Vietin viisi päivää Intian Jaipurissa kirjafestivaalilla, joka kerää vuosittain yli 80 000 hengen yleisön. Kuudessa suuressa teltassa käytiin etupäässä englanniksi keskusteluja kirjojen nostamista aiheista, eikä Euroopasta tuttua markkinahumua näkynyt. Eniten puhutti identiteetti. Mille se rakentuu, kun kotimaa ja kieli eivät enää ole pysyviä seikkoja? Olin kaukana Suomesta, henkisesti vielä kauempana kuin fyysisesti. Meillä ministerit uskovat, että kansalaisuuden voi päätellä ulkonäöstä.
Kirjailijat kuljetettiin autolla hotellilta festivaalille varhain joka aamu. Liikennettä hidastivat ruuhka, ajotyyli ja eläimet, kuten kameli, villisika ja lehmä. Koska reitti kulki läpi kaupungin, saimme päivittäin vilauksen suurkaupungin väestöstä.
Huonoimmassa asemassa olevat heräilivät kadulla. Lapset ja aikuiset keräsivät roskia sytyttääkseen nuotion. Hieman paremmin meni niillä, jotka kömpivät ulos pahvimajoista. Vielä onnekkaampia olivat jätepellistä hökkelinsä kyhänneet. Vasta näiden jälkeen päästiin länsimaisittain ajatellen kurjaan kaupunginosaan, keskelle rähjäisiä betonitorneja. Lopulta tulimme festivaalialueelle palatsiin, jonka omistaja, herra Diggi, antoi kotinsa tapahtuman käyttöön.
Eräällä ajomatkalla tutustuin intialaiseen feminististä kirjallisuutta kustantavaan naiseen, joka esitteli maanviljelijöiden leskien elämästä kertovaa kirjaa. Intiassa ei ole maataloustukia, ja vuosittain yli 10 000 viljelijää tekee itsemurhan menettäessään sateen tai tulvan takia satonsa. Jäljelle jäävät lesket, jotka jatkavat työtä ja perhe-elämää. Ystäväni sanoi, ettei voi tulla Suomeen. ”Masentuisin”, hän hymähti väsyneesti. Intiassa feminismin tavoitteet ovat totisesti toiset kuin Suomessa.
Meille yhteiskunta ei ole koskaan valmis.
Me viisi pohjoismaista kirjailijaa herätimme uteliaisuutta. Yhteiskuntakriittiset murha- ja rikoskirjat tunnettiin, ja minun kirjani niputettiin osaksi Nordic Noiria. Meiltä kysyttiin, miksi onnellisissa maissa kirjoitetaan romaaneja ikävistä asioista. Selitimme, että pohjoismainen hyvinvointi perustuu jatkuvalle kritiikille. Meille systeemi ei ole koskaan valmis. Voitamme Pisa-kisan ja panemme peruskoulun remonttiin.
Intian näkökulmasta yhteiskuntamme ovat täydellisiä. Meillä tasa-arvo on totta. Sukupuoli, vanhemmat, uskonto tai kieli eivät lukitse ihmisen kohtaloa. Ilmainen koulutus, maksuton terveydenhoito, sananvapaus, puhdas ilma ja vesi. Ei korruptiota, ei järjestäytynyttä rikollisuutta. Mitä vielä voi toivoa?
Yleisöni oli kiinnostunut yli 90-vuotiaiden suomalaisten satiirisista seikkailuista. Kuolemastakin puhuimme. Kun meillä kuoleva vanhus siirretään kotoa sairaalaan, Intiassa tehdään toisinpäin. Kotonahan ihmisen kuuluu kuolla.
Kirjoistani intialaiset ymmärsivät oleellisen: hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä.
Toimittaja ja kirjailija Minna Lindgrenin kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 8/2018.
