ET-lehden haastattelussa vuonna 2011 Claes Andersson kertoi yllättyneensä siitä, miten helppoa vanheneminen on. "Kolotukset, itkut ja ruumiin rapistuminen ottavat päähän, mutta muuten elämä on ihan mukavaa. Rajallisuus pitää elämän kiinnostavana."

Claes Andersson makaa sohvalla. Ei tosin omasta tahdostaan. Mies on taivuteltu vaaka-asentoon kuvausta varten. Että vähän niin kuin kirjailija-psykiatri makaisi terapiassa.

Anderssonin työhuoneen sohva on kuitenkin kovin pieni. Ei ollenkaan sellainen, jossa vaikkapa Woody Allen Manhattan-elokuvassa analysoi itseään.

Allen on Claes Anderssonin suosikki. Hänkin viihtyy itsensä parissa, ammentaa itsestään kirjoihinsa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Pidän yksinolosta. Voin ihan hyvin vain pötköttää työhuoneeni sohvalla ja tuijotella kattoon, Claes Andersson sanoi vähän haikeasti pari viikkoa aiemmin, kun tapasimme Helsingin Kirjamessuilla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Silloin hänellä ei juuri ollut pötköttelyaikaa, sillä menossa oli 14 esiintymisen putki. No, nyt hän siis voisi makailla, ihan luvan kanssa. Ei vain ole kovin rentouttavaa esittää yksinviihtyjää, joten jätämme sohvakokeilun sikseen.

– Täällä työhuoneella yksinolon ja haahuilun voi aina verhota kirjoittamiseksi. Se on mainio tekosyy lähes kaikkeen, Andersson sanoo samalla kun vääntäytyy päättäväisesti ylös sohvalta.

– Jos olisitte pitäneet mua tuossa vielä vähänkin aikaa, olisin jähmettynyt siihen varmaan loppuelämäkseni, hän hymähtää ja pistää tupakaksi.

Totuttele kuolemaan

Loppuelämä, sitä Andersson tunnustaa nyt elävänsä, muutaman jatkoajan kera. Pari kertaa miehelle on tehty sydämen ohitusleikkaus ja pari vuotta sitten sydämen tahdittamisesta uudelleen tuli melkein viikoittainen harrastus. Silti Andersson ei myönnä ahdistuvansa vanhenemisestaan, ei edes aikansa rajallisuudesta.

– Toisen ohitusleikkauksen aikaan vähän pelkäsin, olin epävarma selviämisestäni, mutta se tunne meni aika pian ohi.

Uudessa romaanissaan Oton elämä hyvin Anderssonin oloinen Otto pohtii paljon vanhenemista ja kuolemaa, kuvitteleepa yksityiskohtaisesti omat hautajaisensakin. ”Opettele joka päivä olemaan kuollut”, romaanihenkilö-Otto julistaa.

Loppujen lopuksi vanheneminen on paljon helpompaa kuin luulinkaan.

Andersson on samaa mieltä. Jos totuttelee kuolemaan, se ei tule sitten niin suurena yllätyksenä, hän järkeilee.

– Käyn paljon puhumassa senioreille. Yritän todistaa heille vanhenemisen ihanuutta. No, ainakin se on minusta parempi vaihtoehto kuin ettei saisi vanheta. Aina silloin tällöin yleisön joukosta kuuluu kommentti: ”Miksi en sitten saisi vain kuolla?” Se herättää aina paljon enemmän keskustelua kuin minun puheeni.

Kuolema kiehtoo Anderssonia, se liittyy oleellisesti vanhenemiseen. Kaikesta pitää pystyä puhumaan, se on lähes Anderssonin motto.

– Loppujen lopuksi vanheneminen on paljon helpompaa kuin luulinkaan. Tosin elämästä luopuminen on kivuttomampaa, jos ehtii ja saa nähdä jälkipolven kasvavan. Lapsenlapset ovat selkeitä eletyn elämän todistuskappaleita. Heistä näkee, ettei tämä ihan turhaa ole ollut.

Avoin tie

Eletyn elämän todistuskappaleita on ripoteltu Claes Anderssonin työhuoneen seinillekin. Kaapin ovessa irvistää iloinen iso tikku-ukko, jonka alle on kirjoitettu Fafa, isoisä. Tietokoneen eteen seinälle on nastoilla kuitenkin kiinnitetty kaksi kellastunutta valokuvaa: äiti ja isä.

– Minun pitää voida kirjoittaa kaikesta, minkä koen tärkeäksi. Äidin kuoltua aloin kirjoittaa vanhemmistani. Lapsistani kirjoittamista silti välttelen, ihan heidän takiaan.

