkaan käsi kädessä. Noihin aikoihin se herätti erityistä ihmetystä, sillä ihmiset olivat olettaneet meidän eronneen konkurssin takia, se oli tuolloin tavallista. Me olemme aina riidelleet raskaasti suhteessamme, mutta ulospäin tulevan uhan edessä tuemme toisiamme. Kun minä romahdin, mieheni oli toipunut. Hän pysyi rinnallani ja ajoi minut tuskaisimmalla hetkellä lääkäriin.

Selvisimme puhumalla

Olemme mieheni kanssa tottuneet siihen, että kaikesta selviää puhumalla. Konkurssia seuranneen vuoden aikana puhuimme loputtomasti konkurssista ja velasta, menetyksistä, syistä ja seurauksista.

Puhuimme ja puhuimme, kunnes lapset pyysivät että lopettaisimme. Heitä suojellaksemme menimme autoon puhumaan. Perheen autosta, vanhasta rouvasta, tulikin meidän pakopaikkamme. Lähdimme iltaisin kaksin ajelulle. Itkimme, huusimme ja purimme tuskaamme. Se auto näki monia epätoivon ja muutamia toivonkin hetkiä. Yritimme pitää voimakkaimmat tunteet autossamme, poissa kodistamme.

Tänä päivänä muuttaisin ainoastaan yhden asian menneisyydestäni: säästäisin lapsiani vielä enemmän. He surivat tilannettamme paljon syvemmin kuin me osasimme tuolloin arvatakaan.

Vanha mersu jäi

Vanha mersu olikin ainoa asia, joka meille lopulta jäi. Saimme pitää sen maksamalla sitä vähitellen takaisin uudelle omistajalle. Konkurssin jälkeen kesämökki ja rivitalo myytiin pankin määrittelemään polkuhintaan. Omakotitalomme myytiin vasta kahden vuoden kuluttua konkurssista, alle puoleen hintaan sen arvioidusta arvosta, samoin mieheni yrityksen kiinteistö.

Talon myynnin aikoihin postilaatikkoomme ilmestyi lehdistä leikattuja ilmoituksia talomme konkurssimyynnistä. Talon edessä seisoi iltaisin autoja, jotka suuntasivat ajovalonsa kohti olohuoneen ikkunaa. Asuntonäytössä sain muutaman naisen kiinni alusvaatelaatikoltani. Totesin heille, että taloa tässä myydään, ei minun vaatteitani.

Ihmisten pahuus tuli iholle. Onneksi oli hyvyyttäkin. Saimme asunnon Oulun keskustasta yksityiseltä vuokranantajalta, joka vähät välitti siitä, että luottotietomme eivät olleet kunnossa eikä meillä ollut varaa takuuvuokraan.

Ylivelkaantuneiden vertaisryhmä auttoi

Syksyllä 1992 liityimme ylivelkaantuneiden vertaisryhmään. Ryhmämme kävi jopa eduskunnassa kuultavana, kun vuonna 1993 hyväksyttyä velkalakia luotiin. Minä ja mieheni otimme vertaisryhmässä vahvasti tukijoiden roolit, olimmehan itse jo selvinneet pahimmasta ja luopuneet omaisuudestamme.

Pidimme tukipuhelimia mukanamme ympäri vuorokauden ja vuorottelimme vastaamisessa. Useimmat soitoista tulivat keskellä yötä. Lähes aina soittaja oli joku, joka aikoi päättää päivänsä.

Velkaantuminen tuo elämän ja kuoleman kysymykset lähemmäs kuin moni uskookaan. Siksi velkaneuvoja tarvitsee mielestäni sekä mielenterveysammattilaisen koulutusta että numerotietoutta. Meillä oli tätä kaikkea. Minä kouluttauduin 1990-luvun lopussa lähihoitajaksi ja erikoistuin mielenterveys- ja kriisityöhön. Mieheni oli hoitanut yrityksemme talouden. Yhdessä olimme käyneet kalliin käytännön koulutuksen ylivelkaantumisesta ja oppineet siitä paljon.

"Olen aina ollut tällainen itsepäinen suomussalmelaislikka. Menen vaikka järveen, jos niikseen on."

