Eläkkeelle jäänyt murharyhmän päällikkö Tero Haapala: "Teimme vaimon kanssa sopimuksen, että minulla työ menee muun edelle"

Yöllä taivaalta satoi silppuuntuneita seteleitä. Rakennuksia vaurioitui ja ihmisiä loukkaantui vaikeasti. Kaksi kuoli, kaappaaja ja yksi panttivangeista. He olivat istuneet Mikkelin torilla pakoautossa, jonka pankkiryöstön tehnyt kaappaaja räjäytti dynamiitilla.

Kaikki tämä tapahtui muutamassa aamuöisessä silmänräpäyksessä 9. elokuuta vuonna 1986. Tero Haapala nukkui silloin vaimonsa Leenan ja kahden pienen poikansa kanssa kotona Helsingissä.

Neljän jälkeen Teron kotona Malmilla soi lankapuhelin.

Kun Mikkelissä räjähti, kello oli noin 3.50. Neljän jälkeen Teron kotona Malmilla soi lankapuhelin.

”Huomenet, herätinkö?” Keskusrikospoliisin tutkijapäivystäjä sanoi kutakuinkin noin.

– Esitutkintapöytäkirjoissa esitellään aina vain tosiasiat, mutta nyt eläkkeellä minulla on vapauksia. Saan kertoa muistinvaraisesti, Tero sanoo.

Tero muistaa, että hän oli puhelun jälkeen aivan virkeä. Perhettä herättämättä hän keräsi vaihtovaatteet, otti mukaansa matkakirjoituskoneen ja mustan matkasalkun ja hiipi ulos.

Onko tämä urani kovin ja vaativin juttu, Tero mietti, kun Keskusrikospoliisin auto kiisi kohti Mikkeliä. Onko tämä pahin mahdollinen tragedia?

– Sitä samaa mietin työvuosinani paljon. Voiko mitään tämän pahempaa enää tapahtua?

Tätä Tero pohti kollegoidensa kanssa esimerkiksi silloin, kun Estonia upposi.

Kun tapahtui seksuaali- ja henkirikoksia, joita suuri yleisö ei tunne nimeltä.

Kun tapahtui tragedioita, jotka kaikki tuntevat: Myyrmannin räjähdys, Kaakkois-Aasian tsunami ja Jokelan kouluisku.

"Ihmishenkeä ei korvaa mikään, mutta se auttaa, että juttu edes selvitetään."

Rikostutkinnalle jokainen tapaus oli yhtä tärkeä, ja jokainen rikos ratkaistiin vuorollaan. Kaikkein kimuranteimmalta Terosta tuntui kuitenkin yksi tapaus – aina se, jonka tutkinta oli kesken juuri silloin. Selvittämätön tehtävä pyöri mielessä töissä, työpäivän jälkeen ja yöllä.

– Etenkin silloin, jos uhri oli saanut surmansa, minulla oli tarve tarjota omaisille edes jotain lohdutukseksi: millainen oli tapahtumien kulku ja mikä on rangaistus.

– Onko se sitten riittävä hyvitys? Tero kysyy ja vastaa myös.

– No, ei se ole. Ihmishenkeä ei korvaa mikään, mutta se auttaa, että juttu edes selvitetään.

Pidetään jalat betonissa

Tänä aamuna Tero heräsi rivitalokodistaan Helsingin Puistolassa. Hän keitti kahvit, söi ruisleipää ja luki uutiset. Ne hän kahlasi Helsingin Sanomista, Iltalehdestä, Ilta-Sanomista ja MTVuutiset.fi -sivustolta.

Nyt Tero keittää lisää kahvia ja kertoo elämästään rauhallisella äänellä. Rauhallisuutta hän on oppinut uransa aikana Keskusrikospoliisissa.

– Kun aloitin, sain lisänimen teho Haapala. Halusin tuloksia nopeasti. Kerrankin kysyin vanhemman, kokeneen kuulustelijan sivusta kysymyksen kuulusteltavalle. Kämmäsin, Tero kertoo.

Epäilty pitää saada sitomaan itsensä tapaukseen, ja se on hidasta.

Malttamattomuuttaan hän ei muistanut, ettei tunnustus riitä. Epäilty pitää saada sitomaan itsensä tapaukseen, ja se on hidasta. Tarvitaan yksityiskohtia ja tietoja, joiden avulla voi todistaa, että kertomus on tosi.

Kokenut kuulustelija jatkoi kuin hän ei olisi kuullut Teron kysymystä. Myöhemmin hän pyysi Teroa keskustelemaan. Kertalaakista Tero oppi, että kannattaa hidastaa.

Myöhemmin tutkinnanjohtajana hänen tehtävänään oli rauhoittaa muitakin.

– Kun kiireen tuntu on kovin, jalat pidetään betonissa, Tero sanoo.

Tämä tarkoittaa, että paineen keskellä keitetään kahvit, eikä jutella hetkeen töistä ollenkaan.

Vitsaillaan mustasti kesken synkimpienkin tapausten: Voiko ruumiin kätkeminen olla niin kamalan vaikeaa?

Kun puhutaan, puhutaan rauhassa ja hitaasti.

Nauretaan työtilanteille: Yksikin mies meni ryöstämään pankkia, jonka kanta-asiakas oli. Kasvoilleen hän oli vetänyt pipon, jossa luki hänen oma nimensä.