Pari vuotta sitten Andersson julkaisi elämäkertansa. Hänen siinä paljastamastaan peliriippuvuudesta nousi lehdissä kohu. Andersson kiinnostui aikoinaan peliautomaateista, kun hänelle kerran RAY:n tilaisuuden asiantuntijapuheenvuoron jälkeen esiteltiin hieman kasinon pelivalikoimaa. Se tutustuminen oli kohtalokas.

– Nyt jälkeenpäin se on helpompi ymmärtää. Pelkäsin silloin ensimmäisen ohitusleikkaukseni jälkeen masentuvani, ja rahapelit tarjosivat suojatun maailmansa.

Edelleenkin Andersson pelaa, eikä hän ole siitä aina niin ylpeä. Uudessa romaanissa Otto suorastaan lyyhistyy raha-automaattien äärelle sydänvaivoineen.

– Jos rupean kirjoittamaan elämästäni, niin silloin kirjoitan. Ei kirjoista sievistelemällä oikein tulisi mitään, Andersson sanoo.

Tavallinen Andersson

Vaikka mies onkin suojellut perhettään, on hänen avoimuutensa rassannutkin läheisiä.

– Avovaimoani Katriinaa on aina ärsyttänyt, kun kerron heikkouksistani niin avoimesti. Onhan se aika paljastavaa. En olisi kuitenkaan pystynyt kuvaamaan elämääni vain onnenhetkien kautta, silloin se ei olisi minun elämäni.

Kirjoittaminen on Anderssonille terapiaa, hän pystyy kirjoittamalla käymään uudelleen läpi elettyä, värittämään sitä ja jalostamaan pidemmälle.

Lapsenlapsista näkee, ettei tämä elämä ihan turhaa ole ollut.

Välillä tuntuu, että Andersson suorastaan nauttii heikkouksiensa kirjaamisesta. Ne tuovat hänen teksteihinsä lämmön ja huumorin. Lukija voi melkein unohtaa, että tuo pelikoneisiin rahansa töpeksivä vanhentuva miehenkutale on kuitenkin psykiatri, kirjailija, runoilija, kääntäjä, muusikko sekä entinen ministeri, puolueen puheenjohtaja ja kansanedustaja. Siis ihan niin kuin me kaikki muutkin.

Intensiivinen elämä

Itse asiassa sohva alkaa tuntua ihan hassulta lähtöajatukselta. Seinää tuijottamallako miehen hengästyttävä ansioluettelokin on saatu kokoon? 

– Ennen olinkin aktiivisempi, mutta nykyään, ihan totta, vietän rauhallista elämää. Katriina mennä huitelee matkoilla, minä tyydyn kirjoittamaan ja soittamaan.

Työhuoneellaan Andersson viettää aikaansa melkein joka päivä, viikonloppuisinkin. Kaikkien työurien keskellä kirjoittaminen on aina säilynyt. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta esikoisrunokokoelmasta.

– Kirjoittamiseen en vain kyllästy, se on niin kummallista puuhaa. Kirjoitan pitkälti tajunnanvirtaa, jota sitten työstän. Elämäkin on niin täynnä sattumaa, ja tuntuu että irrationaalisuus vain korostuu iän myötä.

Ei kirjoittaminen silti aina ole helppoa Anderssonillekaan. Joskus työhuoneella vietetään pitkiä tuskanhetkiä.

– Ihminen keksii välillä ovelia tapoja vastustaa työntekoa. Saatan sairastua, ettei tarvitsisi kirjoittaa. Kerran liehuin ympäri maata puhumassa luovuuden tärkeydestä, kun minun olisi itse pitänyt olla kirjoittamassa erääseen antologiaan artikkelia Luova mieli. Jotenkin sain senkin sitten viime tingassa puserrettua.

Luopumisen helppous 

Claes Andersson vilkaisee ohimennen kelloaan.

– Kohta pitäisi olla Musiikkitalolla nauhoituksessa, hän mumisee raukeasti puoliääneen.

Keskustelu jatkuu silti yhä leppoisana. Entinen minuuttiaikataulutettu ministeri ei enää ota stressiä menoista. Kiire jäi leikkauspöydille. Ainakin lähes. Soittokeikan jälkeen Anderssonin on suunnattava autonsa nokka jonnekin Vantaa perukoille, kirjastovierailulle. Miehen kirjat ja mietteet kiinnostavat kuulijoita, hän on kysytty puhuja.

– Se on mukavaa. Eikä mistään ole niin kiinnostavaa puhua kuin kuolemasta ja seksistä. Toista voi odottaa ja toista kaivata, hän hymähtää.