Halusin auttaa samassa tilanteessa kamppailevia ihmisiä ja perustin oman oman velkaneuvontayrityksen vuoden 2000 lopussa.

Asiasta on väännetty monta kertaa eri tahojen kanssa. Toimintaamme on pyritty hankaloittamaan ja jopa lopettamaan se. Päätin löytää hyvyyttä, velkojistammekin. Lähetin monta vuotta heille joulukortteja, joihin liitin ajatuksia ihmisen hyvyydestä ja lähimmäisenrakkaudesta. Viesti meni lopulta perille, sillä juuri ne velkojat, joita olin kortein muistanut, käyttäytyivät meitä kohtaan inhimillisimmin. Uskon, että kyllä rautakin taipuu, kunhan taivuttaja ei väsy.

En usko, että mieheni koskaan toipuu konkurssista. Monet miehet jättivät perheensä laman aikaan, häpeä elämäntyön menettämisestä oli liian suuri. Sillä tavoin he myös pyrkivät suojelemaan puolisoaan ja lapsiaan. Konkurssin kokeneen vaimoa ja lapsia kohdellaan usein yhtä epäinhimillisesti kuin velallista.

Mieheen konkurssi iskee

Konkurssi tuhoaa usein myös perheen lasten tulevaisuuden, mahdollisuudet harrastaa ja kouluttautua, saada taloudellista tukea. Lasten kaveripiiri saattaa supistua samalla, kun vanhempien psyykkinen terveys ja kyky huolehtia lapsista heikkenevät. Olen onnellinen, että pysyimme yhdessä läpi tämän kaiken ja puhuimme synkimmätkin tunteemme läpi. Silti uskon, että konkurssi iskee mieheen pahemmin ja jättää häneen suuremmat jäljet.

Tänä päivänä minulla on yksityinen velkaneuvontayritys, jossa mieheni työskentelee osa-aikaisesti. Vuoteen 2010 saakka yritykseni yritettiin kaataa tarpeettomana, vaikka tuolloin noin 70 prosenttia Oulun käräjäoikeuteen edenneistä velkajärjestelyhakemuksista tuli toimistomme kautta.

Velkaneuvojan tehtävä on auttaa velkaantunutta ja määritellä, voiko hän hakea velkajärjestelyä, ei lannistaa häntä. Liian usein kuulee nujertamisista, siitä miten ylivelkaantuneelta ihmiseltä on riistetty hänen perusoikeutensa hakea velkajärjestelyyn. Aikuisille puhutaan kuin pikkulapsille, jotka eivät osaa hoitaa asioitaan. Usein kyse on kuitenkin vain yhdestä pienestä virheestä muuten hyvässä elämässä. Se yksi pieni virhe alkaa määrittää koko velkaantuneen loppuelämää. Velkaantuneen häpeä on valtava, siksi en käsitä, miksi kukaan alalle kouluttautunut henkilö haluaisi lisätä tuota häpeää tai lannistaa velkaantunutta lisää.

Haluan tehdä asiat oikein

Haluan tehdä asiat oikein – sukkia kutoessanikin puran vaikka koko työn, jos keskeltä löytyy virhe. Teen pitkää päivää toimistolla, itseäni säästämättä. Vanhempieni kuolinhetket olen viettänyt töissä asiakkaiden kanssa. Ehdin kuitenkin pesemään ja pukemaan heidät arkkuun. Kuolema ei pelota minua, sillä olen nähnyt sen läheltä monta kertaa.

Tulevaisuudessa haluaisin ehkä tehdä vapaaehtoistyötä saattohoitajana. Nyt työ vie kuitenkin vielä kaiken aikani. Sairastamaan ehdin aina vasta joulunpyhinä. Jäseniäni vaivaa nivelrikko ja kilpirauhasestani on löydetty kasvaimia, joten eläkkeelle jääminen häämöttää sitten joskus tulevaisuudessa.

Arki on kuitenkin vielä hyvää. Kuuntelen radiota, kun teen paperitöitä. Todella hyviä kappaleita soi ainakin kerran päivässä. Silloin käännän nupin kaakkoon ja pyydän mieheni naapurihuoneesta tanssimaan kanssani. Puolisoni rakkaus kantaa minua aina.”