Kerttu ottaa mielellään vastaan Viljon iloisen nuolaisun.
Kerttu ottaa mielellään vastaan Viljon iloisen nuolaisun.

Halikoira Viljo-Valdemar tallustaa läähättäen hoitokoti Turun Otson käytävällä ja herättää ympärillään riemua. Hellä halaus onnistuu tietenkin ammattilaisen ottein.

Ainoa pelottaa. Hän on vetäytynyt päiväsalin sohvannurkkaan ja kieltäytyy hoitohenkilökunnan houkutteluista liittyä ulkoiluseurueeseen. Ainoa pelottavat paitsi koirat myös uusi koti, onhan hän vasta muuttanut Otsoon, Turun keskustaan. Sopeutuminen vie oman aikansa.

Berninpaimenkoira Viljo-Valdemarin seuraan liittyy kuitenkin monta muuta asukasta, hoitokodin johtaja Ulla Korpela ja hoitokodin huoltaja Pirjo Pystö. Viljon emäntä ja työpari Maarit Haapasaari on koiran vierellä kaiken aikaa.

Muistisairaiden vanhusten hoitoon erikoistuneessa hoitokodissa käy Viljon lisäksi vierailemassa trubaduureja, teatteriryhmiä, vapaaehtoisia tukihenkilöitä sekä kuva- ja tanssitaiteilijoita.

Viljo-Valdemar, 3, johdattaa määrätietoisesti joukkojaan hoitokodin katetulle sisäpihalle, jossa monet yhteiset toimintahetket vietetään. Kaakelilaatoin päällystetty piha-aukio heijastelee valoa. Jokunen puutarhatuoli ja pihakeinu odottelee peremmällä istujia.

Viljo ei nykäise taluttajaa kumoon. Se on ammattilainen.

– Onpa mukavaa kun sinä tulit taas, Viljo, Hertta myhäilee ja taputtelee koiraa sen jatkaessa matkaansa eteenpäin kirsu väristen. Viljo on niin innoissaan tuttujen ihmisten tapaamisesta, ettei malta pysähtyä rapsuteltavaksi. Ainakaan ihan vielä.

Ulkoilijoiden päästyä pihalle joku ilmoittaa olevansa jo väsynyt, mutta saa voimia kuullessaan, että Viljo tarvitsisi liikuntaa ja ulkoiluttajaa. Avuliaita käsiä tarjoutuu taluttamaan suurta paimenkoiraa, joka tassuttelee sisäpihalla kuin karhunpoika. Ensimmäisenä talutusvuoron saa Hertta. Varovaisin ja heiveröisin askelin hän seuraa Viljoa eikä näytä lainkaan pelkäävän, että koira yllättäen nykäisisi hänet kumoon.

Eikä Viljo nykäise. Se on terapiatyön ammattilainen.

Maksullinen nainen

Hali-Koira -yrittäjällä Maarit Haapa­saarella on kotonaan neljä berniä, joista kolme on aktiivisesti työelämässä. Jokainen on huolellisesti koulutettu pentuiästä alkaen. Peruskäytöstapojen lisäksi koirat on totutettu laitosten hajuihin, monenlaisiin lattiapintoihin ja ääniin. Pyörätuolit ja rollaattorit, joita koira ei ehkä tavallisesti näkisi, on positiiviseen vahvistamiseen perustuvalla koulutustavalla tehty koiralle tutuiksi.

Haapasaaren terapiakoirat noteerataan Turussa opas- ja avustajakoiria vastaaviksi ammattilaisiksi, mikä mahdollistaa käynnit erilaisten asiakasryhmien kanssa useissa julkisissa tiloissa.

– Ammattimainen eläinavusteinen terapiatyö eroaa vapaaehtoistoiminnasta esimerkiksi siten, että se on aina tavoitteellista. Terapiakäynnit suunnitellaan etukäteen ja työtä tehdään yhdessä hoitohenkilökunnan tai vaikka fysioterapeutin kanssa. Käynnit analysoidaan jälkikäteen ja niistä peritään palkkio, Maarit kertoo.

Kuusikymmenkiloinen halauskin voi olla hellä, kunhan tekniikka on hallussa.
Kuusikymmenkiloinen halauskin voi olla hellä, kunhan tekniikka on hallussa.

Katso koskettava video: Alzheimer-vanhus juttelee koiralleen

Jokaisen terapiakäynnin jälkeen Maarit toimittaa hoitokotiin raportin, joka sisältää lyhyen käyntikertomuksen ja havaintoja. On tärkeää, että asiakkaiden reaktioita ja toimintaa käynnin aikana tarkkaillaan, ja ne kirjataan muistiin. Näitä tietoja käytetään hyödyksi seuraavaa käyntikertaa suunnitellessa.