Romaanissa Otto kaipaa keski-iän voimantuntoa ja nuoren miehen seksuaalista kaikkivoipaisuutta. Andersson myöntää, että vanhenemisessa häntä rassaa eniten fyysinen rapistuminen.

– Eniten kaipaan ruumiin mielihyvää ja iloa. Se on niin ihana tunne, kun väsyy fyysisesti.

Kiinnostavinta on puhua kuolemasta ja seksistä. Toista voi odottaa ja toista kaivata.

Anderssonin on pitänyt vaihtaa rasittava liikunta sydänleikkauksien jälkeen pieneen lenkkeilyyn ja kuntopyörällä poljeskeluun.

– Vanhuuteen kuuluu se, että ruumiin kaikkivoipaisuus, jota on pitänyt itsestäänselvyytenä, katoaa. Tilalle tulee kipuja ja kolotuksia, eikä seksi suju. Se ei tunnu reilulta.

Eikö mitään sitten tule tilalle? Andersson miettii hetken.

– Hassua kyllä, elämästä tulee vanhemmiten intensiivisempää, kun aika on rajallista. Rauhallisempaa mutta silti jotenkin tiiviimpää.

Yksinäinen heppu

Intensiiviseen elämään kuuluvat muistot. Elämä alkaa virrata ikääntyessä yhä enemmän myös taaksepäin. Muistoistaan kirjailija-psykiatri Anderssonkaan ei saa koskaan tarpeekseen. Aina löytyy jotain uutta.

– Saatan muistella jotakin tiettyä asiaa, joka sitten nostaa pintaa vielä varhaisempia muistoja. Se on äärimmäisen kiinnostavaa.

Vaikka ympärilläni oli kavereita, olin lapsesta saakka aika yksinäinen heppu.

Anderssonin lapsuutta väritti – tai valkaisi, ihan miten sen haluaa nähdä – sota. Se muovasi paljon sitä, minkälainen hänestä tuli.

– Isä oli sodassa, ja äiti epävarma ja ahdistunut. Minä ymmärsin, että piti selvitä yksin, siitä tuli hyvin perustavanlaatuinen tunne. Vaikka ympärilläni oli kavereita, olin lapsesta saakka aika yksinäinen heppu, Andersson sanoo.

Taas palaamme tuohon yksinäisyyteen. Se kiehtoo kirjailijaa vähän niin kuin kuolemakin. Sekin on hyväksyttävä.

– Ihmispaljouden keskellä minulla on kuitenkin perheen lisäksi vain vähän hyviä ystäviä, mutta viihdyn silti näin, hän toteaa.

Itkettävät kalkkeutumat

– Puhuttiinko me jo tarpeeksi kuolemasta? Vain sitä ajattelemalla elämästäkin tulee täyttä, Andersson muistuttaa ja ojentautuu tuolillaan.

Ihan vielä hän ei voi kuolla, sillä nyt Musiikkitalolla alkavaan nauhoitukseen on aikaa enää kymmenen minuuttia. Kaksi asiaa Andersson vielä haluaa mainita, jotka vanhenemisessa rassaavat. Hitaus ja sensitiivisyys.

– Kun nämä pään sisäiset valtimot tukkeutuvat, se johtaa aivan naurettavaan tunteiluun, mies sanoo kun vetää takkia ylleen.

Puhallinorkesterit, Kaurismäen elokuvat, siinä riittää syitä hillittömään itkuun.

– Ja kun Huippumallit haussa -ohjelmassa pistetään lopussa kaksi pudotusuhan, itken ihan kamalasti. Se on niin kauhea se putoamisjärjestelmä. Ja sitten itkettää kun hävettää itkeä.

Mikä siinä on sitten niin noloa?

– No totta kai sitä saa näyttää tunteitaan. Mutta kun on ollut puolet elämästään itkemättä, niin on se tällaiselle entiselle kovalle futarille aika noloa ja ihan rankkaakin, Andersson virnistää.

Yksinäinen heppu ja hillitön itkijä ahtautuu hyväntuulisena autoonsa ja kaasuttaa nauhoituksiinsa. Onhan sen alkuun vielä leppoisat viisi minuuttia.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2011.

Claes Andersson•

  • 30.5.1937–24.7.2019
  • Kirjailija, psykiatri ja muusikko 
  • Kuusi aikuista lasta, yhdeksän lastenlasta
  • Toiminut kansanedustajana, ministerinä ja Vasemmistoliiton puheenjohtajana
Sisältö jatkuu mainoksen alla