Entinen ministeri Maija Rask toimi isänsä omaishoitajana: "Ymmärsin, että elämäni tarkoitus on toisista huolehtiminen"

Pitää lähteä kävelemään ja kauas, siltä Maija Raskista oli tuntunut jo jonkin aikaa. Oli kesäkuun alku 2011. Maija oli lähdössä kuukauden kestävälle pyhiinvaellukselle.

Maija oli vastikään täyttänyt 60 vuotta. 16 vuoden ura kansanedustajana oli päättynyt edellisissä eduskuntavaaleissa, ja päättynyt oli myös pitkä avioliitto. Edessä oli muutto takaisin lapsuudenkotiin, isän omaishoitajaksi.

Huolet painoivat enemmän kuin vaellusreppu, kun Maija aloitti veljensä vaimon kanssa 790 kilometrin kävelyn Ranskan Saint-Jean-Pide-de-Portista kohti Espanjan Santiago de Compostelaa.

Huolet painoivat enemmän kuin vaellusreppu.

Vaelluspäiväkirjansa alkuun Maija kirjoitti Martin Buberin sanat: ”Tie on jalkojesi alla”.

Repussa vaatteita ja huolikivi

Vaellusta edeltävän talven Maija oli asunut mökillä Kemin kyljessä Simossa. Mökki oli jäänyt Maijalle hänen erottuaan miehestään Matti Raskista.

Matin kanssa Maija oli jakanut elämänsä lukiosta asti, rakentanut talon, hankkinut mökin, kasvattanut neljä lasta ja luonut poliittisen uransakin.

Ero ei johtunut erilleen kasvamisesta.

– En kasvanut ulos liitosta, vaan olin kasvanut siihen liian sisään. Olin pienentänyt itseni muottiin, jossa en kyennyt enää olemaan, Maija sanoo.

En kasvanut ulos liitosta, vaan olin kasvanut siihen liian sisään.

– Kun vein avioerohakemukseen Matille nähtäväksi, hän kysyi, tiedänkö, mitä olen tekemässä. Vastasin, että en. Mutta juuri sitä kaipasin, että en tiennyt eikä kukaan ollut neuvomassa. Olin vapaa tekemään omat ratkaisuni.

Talvi mökillä eron jälkeen kului itsenäisyyttä opiskellen.

– Ensin en tehnyt mitään, enkä vielä toiseksikaan. Ehkä neljänneksi nousin sängystä, rupesin katselemaan lintuja ja ostin niille ruokaa. Sitten jatkoin väitöskirjani kirjoittamista.

Päätös pyhiinvaelluksesta syntyi kevättalvella. Vaellusreppuunsa Maija pakkasi vaihtovaatteet, pyhiinvaelluspassin, joka tarvitaan reitin varrella majoittumiseen, muistiinpanovälineet, ristikkolehden ja huolikiven.

Ensin en tehnyt mitään, enkä vielä toiseksikaan.

Huolikivi symboloi sitä taakkaa, jonka vaeltaja haluaisi saada pois harteiltaan. Huolikiven pudottamista varten reitillä on rautaristi runsaan 500 kilometrin päässä lähtöpaikasta.

– Huoli, josta minä halusin eroon, oli se, että olen aina huolehtinut liikaa kaikesta.

Halu vaikuttaa

Halu vaikuttaa kunnan ja yhteiskunnan asioihin kasvoi kunnanvaltuustossa. Kansanedustajaksi Maija pääsi toisella yrittämällä vuonna 1991. Lapsia oli silloin jo neljä. Huolehdittavaa riitti Kemissä ja Helsingissä.

– Onneksi isovanhemmat ja Matti hoitivat lapset, kun olin poissa.

Maija keskustakaksion eteisen seinustalla on valokuvat Maijan vanhemmista ja valtioneuvoston istunnosta.