– Olemme erittäin tyytyväisiä Viljon käynteihin. Asukkaat nauttivat yhteisistä tuokioista, jotka ovat niin henkisesti kuin fyysistesti antoisia ja virittäviä, Ulla Korpela kiittelee.

Maarit Haapasaari on ollut aktiivisesti mukana kehittämässä koira-avusteista terapiatyötä Suomessa jo usean vuoden ajan. Vielä jotkut olettavat hänen tekevän työtään vapaaehtoisesti ja ilmaiseksi. Ammattilaisuus on kuitenkin syytä erottaa vapaaehtoistyöstä. On ymmärrettävä, että koirien huolellinen koulutus ja oman ammattitaidon kehittäminen ovat samankaltaista työtä kuin esimerkiksi ratsastusterapeutin työ.

– Selventääkseni asiaa olen ryhtynyt toteamaan selkeästi, että olen maksullinen nainen, Maarit nauraa.

Oi Kultainen nuoruus!

Letka iäkkäitä rouvia ja herroja seuraa Viljoa uskollisesti, huolellisin askelin rauhallisella sisäpihalla. Maarit kulkee porukan etunenässä, tarkkailee kaiken aikaa koiraa ja kommunikoi sen kanssa vähä­eleisesti.

Pihaa kierretään kuin urheilukentän juoksurataa, kävelyvauhti sovitetaan sellaiseksi, että kaikki ehtivät mukaan ja tuntevat kuuluvansa ryhmään, vaikka pieniä välimatkoja syntyykin.

Kerttu askeltaa letkan viimeisenä soitellen huuliharpullaan vanhasta muistista monia entisaikojen iskelmiä ja laulelmia tangoista valsseihin. Muut saavat toivoa suosikkejaan. “Soita Kultainen nuoruus”, joku huudahtaa, ja sitten jo tapaillaankin haikeaa mutta onnellista sävelmää. Moni muistaa myös sanoja ja innostuu laulamaan.

Maarit käyttää Viljon ohjauksessa apunaan kosketuskeppiä ja naksutinta sekä riittävän motivoivia palkkionameja.
Maarit käyttää Viljon ohjauksessa apunaan kosketuskeppiä ja naksutinta sekä riittävän motivoivia palkkionameja.

"Kyllähän minä koirista tykkään, vaikken kotiin ottaisikaan."

Letka on kasvanut pituutta, sillä hoitokodin huoltaja Pirjo Pystö on saanut houkuteltua ulos myös Ainon, jonka koirapelko tuntuu kaikonneen.

– Kyllähän minä kovasti koirista tykkään, vaikken kotiini ottaisikaan, Aino kertoo askelten lomasta kurvatessaan lähtökaarteeseen jo kolmannen kerran.

Sitten Hertta keksii, että Viljoa varmaan jo janottaa. Koira läähättää melkoisesti, joten sen vesikuppi kiiruhdetaan tuttuun paikkaansa. Muillekin kelpaa tauko. Istuudutaan yhdessä mehulle pöydän ympärille puutarhatuoleihin. Viljo latkuttaa hetken janoonsa ja käy sen jälkeen viettämään taukohetkeään – torkahtaa muutamassa minuutissa.

– Viljo on varmaan väsynyt näin pitkästä lenkistä. Hienoa, että jaksoitte ulkoiluttaa sitä niin paljon, Haapasaari kehuu ja monia hymyilyttää.

”Enokin oli Viljo”

Terapiakoiratyössä pitää huolehtia monesta asiasta samaan aikaan. Ei riitä, että tarkkailee pelkästään vanhusten jaksamista ja vastaanottavaisuutta.

On varmistettava myös, ettei koira rasitu liikaa. Se joutuu keskittymään joka hetki, arvioimaan Maarit-ohjaajansa kanssa kunkin asiakkaan fyysisiä ja henkisiä rajoja. Se saattaa esimerkiksi joutua sietämään hieman toisenlaista käsittelyä kuin mihin on kotona tottunut.

– Monet haluavat silittää ja rutistaa Viljoa, ja se osaa kyllä ottaa halailut vastaan. Minun tehtäväni on huolehtia myös koiran jaksamisesta ja oikeasta tauotuksesta, Maarit kuvailee.

Mehuhetki jatkuu tarinatuokiolla. Maarit lukee kirjasta katkelman oravasta, ja kaikki kuuntelevat keskittyneesti. Sitten taukolaisia alkaa laulattaa. Kuorossa siirrytään sävelestä toiseen, tapaillaan sanoja. Kerttu säestää kappaleet, jotka ulkomuististaan osaa, muuten hänkin laulaa. Jotkut ovat vain ihan hiljaa ja omissa ajatuksissaan, omalla tavallaan läsnä.