Vitsaillaan mustasti kesken synkimpienkin tapausten: Voiko ruumiin kätkeminen olla niin kamalan vaikeaa? Pitäisikö meidän tehdä se täydellinen rikos?

Onneksi oli myös perhearki.

– Välillä ajatukset oli vain pakko saada muualle. Onneksi oli myös perhearki.

Lapset vaativat huomiota heti ja konkreettisesti: pelaa isä palloa, käydään jäätelöllä!

Iltaisin Tero juoksi. Se toimi. Lähes heti, kun lihakset alkoivat rasittua, Teron aivot nollaantuivat. Siksi Tero urheili muutenkin, hyppäsi seivästä ja pelasi koripalloa.

Ajatuksia tyhjensi myös nuottien lukeminen. Kun Tero soitti vetopasuunaa, hän pystyi ajattelemaan ainoastaan musiikkia.

– Etenkin Sibeliuksen Finlandia soi pasuunalla komeasti.

Sopimus vaimon kanssa

Vaikka työasioista ei voinut puhua kotona, Teron työpuhelin soi kotonakin. Puhelin saattoi soida viikonloppuisin, iltaisin, öisin ja myös silloin, kun Leenan serkun häät olivat juuri alkamassa. Teron ei auttanut kuin ilmoittaa vaimolle, että häihin menette sittenkin vain te, sinä ja lapset.

Murharyhmän linjapäällikkönä Tero ei sulkenut puhelinta 20 vuoden aikana lainkaan, paitsi vuosilomilla. Tätä ennen hän päivysti rikostutkijana.

Tero ajatteli, että työnkin vuoksi kotiasioiden pitää olla kunnossa.

– Puheluiden lauseenpätkistä Leena kuuli jotain, mutta ei tiennyt, mistä on kysymys.

Joskus Leena kysyi, että mikä puhelu tuo nyt taas oli. Tero sanoi, että työasia. Silloin saatettiin ärähtää, puolin ja toisin.

– Toisaalta meillä oli vaimon kanssa sopimus: Tulisin hoitamaan aina työn ensin. Niin tein, ja se oli totaalista.

Sopimus oli, että jos Tero saa Keskusrikospoliisista vanhemman rikoskonstaapelin viran, Leena ottaa päävastuun lapsista ja kodista.

Tero koettaisi puolestaan järjestää yhteistä aikaa vaimolle ja perheelle. Tero ajatteli, että työnkin vuoksi kotiasioiden pitää olla kunnossa.

"Jälkikäteen tämä on kaduttanut. Ehkä vaimolle tuli liian iso kakku."

Leenan vastuulle lankesi lopulta suuri osa lastenhoidosta, harrastusmenoista ja kotitöistä.

– Jälkikäteen tämä on kaduttanut. Ehkä vaimolle tuli liian iso kakku. Pitikö minun aina sanoa töille kyllä? Tero miettii.

– Vaimo on vastannut muistuttamalla, että se oli sitä aikaa ja sellainen oli yhteinen sopimus.

Iloisten valintojen aika

Ensin työt menevät kaiken edelle, vaimon, perheen, yöunien ja lomien. Yhtäkkiä työ on poissa.

Poissa ovat myös muistot tuhansilta rikospaikoilta. Kun Tero selaa matkapäiväkirjaansa, hän ei muista enää kuin murto-osan tapauksista.

– Unohtaminen tuntuu lohduttavalta ja suojelevalta, Tero sanoo.

"Kuolema opettaa eläville myös elämistä."

Raskaat kokemukset rikospaikoilta ja ruumishuoneelta opettavat. Mortus vivos docent eli kuolema opettaa eläviä. Tämä lause on pyörinyt Teron mielessä. Se on painettu Keskusrikospoliisin murharyhmän logoonkin.

Kuolema opettaa, sillä oikeuslääkärille ruumis paljastaa tietoja, kuten kuolinsyyn, -tapahtuman ja -ajankohdan. Kuollut kertoo, mistä kannattaa lähteä etsimään todisteita ja millaisia todisteita pitää huomioida ja kerätä.

– Kuolema opettaa eläville myös elämistä. Jokaisen meistä tarinalla on lopullinen piste, ja lopullisinta on aina vasta kuolema.

"Mitä enemmän olen nähnyt kuolleita, sitä enemmän uskon elämään."

Terolle elämän rajallisuus tekee turvallisen olon: niin kauan kuin elämme, voimme päättää sellaisia asioita kuin että ”tänään juon aamukahvini rakkaan Leenan kanssa oman kodin terassilla”.

– Mitä enemmän olen nähnyt kuolleita, sitä enemmän uskon elämään ja kaipaan ihmisiä ympärilleni, Tero sanoo.

Siksi Tero tekee nyt valintoja, jotka tuovat etenkin iloa. Hän pelaa sulkapalloa Leenan kanssa, tapaa ystäviä ja vie isän ja isän vaimon kalakeitolle. On lasten apuna mökin rakentamisessa. Leipoo lapsenlapsille mansikkakakkuja.

Kokee uudenlaisia tunteita. Herkistyy nyt lopullisuuden edessä ja itkee häissä.

Tämä on lyhennelmä jutusta, joka on julkaistu ET-lehdessä 18/23. Tilaajana voit lukea koko jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun ja tee tilaus täällä.