Maija katsoo Valtioneuvoston linnassa otettua kuvaa, jossa on itsekin mukana, ja luettelee tuttuja työkavereitaan: Biaudet, Koskinen, Tuomioja, Mönkäre, Enestam, Lipponen, Filatov, Korhonen, Nikula.

Valtioneuvoston linna tuli tutuksi, kun Maija oli opetusministerinä Paavo Lipposen toisessa hallituksessa vuosina 1999–2003. Noilta ajoilta hänellä on paljon muistoja.

Huomasin, että jalkani eivät yltäneet istuessa maahan.

Esimerkiksi se hetki, jolloin Maija astui ensi kertaa opetusministerin työhuoneeseensa. Tuoli pöydän takana oli räätälöity edeltäjä Olli-Pekka Heinosen mitoille.

– Huomasin, että jalkani eivät yltäneet istuessa maahan. Eihän se hääppöiseltä tuntunut.

Häpeän jälkeen hyvä näin

Eduskunnasta putoaminen oli kova paikka. Keväällä 2007 Maija oli 56-vuotias, nainen parhaassa iässä. Lapsetkin jo omillaan. Hän sai Lapin vaalipiiristä yli 5 000 ääntä, mutta se ei riittänyt.

– Koin, että minulla olisi ollut vielä paljon annettavaa ja hyvä elämäntilanne. Rannalle jääminen hävetti.

Kun isä sitten sairastui muistisairauteen, Maija alkoi ajatella eduskunnasta putoamisestaan toisin. Ehkä se olikin tullut hyvään saumaan.

– Tapahtukoon sinun tahtosi on viisas rukous, jota rukoilin sen vaalikamppailun aikana. Eduskunnasta putoaminen ei ollut minun tahtoni, mutta isälleni se oli suuri siunaus.

Vuodet isän ehdoilla

Elämän täyttivät isän tarpeet. Maija ehti tavata ystäviä yhä harvemmin. Rakkaat harrastukset kuten hiihto ja avantouinti jäivät.

– Kävelin lenkkiä, mutta loppuvaiheessa en enää uskaltanut jättää isää edes sen vertaa yksin.

Kun sukulaiset tulivat isän avuksi, Maija suuntasi isän siskon Sirkan luokse tätä hoitamaan. Maija muistaa, miten hän teki Sirkalle tuliaiseksi saunavastaa ja luonnonkukkakimppua.

Mietin, mikä on elämän tarkoitus.

– Mietin siinä vastaa tehdessäni, mikä on elämäni tarkoitus. Tajusin, että se on juuri tämä – toisista huolehtiminen. Minut on koulutettu hoitamaan muita, ja minulla on vahva hoivavietti. Kai minä aina etsin niitä hoidettavia, eikä aina tarvitse etsiäkään. Niitä vain tulee.

Lopulta huoli isästä vei unetkin. Maija säpsähti vintillä hereille, kun isä vapautti rollaattorin jarrun alakerrassa.

Päiväkirjassa Maija kuvailee öistä elämää isän kanssa marraskuussa 2016. Yöherätyksiä tulee tiuhaan: kello 22.30, 1.30, 2.30, 4.00, 5.20 ja 7.00. Yöhön mahtuu isän vessareissuja, television katselua sekä lakanoiden, vaippojen ja vaatteiden vaihtoa.

Viiden vuoden omaishoitajuuden jälkeen Maija totesi, ettei jaksa enää.

– Olin siinä suhteessa onnekas, että isälle löytyi hoitopaikka saman tien.

Isä eli hoivakodissa vielä nelisen vuotta ja kuoli 96-vuotiaana vuonna 2020. 

Maijan tytär on pappi. Kirkosta eronnut isoisä oli luvannut lapsenlapselleen, että saa häntäkin vähän siunata. Koruton siunaus toimitettiin kotitalon pihassa, ja pihalle hankittiin muistokivi.

– Käyn sytyttämässä sinne äidille ja isälle kynttilät, sillä en ole mikään hautausmailla kulkija.

Lue Maija Raskin koko tarina ET-lehden numerosta 7/23. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.