Jumppaliikkeet eivät yksinään houkuta, mutta moni haluaa pallotella Viljon kanssa.

– Minulla oli sen niminen eno kuin Viljo-Valdemar, Aino muistaa yhtäkkiä ja vaipuu hetkeksi muistoihinsa.

Viljoa ei olekaan nimetty ihan sattumalta juuri Viljoksi. Kun pentu saapui Maaritille, hän päätti valita koiralle aikoinaan yleisen miehen nimen. Vanhat nimet nostavat esiin rakkaita muistoja, joista voidaan sitten yhdessä keskustella.

Makkara palkinnoksi

Maarit Haapasaari on kehittänyt yhdessä fysioterapeutin kanssa liikuntaharjoituksia tehtäväksi yhdessä Viljon kanssa. Jumppaliikkeet yksinään eivät kaikkia houkuta, mutta jos saa pallotella Viljon kanssa, useampi ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.

Jumppapallo asetetaan Kertun nilkkojen väliin, ja hän alkaa harjoitella. Jokaisella pallonnostolla Viljo käy tökkäisemässä kuonollaan palloa kuin kannustukseksi, mikä herättää seurueessa hilpeyttä. Tökkäyk­sen jälkeen Viljo rientää hakemaan palkkiomakkaran Maaritilta, nielaisee sen ja ehtii taas valmiiksi Kertun luo, kun pallo on kohonnut korkealle.

Hertta pallottelee Viljon kanssa ja harjoittaa samalla jalkalihaksiaan.
Hertta pallottelee Viljon kanssa ja harjoittaa samalla jalkalihaksiaan.

Koiran kohtaaminen on monelle tunteellinen hetki. 

Palloilun lisäksi Viljo todella osaa halata. Merkin saatuaan se nostaa tassunsa tuolin karmeille ja kurottautuu antamaan karvaisen halauksen, nuolaisunkin, jos sitä erikseen pyydetään.

Voisi luulla, että suuri berninpaimenkoira herättäisi pelkoa, mutta jokin sen nallemaisessa olemuksessa tyynnyttää. Koiran kohtaaminen on monelle tunteellinen hetki. Joku saattaa voittaa pelkonsa ja saada siten onnistumisen kokemuksia.

Ja kun Viljo ottaa katsekontaktin, tuijottaa luottavaisena ja ihailevana hieman surumielisillä silmillään, se välittää tärkeän viestin: sinä olet täydellinen juuri tuollaisena, juuri tällä hetkellä.

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 2/2015.

Viljo-Valdemar

  • Kuka: Viljo-Valdemar Haapasaari, 3 vuotta, 60 kiloa.
  • Ammatti: Hali-Koira ­-yrityksen terapiakoira.
  • Perhe: Haapasaaren ihmisperheen vanhemmat, ­kaksi poikaa ja tytär, bernikaverit Bella-Riina, Rento ja Neiti Namu sekä kissat Lyyli ja Lempi.
  • Harrastukset: Jalka­pallon kantaminen, kavereiden kanssa ­riehuminen.
    Lempiruoka Ryyni­makkara.

ET:n päätoimittaja Katriina sai ystävältään vinkin, miten rutiiniksi muuttuneisiin konsertti-iltoihin tulisi uutta potkua.

Kuuntelen mielelläni klassista musiikkia. Joitain vuosia sitten kävin ahkerasti Radion sinfoniaorkesterin konserteissa Helsingissä. Hankin sarjalipun, jolla pääsin Musiikki­taloon aina tietylle tuolille tiettyinä perjantai-iltoina.

Ajan mittaan into laimeni, ja olin vähällä lopettaa harrastuksen. Ihanista konsertti-illoista oli nimittäin tullut rutiinia.

Silloin sain vinkin ystävältäni. Iltoihin tulisi aivan uutta potkua, kun en lukisi ohjelmaa etukäteen. ”Kun pääset saliin, silmäile lavaa ja laske tuolit. Millaisella kokoonpanolla ensimmäinen teos soitetaan? Musiikin alkaessa sulje silmäsi ja yritä arvata, mikä teos ja kuka säveltäjä on kyseessä.”

Konsertit muuttuivat yhtäkkiä jännittäviksi peli-illoiksi, joissa yllätys oli taattu joka kerta. Osuin välillä oikeaan, mutta useimmiten arvaukseni meni pieleen. Opin valtavasti uutta, sillä havainnoin ja kuuntelin konsertteja paljon tarkemmin kuin aikaisemmin. Virkistävän jännityksen keskellä kaiken ydin oli kuitenkin musiikki.

Kaipaan elämääni jatkuvasti uutta opittavaa ja uusia kokemuksia. Aistit terästyvät, tunteet voimistuvat ja jo pelkkä ajatus ennen kokemattomasta asiasta kutkuttaa mieltä etukäteen.

Muutokset pitävät ihmismielen virkeänä, eikä asian tarvitse olla suuri. Yhdelle riittää luonnon muutosten seuraaminen vuodenaikojen mukaan tutulla kävelylenkillä. Toinen tarvitsee uuden asunnon, eksoottisia reseptejä tai sokkotreffit. Minuun kolahtivat jännitys ja yllätykset, joita omien musiikkitietojeni testaaminen sai aikaan.

Uudet kokemukset ja rutiinien rikkominen tekevät hyvää myös aivoille, tutkijat sanovat. Totutusta kaavasta poikkeaminen vaatii uuden oppimista, jolloin aivot joutuvat töihin ja syntyy uusia hermoratoja.

Seuraavaksi kokeilen haarukoida ruuan suuhuni vasemmalla kädellä tai ryhdyn opiskelemaan tšekin kieltä. Kauankohan kestää, että uusista asioista on tullut tylsää rutiinia?

Virkeää toukokuuta!

Vantaalainen Merja Saarinen, 60, oli onneksi paikalla, kun hänen naapurinsa Jaanan pulssi katosi. Ensimmäistä kertaa elvyttämään joutunut Merja neuvoo, miten vastaavassa tilanteessa kannattaa toimia.

Merja Saarinen, 60:

"Kävin ensiapukurssin yli kymmenen vuotta sitten, mutta taidoille tuli käyttöä vasta viime tammikuussa. Naapurini ja ystäväni Jaana soitti ja kertoi, että hänellä on kovia kipuja. Menin hänen luokseen. Hän pääsi hädin tuskin ovelle, mutta olo helpotti pian. Hän epäili kivun syyksi närästystä.

Koirani Luca odotteli iltalenkkiä, joten palasin kotiin. Ulkona kännykkääni tuli sekava viesti Jaanalta, ja palasin takaisin. Jaana oli jättänyt oven auki, hän oli polvillaan, piteli rintaansa ja itki. Tunnustelin hänen ihoaan, se oli nihkeä. Soitin ambulanssin, vaikka Jaana vastusteli.

Kerroin hätäkeskuksen päivystäjälle, että tiesin Jaanan kärsineen rytmihäiriöistä. Päivystäjä jututti hetken Jaanaa, jonka kunto romahti kesken puhelun. Nappasin puhelimen, ja päivystäjä pyysi minua kokeilemaan Jaanan pulssia. En tuntenut sitä. Sitten päivystäjä kysyi, osaanko elvyttää. Kerroin, etten ole joutunut sitä koskaan tekemään.

"Ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut."

Puhelimen kaiutin päällä toimin päivystäjän ohjeiden mukaan. Laitoin Jaanan pitkälleen, aukaisin hänen vaatteitaan. Sitten kaksi puhallusta, 30 painallusta. Laskin ne ääneen. Pulssi palasi.

Ajantajuni hävisi, enkä huomannut edes pelätä, vaikka elvytyksen aikana Jaanan pulssi taas katosi. Päivystäjä käski minun jatkaa elvytystä, kunnes ambulanssihenkilökunta olisi paikalla.

En ensin oikein ymmärtänyt, mikä merkitys elvytykselläni oli. Sitten minulle kerrottiin, että ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut.

Minulle Jaanan auttaminen oli itsestään selvää, vaihtoehtoja ei ollut."

Merjan vinkit

1. Älä epäröi

Vaan auta aina, kun ihmisellä on hätä. Soita 112:een. Kerro tilanne, vastaa hätäkeskuspäivystäjän kysymyksiin.

2. Ensikertalainen pärjää 

Luota ohjeisiin ja hätäkeskuspäivystäjän ammattitaitoon. Vaikka et koskaan olisi esimerkiksi antanut elvytystä, päivystäjä osaa neuvoa sinua toimimaan oikein. Jätä puhelin auki ja pidä kaiutin päällä. Kuuntele ohjeita ja toimi.

3. Muista huolehtia itsestäsi

Jälkikäteen voit itse tarvita apua purkaaksesi tilanteen aiheuttaman stressin. Puhu asiasta läheisille tai käänny ammattiauttajan puoleen.

 

+ Osaatko antaa ensiapua? Siihen auttaa Punaisen ristin kännykkäsovellus, josta löydät ohjeet tavallisimpiin hätätilanteisiin: