Marjan elämässä riittää unelmia. – Suorastaan tehtailen niitä!
Marjan elämässä riittää unelmia. – Suorastaan tehtailen niitä!

Marja Korhonen rakastaa seikkailuja. Niitä ei estä pyörätuoli eikä se, että Marja ei ole voinut puhua kymmeneen vuoteen ja kommunikoi vain silmillään. Sekä kirjoillaan, joista uusin, Sydämeen tatuoitu, ilmestynyi juuri, maaliskuussa 2017.

Enkelit vilkuttavat saarijärveläisen rivitalokodin pöydältä, sellaiset somat pienet patsaat. Heitä lehahtelee vastaan myös heti eteisen ovella, tosin ihmisen hahmossa. Marja Korhonen kutsuu nimittäin avustajiaan enkeleiksi. He kun mahdollistavat lähes taruolentojen tavoin monia juttua Marjan elämässä, arki­askareista pitkiin reissuihin.

– Minähän menen vaikka minne! Konsertteihin, matkoille, jopa keskelle Egyptin sisällissotaa. Enkelien kanssa olen päässyt katselemaan Thaimaan maisemia norsun selästä ja sadan rapun päässä nököttävän Buddha-patsaan juurelta. Ja ne maisemat olivat suorastaan taivaalliset, Marja nauraa.

Ratkaiseva ristipistoenkeli

Koriste-enkelin alkoivat kansoittaa Marjan hyllyjä syksyllä 2004, kun hän, nelikymppinen erityisopettaja makasi liikkumattomana sairaalan vuodeosastolla.

Marja oli saanut aivohalvauksen, jossa tulppa aivorungossa halvaannutti kehon ja kasvojen lihakset ja nielun sekä lamaannutti puhekyvyn. Tilaa kutsutaan locked-in -oireyhtymäksi.

Erään oppilaan äiti lähetti silloin Marjalle ristipistoenkelin.

– Se oli niin koskettava hetki. Hän oli itsekin kokenut hiljattain suuren menetyksen, ja nyt hänen lähettämänsä enkeli lohdutti minua! Päätin, että kun tästä tokenen, alan jakaa enkeleitä, tavalla tai toisella, Marja muistelee.

"Olin ennen halvaustakin puhelias ja temperamenttinen. Ne piirteet eivät ole kadonneet."

Marja puhuu vuolaasti, tosin ei omalla äänellään. Puheäänenä toimii tänään yksi Marjan pitkäaikaisimmista enkeleistä, Krista Sironen.

Krista pitelee käsissään näppärän kokoista aakkostaulua. Sen kirjaimia Marja napauttaa silmillään hurjalla vauhdilla, yksi toisensa perään, ja Krista toistaa ne lauseen pituisina. Marjan suurten silmien reunustamien ripsien painokkaista räpsähdyksistä voi melkein kuulla ilmaan heitetyt huutomerkit. Niitä satelee lähes yhtä vuolaasti kuin puhetta.

Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.
Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.

– Olin ennen halvaustakin tosi puhelias ja temperamenttinen, eivätkä ne piirteet ole mihinkään kadonneet, päinvastoin, Marja nauraa.

Avustaja-enkelit ympärillä nyökkäävät kuin yhdellä leualla. Näin on.

Taisteluja vaativa tila

– Ihanaa, sillä en ole tippaakaan sairas! Marja huudahtaa, kun sovimme, ettemme nyt liiaksi juutu voivottelemaan menneitä.

Marja on nimittäin harvinaisen terve, flunssakin kiusaa harvoin. Vaikka hän istuu pyörätuolissa eikä pysty puhumaan tai liikuttamaan itseään, hän ei ole potilas. Sellainen hänestä tosin meinattiin ihan väkisin leipoa. Halvauksen jälkeen sattui muutama hoitovirhe ja Marja oli 15 kuukautta vuodepotilaana sairaalassa.

– Ne olivat 15 helvetillistä kuukautta, Marja myöntää.

Silloin sairaalasängyssä kaikkien leikkausten ja diagnoosien keskellä Marjan vauhti pysähtyi, aluksi ihan kokonaan. Kun ei voi puhua eikä liikkua, kommunikointitapojen löytämiseen meni aikansa. Kaikki sairaalassa eivät edes halunneet ymmärtää, mitä Marjalla oli sanottavanaan. Asiat käsiteltiin Marjan ohi ja yli, ennen kuin löytyi aakkostaulu ja sitä myötä väylä omaan tahtoon.

"Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen."

Siitä alkoi taistelu oikeuksista, kuten omasta kodista. Asiantuntijat kun pitivät laitosasumista ainoana vaihtoehtona.

– Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen, ja pistin vastaan kaikella tarmollani. Jaksan taistella, kun tiedän olevani oikeassa, ja aika hyvin olen pärjännyt, Marja sanoo.

Taisteluita on siitä lähtien ollut tasaiseen tahtiin. Milloin on vedetty köyttä kuntoutus-, puheterapia-, tulkki- tai avustaja-asioista, pienemmistä ja isommista summista, milloin taas muuten vaan kohdattu nihkeyttä byrokratian portaissa. Silti ne ovat Marjan mielestä pieniä juttuja alkutaistojen rinnalla.

– Olen aina asiallinen mutta tiukka, se auttaa. Viimeksi tosin ilmoitin Kelaan, että jos he eivät ymmärrä sähköpostiviestejäni, aina voivat tulla keskustelemaan kasvotusten. Se tepsi.

Ja yksi hyvä puoli nykypäivän taisteluissa on kymmenen vuoden takaisiin: ne käydään oman kodin seinien turvasta, omalta tietokoneelta, ihan itse.

Spontaani perfektionisti

Marjan keittiöön katettu kahvipöytä on korea kuin mikä, kupit, lautaset ja piiraat kuin juhlaan aseteltu. Marja rakastaa kauneutta ja järjestystä yli kaiken.

– Minussa asuu pikku perfektionisti, ja mikä olisikaan mahtavampaa tällaisessa tilanteessa, hän nauraa.

Sääliä Marja ei kaipaa muilta eikä itseltään. Sitä vastaan hän alkoi taistella jo sairaalassa. Yksi iso herättäjä oli tsunami, joka vyöryi Thaimaan rannoille vain pari kuukautta Marjan halvauksen jälkeen.

– Silloin ajattelin, että maailma jatkaa pyörimistään, vaikka minä täällä makaan. Sain niin paljon apua läheisiltäni, että ajattelin itsekin voivani antaa jotain.

Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.
Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.

Ja niin hän antoi. Marjan lahjoitti rahaa katastrofin uhreille ja heidän omaisilleen. Marja on aina ollut projekti-ihminen. Muutama vuosi sitten kotikuntaan hankittiin hyväntekeväisyystempauksella kävelysimulaattori.

– Olen aina tykännyt järjestellä asioita, ja nyt, ironista kyllä, saan tehdä sitä arjessa ihan jatkuvasti, olenhan monen ihmisen työnantajakin, Marja sanoo.

Hänen pelkkään sijaisrinkiinsäkin kuuluu toistakymmentä ihmistä. Tänään avustaja-enkeleitä on paikalla kolme, koska on tällainen erityistilaisuus.

Yöt Marja on sentään itsekseen, nukkuu ja ajattelee. Vähäunisena hän ehtii öisin miettiä kaikenlaista – ja tietysti suunnitella.

– Vaikka rakastan organisointia, olen silti hetkessä valmis kaikkeen uuteen. Se pitää elämän tuoreena, Marja nauraa.

Juuri eilen elämään toi tuoreutta ostosmatka Jyväs­kylään, kun Marja huomasi tarvitsevansa uudet saapikkaat. Lopulta niitä kannettiin kotiin neljät.

Syksyn suuri päätepiste

Syksyllä 2014 tuli kuluneeksi 10 vuotta halvauksesta. Samalla ilmestyi Marjan kirja.

– Olen luvannut lapsilleni, että nyt kun kirjoitin menneet kirjaan, asia haudataan, ihan konkreettisesti. Sen jälkeen emme enää palaa sairaala-aikoihin, vaan ne ajat pysyvät kirjassa.

Niin lapset, he vilahtavat Marjan puheissa usein. Kaikki kolme ovat jo täysikäisiä, kuopus kirjoitti ylioppilaaksi viime keväänä. Se oli iso juttu.

– Pelkkä ajatuskin lapsista antoi minulle voimaa huonoimpiinkin hetkiin, heidän vuokseen jaksoin eteenpäin. Nyt olen niin onnellinen, kun he ovat omillaan, yksi etappi on saavutettu, Marja sanoo.

"Vaikka en puhu ääneen, osaan olla sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin."

Kymmenen vuotta sitten lapset muuttivat isänsä, Marjan ex-miehen luokse.

Marjan kotiuduttua lapset ovat saaneet kulkea vanhempiensa kotien väliä niin kuin ovat halunneet.

– He hyväksyivät minut tällaisena yllättävän nopeasti, ja välimme ovat olleet koko ajan tosi välittömät. Vaikka en puhu ääneen, osaan olla ihan sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin, Marja toteaa.

Yksi perhe-elämän sykähdyttäviä hetkiä Marjalle oli se, kun lapset ruokapöydässä uskalsivat taas riidellä oikein kunnolla. Se oli hälinän ja melun rakastajan korville taivaan mannaa.

Itkun ja naurun kirjoitus

Niin, Marja ei todellakaan ole kuuro, vaikka monet niin tuntuvat uskovan. Edelleenkin, vaikka silmät kiitävät aakkostaululla lähes valon nopeudella, hänen ylitseen puhutaan aika usein. Siksi Marjalle tietokone, internet ja sähköposti ovat välttämättömiä apuvälineitä. Samoin hänen läheisilleen.

– Jopa 81-vuotias isänikin hankki tablettikoneen, ja viestit suihkivat vauhdilla!

Marja viettää tietokoneensa ääressä täysiä työpäiviä. Kirjaimet painautuvat näytölle otsahiiren avulla. Entisen himourheilijan sitkeydellä ja niskalihaksien voimalla on tullut nakutettua tuleva kirjakin – ja siinä sivussa useita kymmeniä viestejä joka päivä.

"Kirjoittamalla löysin viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet."

Silti kirjatyö yllätti enemmän muulla kuin niskakivuilla.

– Alkuun itkin kirjoittaessani lähes koko ajan. Aloitin siitä, kuinka heräsin teholta. Kirjoittamalla ja käymällä läpi kaikki epikriisit ja hoitoraportit avasin lopulta viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet jostain todella syvältä. Tein alun varmaan kuusi kertaa, ennen kuin se aukesi, sitten helpotti, Marja kertoo.

Suuret kyyneleet valahtavat hänen poskilleen, ja avustaja Iida Minkkinen kuivaa ne salamannopeasti. Marjaa alkaa naurattaa hänen ympärillään käytävä touhotus ja hän myöntää, että saattaa nykyään itkeä ja nauraa saman päivän aikana enemmän kuin moni vuodessa.

Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.
Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.

Mitä pidemmälle Marja kirjassaan pääsi, sitä enemmän tekstiin alkoi tarttua huumoriakin, sitä mikä nykyään siivittää takuuvarmasti tylsintäkin arkea.

– Täällä nauretaan paljon, se melkein lukee työehdossa.

Avustajat ovat samaa mieltä.

– Pari kertaa olen löytänyt itseni tokaisemasta Marjalle häntä pukiessani, että pysypäs paikallasi tai että ole vähän aikaa hiljaa. Eihän siinä voi kuin revetä yhdessä nauruun, Sirpa Jokinen sanoo.

Ja nauru, sellainen kujeileva haa-äänne, joka Marjan suusta pääsee, on ihanasti mukaansatempaava.

"Unelmoin matkoista, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia."

Ei kaipuuta menneeseen

On silti pakko kysyä vielä yksi vakava, vähän inhottavakin kysymys. Mitä Marja kaipaa entisestä, kohta jo haudatusta elämästään?

Ensimmäistä kertaa kahvipöytään laskeutuu hetken mietintätauko.

– En juuri mitään, kirjautuu taululle. En paljon edes opettajan työtäni, sillä tavallaan opetan yhä, tällä omalla elämälläni. Unelmoin tietysti matkoista ja kaikenlaisesta, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia, Marja sanoo ja naputtaa perään vilpittömän kysymyksen:

– Saan kai olla vain ihan reilusti onnellinen?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2014. Teksti on päivitetty 27.3.2017.

Mitä Marjalle kuuluu keväällä 2017?

Maaliskuussa 2017 Marja Korhoselle kuuluu monenlaista hyvää:

"Olen elämäni kunnossa fyysisesti :)" , hän vastaa sähköpostilla ET:n toimittajalle Irina Björkmanille, joka voinnin lisäksi kysyi Marjalta hänen uudesta kirjastaan Sydämeen tatuoitu.

Marja kertoo, että idea kirjasta puski päälle syyskuusta 2015 lähtien, hänen palattuaan Rhodoksen lomalta.

"Yritin sysätä ajatusta pois, mutta puoli vuotta työstin kirjaa öisin tiedostaen ja tiedostamatta.. Sitten huhtikuussa 2016 jättäydyin vain kirjoittamaan kuin hullu! Käsikirjoituksen jätin nimipäivänäni 15.8.2016."

"Halusin avata elämääni ja ajatuksiani - jotta ihmiset saavat OIKEAA tietoa. + kerron, miten Häivähdyksiä muutti elämääni :)", Marja kirjoittaa viitaten aiempaan, vuonna 2014 ilmestyneeseen kirjaansa.

"Olen huojentunut, vähän jännittynyt vastaanotosta ja PÄÄTTÄVÄINEN: haluan kirjani maailmalle!"

Facebook-sivullaan Marja myös kertoo kuulumisiaan.

Marja Korhonen

Syntynyt: 1962 Virroilla, sairauseläkkeellä oleva ­erityisopettaja.

Asuu: Saarijärvellä.

Perhe: Eronnut, kolme aikuista lasta.

Kirjat: Häivähdyksiä – erityinen elämäni (Myllylahti) ilmestyi syksyllä 2014 ja Sydämeen tatuoitu (Myllylahti) keväällä 2017.

 

 

 

Outi ja Ville rakastavat pitkiä keskusteluja. – Puhumme ihmisistä, hevosista, elämästä ja näyttelemisestä, Outi kertoo.
Outi ja Ville rakastavat pitkiä keskusteluja. – Puhumme ihmisistä, hevosista, elämästä ja näyttelemisestä, Outi kertoo.

Outi Mäenpää ja Ville Virtanen ovat ystäviä ja työkavereita. Työssä tunteet sinkoilevat kuin pingispallot, ystävinä he pompottelevat sanoja. Parasta on suora, lämmin yhteys ja se, että toinen on toiselle luotettava peili.

Ei, apua, tämä ei onnistu! Näyttelijä Outi Mäenpää on saapunut kuvauksiin. Hän on käsittänyt, että kuvat otetaan vain studiossa, eikä suostu ulkokuviin. Tai suostuu, mutta on varma, etteivät kuvat tässä säässä onnistu. Silti hän kävelee Ville Virtasen perässä ulos koiranilmaan. Virtanen heiluu kuin rantakaisla Outin ympärillä, antaa tämän puhaltaa epäuskon ulos.

Kuvat onnistuvat, ja Outi on tyytyväinen, kehuu valokuvaajaa.

– No mutta eikö ollut hyvä, että sanoin alkuun mitä ajattelin, ja tulos oli kuitenkin tämä, Outi toteaa.

Ville hymyilee. Ystävä on entisensä.

Ville Virtanen:

”Outi kiinnitti kaikkien huomion 1980-luvulla Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa.

Viimeisessä vaiheessa poikien piti hypätä altaaseen uimastadionin kymmenen metrin tornista, tyttöjen seitsemästä ja puolesta metristä. Outilla on järjetön korkeanpaikankammo, eikä hän suostunut millään hyppäämään.

Jälkeenpäin Outi on muistellut, että olin kannustanut ja luvannut pitää kädestä kiinni. Sitä en muista, mutta sen kyllä, että lopulta hän hyppäsi.

Outi oli heti koko koulun parhaimmistoa näyttelijänä. Jouko Turkan aikana tunne oli näyttelijän tärkein työkalu, ja Outilla on luontaisesti voimakas ja herkästi reagoiva tunne-elämä.

"Outin mokatkin ovat ikimuistoisia."

Hänestä kasvoi nopeasti kokonaisvaltainen luonnenäyttelijä, joka osasi piirtää kokonaisia ihmiskuvia, kun minä vielä koetin keksiä erilaisia tapoja olla ahdistunut ja karjua.

Vastanäyttelijänä Outi on mahtava. Hän pyrkii irti kontrollista, painaa menemään eikä pelkää virheitä. Outin mokatkin ovat ikimuistoisia. Kerran olimme Stella Polaris -improvisaatioryhmän kanssa jonkin firman pikkujoulukeikalla. Meillä oli tehtävä, jossa yleisön joukosta otetaan vapaaehtoisia. Näyttelijöistä pari asettuu vapaaehtoisten taakse piiloon ikään kuin heidän käsikseen. Vitsi on siinä, että vapaaehtoisten kädet elävät ihan omaa elämäänsä. Olin sketsin juontaja, ja Outi joutui firman toimitusjohtajan käsiksi.

Ennen kuin sketsi oli päässyt edes kunnolla käyntiin, Outi oli avannut miesparan paidan napit ja sutannut hänen naamansa huulipunalla. Kun Outin toinen käsi oli laskeutumassa miehen sepalukselle, vihelsin sketsin poikki. Takahuoneessa kysyin, mitä tapahtui. Outi vastasi: ’Ei kato kun mä sain impulssin.’

"Olimme koulun alusta asti sielunkumppaneita."

Kun Outi järkyttyy tai innostuu, hänen ensimmäinen reaktionsa saattaa olla kohtuuttoman voimakas. ’Katastrofaalista, eihän tämä näin voi olla’, on kuultu Outin suusta useasti. Heti perään hän aloittaa analysoinnin.

Tiedän harvoja ihmisiä, jotka ovat itselleen niin armottomia kuin Outi. Outi innostuu helposti taiteesta, ihmisistä ja etenkin kaikesta kommunikaatioon liittyvästä.

Olimme koulun alusta asti sielunkumppaneita. Emme ole tehneet älyttömästi töitä yhdessä, mutta kun olemme, se on ollut merkityksellistä. Minulle tärkein työmme on Ruotsissa kuvattu elokuva Sovinto, jonka kuvaukset saimme improvisoida läpi. Se oli ensimmäinen kerta, kun sain rakentaa kohtauksia niin, että vastassa oli mestariluokan improvisoija.


– Meidän ystävyytemme perustuu siihen, että pyrimme olemaan toiselle mahdollisimman suora peili, Ville sanoo.

Lähiöasunnon kulissit oli tehty mahdollisimman aidoiksi homeisine leivänkannikoineen, ja siellä me sitten riehuimme oikein sydämen kyllyydestä. Nautin joka hetkestä alkoholisti-isänä. Outi meni rappioäidin roolissaan enemmän pohjamudissa. Hän saattaa olla hyvin vahvasti henkilönsä sielunmaisemissa koko kuvausjakson. Minun tapani on liukua kevyemmin roolihenkilöön ja pois.

Outin kanssa on mahtavaa näytellä myös siksi, että häneltä saa aina reaktion, joka on usein pidäkkeetön. Kerran kameran käydessä erehdyin sanomaan häntä lehmäksi. Se oli virhe, mutta näytti hyvältä kuvassa.

Ponkaisin julkisuuteen nuorena viihdeohjelmasta ja sitten tein pitkään Kotikatua. Vasta kymmenen vuotta valmistumiseni jälkeen sain ensimmäisen vakavan elokuvaroolini.

"Saatamme yhdessä märehtiä omaa huonouttamme."

Se, että Outin kaltainen hyvä näyttelijä on aina arvostanut minua, on ollut tärkeää. On ollut vuosia, joina työpäiviä oli ehkä vain 16. Se käy itsetunnon päälle, sillä näyttelijänä ei voi kehittyä eikä oikeastaan ole olemassa ilman kameraa tai näyttämöä. Silloin on tärkeää, että ympärillä on luotettavia ihmisiä, jotka sanovat myös asioista, joista he eivät työssäni pidä.

Outin palaute on suoraa, luotettavaa ja lämmintä. Hänen kritiikkinsä osuu aina ensimmäiseksi häneen itseensä. Saatamme yhdessä märehtiä omaa huonouttamme.

Viimeksi Armottoman maan kuvauksissa todettiin, että keskinkertaisuus meidän kohdalla on huikea ylisana. Sitä on ikävä nyt, kun asun Ruotsissa. Kun ruotsalaiselle yrittää heittää itseironista läppää, hän alkaa pehmitellä, että ’älä nyt, et sinä niin huono ole’. Tunnelma vesittyy. Silloin tulee herkästi ikävä Outin ja minun itseruoskintahetkiä.”

Outi Mäenpää:

”Ville ratsasti naapuri­tallilla, kun minä olin vielä espoolainen heppa­tyttö.

Hän oli niin älyttömän taitava, että sitä oli pakko ihailla. Vähän myöhemmin päädyimme samalle vuosikurssille Teatterikorkeakouluun. Meidän kurssillamme oli hyvä henki, vaikka Turkan mielestä emme olisi saaneet ystävystyä keskenämme, koska työ­elämässä kilpailisimme samoista töistä. Silti lenkkeilimme yhdessä ja tuimme toisiamme, sillä ne vuodet olivat aika kaoottisia ja hirveitä.

Viimeisenä kouluvuotenamme Ville pääsi mukaan viihdeohjelmaan. Villen ja Antti Raivion esittämistä Akista ja Turosta tuli huippusuosittuja. Se suosio oli kaukana luokkatovereiden arjesta. Meidät oli opetettu halveksimaan julkisuutta, ja nyt tuo parivaljakko pörräsi helikopterilla juhannusjuhlasta toiseen.

"Ville oli alusta asti kuin turvallinen veli."

Ne hahmot olivat hyviä, mutta olen onnellinen, että Ville pääsi myöhemmin tekemään myös vakavia rooleja, sillä hän on lahjakas ja monipuolinen näyttelijä.

Ville oli alusta asti kuin turvallinen veli. Vaikka hän meni naimisiin jo kouluaikana ja aloitti varhain perhe-elämän, pysyin kyydissä mukana.

Minä elin kolmikymppiseksi asti nomadielämää, en voinut kuvitella asettuvani.

Ville on äärettömän hyvä kuuntelija, lämmin, vastaanottavainen ja empaattinen.

Kun näyttelemme yhdessä, homma toimii välittömästi. Niin kävi viimeisimmässä yhteisessä elokuvassammekin, elokuvassa Armoton maa. Yhden katseenvaihdon aikana saatoin käydä läpi koko roolipariskuntamme yhteisen historian.

Ville suhtautuu elämään käsittämättömän positiivisesti. Hyvä esimerkki ovat Sovinto-elokuvan kuvaukset muutaman vuoden takaa. Olin ajatellut, että olisi ihanaa kuvata ulkomailla, saisi asua mukavassa hotellissa ja nauttia erityiskohtelusta.

Kun saavuimme kollegani Minna Haapkylän kanssa Ystadiin, kauhistuimme. Meidät majoitettiin askeettiseen asuntolaan. Ville oli innoissaan meitä vastassa. Hänen mielestään paikka oli mieletön: oma huone, rauha ja kolmenlaista pussiteetä.


– Outin kanssa on ihana pohtia, josko koko universumi ei pyörikään oman navan ympärillä. Että saattaa Perussa asua ihminen, jota ei kiinnosta, miten me tänään näyteltiin, Ville Virtanen hymähtää.
– Outin kanssa on ihana pohtia, josko koko universumi ei pyörikään oman navan ympärillä. Että saattaa Perussa asua ihminen, jota ei kiinnosta, miten me tänään näyteltiin, Ville Virtanen hymähtää.

Itse elokuvanteko oli mahtavaa mutta rankkaa. En saanut oikein mitenkään selville, mikä roolihenkilöäni, hulttioäitiä vaivasi. Ensimmäisenä kuvauspäivänä juutuin yhteen repliikkiin. En tajunnut sitä. Ajauduimme Villen kanssa kävelemään kuvausten jälkeen pitkin kaupunkia ja vatvomaan tuota lausetta.

Olimme kulkeneet viisi tuntia pitkin kaupunkia emmekä tienneet, missä edes olimme, kun Ville totesi, että ’nyt sun pitää vain Outi helkkari näytellä se’.

Lopulta repliikkiä ei edes käytetty.

"Ville on hyvä isä. Hän on näyttänyt lapsilleen myös heikkoutensa."

Kenenkään muun kanssa en olisi päätynyt käsittelemään yhtä lausetta koko yöksi, mutta sellaista Villen kanssa on. Saatamme keskustella mistä tahansa tuntikausia. Viime vuosina olen yrittänyt opetella Villen tapaa haltioitua uusista asioista ja ihmisistä.

Kun kesällä kuvasin muutaman päivän Ruotsissa, huomasin hokevani, että ’ooh, mikä paikka, oi, miten mahtavia ihmisiä’.

Uskon, että Ville viihtyy Ruotsissa. Hänellä on hyvä liitto ja tasapainoinen perhe-elämä. Hän on tehnyt pitkän matkan aikuiseksi. Kymmenen viime vuoden aikana Ville on ottanut vastuun omasta hyvinvoinnistaan. Nuorena hänellä oli omat boheemikautensa.

Pidän Villeä hyvänä isänä. Hän on ollut lapsilleen avoin ja näyttänyt myös heikkoutensa.

Kun itse sain esikoiseni kolmikymppisenä, halusin tarjota lapselle säännöllisyyttä. Se oli todella erilaista verrattuna elämään, jota olin siihen asti elänyt. Näytellessä minulla on aina tarve hajottaa kaikki. Siksi olen halunnut vetää raskaan esiripun työn ja kotielämän väliin. Lapseni eivät nähneet elokuviani, olin heille vain äiti. Ville on minua enemmän sinut työ- ja siviiliminänsä kanssa.

Nyt Ville on rauhoittunut entisestään ja tavoittanut jotain oleellista. Hän on päässyt irti onnistumisen paineesta. Ehkä siihen vaikuttaa se, että Ville on ortodoksi. Hänen ei tarvitse selviytyä kaikesta yksin. Jo hänen katseensa viestii hyväksyntää, joka kelpuuttaa niin hänet itsensä kuin muut, sellaisina kuin olemme.”

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2017.

Sää rannikkoasemilla on radiotiedotusten 90-vuotias klassikko, meditatiivinen rimpsu mystisiä paikannimiä pitkin Suomen rannikkoa. Kävimme Ulkokallassa ja Rankissa katsomassa, mitä karuilla kulmilla tapahtuu.

ULKOKALLA

Lounaanpuoleista tuulta 3-7 m/s, lämpötila 2 astetta, hyvä näkyvyys.

Muhkuraisista käsistä näkee, että niitä on käytetty. Kalastaja Esa Pirkola osaa tehdä mitä vain, nahan parkitsemisesta tyylikalusteisiin. Miehestä on otettu mittaa monella tavalla, mutta hän on selvinnyt kaikesta: neljän lapsen yksinhuoltajuudesta, railoista ja karikoista.

– Joskus sen tajuaa vasta myöhemmin, miten huonosti olisi voinut käydä. Kun rahtilaiva meinaa yön pimeydessä ajaa päälle tai kalaverkko kiepsahtaa veteen laskiessa ranteen ympärille.

Joskus vaarassa on ollut koko Kallankarien erikoinen itsehallinto, jota Esa on käynyt puolustamassa eduskunnassa saakka.

Talvinen päivä on lyhyt. Taivas ja meri sekoittuvat yhdeksi ja samaksi sinisenharmaaksi. Mies istuu kalamajassaan Ulkokallassa. Sen turvallisempaa paikkaa hän ei tiedä.

Kalastaja Esa Pirkola tietää nahoissaan, että meri on ankara pomo.
Kalastaja Esa Pirkola tietää nahoissaan, että meri on ankara pomo.

Ensimmäisen kerran majakanvartijan poika tuli tälle Perämeren saartamalle luodolle juhannuksena 1949, viikon ikäisenä. Hän juurtui heti, vaikka täällä ei pärjää yksikään puu. Muuten louhikko on täynnä pieniä ihmeitä, korumaisen kaunista maitokvartsia ja akvaariomaisia lammikoita. Ohtokallion vanhimmat kaiverrukset ovat parin vuosisadan takaa.

Uunissa rätisee tuli. Esa tarjoilee savustamiaan ja rypsiöljyyn säilömiään nahkiaisia, kyytipojaksi tyrnimehua. Jälkiruuaksi vieras täytetään tarinoilla.

Panos ja punos

Esan isä Arvo Pirkola työskenteli Ulkokallan majakanvartijana 30 vuotta. Viimeiset vuodet hänen vastuullaan oli myös sääaseman hoito.

Asema automatisoitiin 40 vuotta sitten. Sitä ennen raportit tuulesta ja muusta annettiin radiopuhelimella viisi kertaa päivässä. Vesinäytteet merentutkimuslaitokselle piti ottaa kolmelta eri syvyydeltä.

Erityisen paljon puuhaa ja päänvaivaa aiheutti sumu. Sireenin lisäksi laivoja varoitettiin dynamiittia paukuttelemalla.

– Panos asetettiin vinttikaivoa muistuttavaan telineeseen, Esa muistaa.

Esa Pirkola rantautuu Ulkokallaan.
Esa Pirkola rantautuu Ulkokallaan.

Näin jälkikäteen touhu ammusvarastoineen kaikkineen vaikuttaa vaaralliselta, mutta lapsena hän iloitsi räjäyttelyn jälkeen maasta löytyvistä, muovilla päällystetyistä kuparilangan pätkistä.

– Punoin niistä koreja ja muuta lapsen silmiin kaunista.

Kaunista Esasta oli silloinkin, kun syysmyrskyt löivät karin yli ikkunoihin ja koko perhe istui turvassa saman katon alla.

Jäätä ja järistyksiä

Ulkokallasta on matkaa mantereelle parikymmentä kilometriä. Rospuuttoaikaan majakan miehistö saattoi jäädä kuukausiksi eristyksiin. Sellainen vaati hyvien kädentaitojen lisäksi kylmähermoisuutta – ja perheen tukea. Esan äiti Ellevi oli viimeinen nainen, joka eli luodolla pysyvästi.

Perhe vietti kaikki kesät Ulkokallassa isän virka-asunnossa. Perheen kuopukselle Esalle se oli juhlaa, vaikka karilla ei ollut edes kaivoa. Sitä ei ole vieläkään, vaan sadevesi johdetaan katoilta suuriin tankkeihin. Sähköt saarelle vedettiin 1960-luvun alussa.

Nyt mökin oven pielessä nököttää aurinkopaneeli. Sääaseman laitteiden vieressä niitä on enemmänkin, mutta näin pimeään aikaan virran jauhaa generaattori, jonka hurina sekoittuu aaltojen hypnoottiseen rytmiin.

– Tuulta mitataan ultraäänellä, koska vanhan tuulimittarin roottori muuttuu helposti jääpalloksi, Esa kertoo.

Ulkokallassa majakkaa korkeammalle nousee nyt Soneran linkkimasto. Vanhassa majakanvartijan talossa on kesäisin majoitustoimintaa.
Ulkokallassa majakkaa korkeammalle nousee nyt Soneran linkkimasto. Vanhassa majakanvartijan talossa on kesäisin majoitustoimintaa.

Ulkokallassa on myös Helsingin yliopiston seismologinen asema, joka viime maaliskuussa mittasi Suomen tähän mennessä kovimman maanjäristyksen.

Kaiken automaation rinnalla tarvitaan yhä käsipelillä tehtyjä jäänmittauksia. Esa käy kerran viikossa kairaamassa reiän täsmälleen samaan kohtaan lähellä kotiaan Kalajoen Rahjassa. Jään laadun ja paksuuden lisäksi hän piirtää karttaan havaintonsa seudun kiinto- ja ahtojäistä.

Kuolleet ja pelastuneet

Kaikki majakalla työskennelleet miehet eivät olleet yhtä onnekkaita kuin Esan isä, joka pääsi työstään eläkkeelle.

Moni päällisin puolin tasainen tyyppi ei kestänyt majakkasaaren karua elämää. Joku alkoholisoitui, joku tuli hulluksi ja epäili saavansa sadevedestä keripukin. Yksi hukkui, toinen katosi jäälakeuksille. Henkirikostakin epäiltiin.

– Isäni virkakaudella miehillä oli navigoinnissa apunaan vain armeijan kompassit. Kurjalla kelillä jo työpaikan löytäminen oli vaivan takana.

Omalla tavallaan onneton ja onnekas oli muuan Frans Korpela, joka muonanhakureissulla joutui jäälautan viemäksi. Viiden vuorokauden päästä, kestokykynsä rajoilla, hän lopulta ajautui rantaan Raahessa.

– Kerran isä seurasi kiikarilla, miten hänen työkaverinsa Simolan Mauno onnistuu jahdatessaan näköetäisyydelle noussutta hyljettä. Samalla hetkellä, kun mies laukaisi kiväärinsä, retkahti niin hylkeen kuin ampujankin pää, Esa kuvailee ja pitää dramaattisen tauon.

Majakalla ihmeteltiin, miksi Mauno ei nouse hakemaan saalistaan. Kun miehen luokse sitten päästiin, hänet todettiin kuolleeksi. Metsästyksen aiheuttama jännitys oli laukaissut infarktin.

– Koville otti isälläkin, joka lähti raahaamaan purjeeseen käärittyä vainajaa jollassa kohti mannerta. Aamuneljältä lähti, puoliltaöin pääsi perille.

Hyljekannan vahvistamiseen panostettiin 1970-luvun kriisivuosina. Esan veli löysi kevätjäiltä emostaan eksyneen hallinpoikasen. Hän köijäsi sen ajopuun päällä mankelihuoneeseen ja juotti tuttipullolla. Vahvistuttuaan kuutti sai kodin Korkeasaaresta.

Katso video! Esa kertoo tragediasta saaristossa

Luonnon Lahjat

– Pyynti- ja saantimiehet ovat erikseen, tietää Esa ja kiskaisee suojakseen sadehaalarit.

Etiäisiä nähneeltä isältään hän sanoo oppineensa kaiken olennaisen luonnon viesteistä ja varoituksista ja siirtäneensä tiedon omille pojilleen. Silti luonto osaa kiusoitella ja yllättää. Virtaukset ja tuulet voivat olla kohdallaan, mutta kalaa ei nouse varmastakaan paikasta. Nytkin puolen kilometrin pituiseen verkkoon on tarttunut vain yksi siika ja pari mustalintua, joita kansan kielellä kutsutaan meriteeriksi.

– Hylje ollut asialla, säikytellyt siiat tiehensä.

Kovin pahoillaan Esa ei ole, koska meriteeri on hänen pojanpoikansa, vähän päälle vuoden vanhan Hermannin herkkua.

Merikotka kaartelee lähellä veden pintaa, varoo kastelemasta siipiään. Esa on hiljattain nähnyt senkin, miten läpimärkä kotka soutaa siivillään tarrattuaan niin suureen saaliiseen, ettei jaksa sitä nostaa.

Täällä pärjäävät vain sitkeimmät.

RANKKI

Ohutta yläpilveä, luoteistuulta 2 m/s, lämpötila 3,5 astetta, näkyvyys 23 km.

Suotta ei Ismo Rätyä kutsuta Keisariksi. Mies on iso ja tottunut käskemään. Paljon hän on saanut Kotkan seudulla aikaankin: yritysrypäs työllistää oman perheen lisäksi kymmeniä muita.

Tuorein valloitus on puolustusvoimille kuulunut Rankin linnakesaari ja läheinen Kirkkomaan saari, joiden yhteishinta reilu vuosi sitten oli 700 000 euroa.

Ismo on saanut saarillaan täysin vapaat kädet, kunhan varmistaa, että Ilmatieteen laitoksen vuonna 1933 perustaman sääaseman toiminta Rankissa on turvattu.

Modernien tutkimuslaitteiden vieressä nököttää vielä vanha sääasema, 50-luvun puumökki, jonne Ismo yrittää löytää aitoa rekvisiittaa kaavailemaansa säämuseota varten.

Ennen automatisointia Rankin sääaseman johtaja oli aliupseerikoulutuksen saanut varusmies, jonka toimesta asemalta lähti Ilmatieteen laitokselle kolme sähkettä tunnissa. Sota-aikana toiminta keskeytyi, kun ilmaantui sen verran paljon muuta puuhaa.

Rankin tunnusmajakka turvasi merenkulkua jo 1830-luvulla.
Rankin tunnusmajakka turvasi merenkulkua jo 1830-luvulla.

Hiljaisuutta ja sankaritekoja

Vierasvenesatamasta on saaren eteläkärkeen vajaat pari kilometriä. Matkalla maasto ehtii muuttua moneen kertaan, heleästä koivikosta suomättäisiin, jylhistä kalliosta juoksuhautoihin.

Saarta halkovalla pääpolulla oli muinoin raiteet, joita pitkin ammukset liikkuivat hevosten kiskomissa vaunuissa.

Vuonna 1850 rakennetun majakan raunioille Ismo kaavailee retriittipaikkaa. Kallioiden laella pääsee hienoon tunnelmaan jo nyt.

Horisontissa siintää Venäjälle kuuluvan Suursaaren kyttyrämäinen siluetti. Tuolle samaiselle selälle Rankin tykit pysäyttivät ja upottivat maaliskuussa 1940 tuhansia Neuvostoliiton sotilaita, jotka hyökkäsivät jäätä pitkin kohti Kotkaa. Jos vihollisen joukot olisivat päässeet läpi ja katkaisemaan rantaradan, emme todennäköisesti puhuisi Talvisodan ihmeestä.

Vanhassa parakissa on unenomainen tunnelma.
Vanhassa parakissa on unenomainen tunnelma.

Taidetta ja temppuja

Rankin menneisyys on vaikuttava, ja sellaisena Ismo näkee myös sen tulevaisuuden. Hän haluaa tehdä saaresta elämysmatkakohteen, jossa sotilaseksotiikka sekoittuu luonto- ja kulttuuriarvoihin.

Vanhaan tsaarinaikaiseen kasarmiin hän kaavailee taidenäyttelyjä, tykkipatterin kylmän kosteisiin uumeniin baaria, sotilaiden koulutuskentälle temppurataa.

– Ideoita ja ratkottavia ongelmia riittää, mutta hetkeäkään en ole tätä kauppaa katunut. Saarten valmistus on nimittäin lopetettu, Ismo kiteyttää marssiessaan keittiön kautta Sotkuun.

Vanhassa sotilaskodissa toimii ravintola, jonka isojen ikkunoiden takana aukeava lyijynharmaa ulappa on ihmeen tyyni. Kymmenen kilometrin päässä hohtelevat Kotkan ja Sunilan tehdasalueen valot.

Matkailuyrittäjä Ismo Räty Rankin tykkipatterin kosteissa uumenissa.
Matkailuyrittäjä Ismo Räty Rankin tykkipatterin kosteissa uumenissa.

Munkkia mutustaessa on helppo samaistua sotapoikiin, jotka ovat tuijoitelleet kaihoisasti kaupungin valoja tai Helena Kalkkeen Odotus-seinämaalauksen hemaisevia merenneitoja.

Rankin tunnelma on macho, mille etenkin viikonlopun viettoon tulleet miesporukat osaavat antaa arvoa.

Nyt polkua taittaa kahdeksan herran seurue. Miehet ovat laskuvarjojääkärikillan jäseniä, vuosikursseilta 6-46. Reiluja ikäeroja tuskin huomaa, vahvan yhteenkuuluvaisuudentunteen kyllä.

Rankin oudon charmin ovat löytäneet myös lintubongarit ja geokätköilijät.

Saarella voi yöpyä joko autenttisen karulla kasarmilla tai fiinimmin kantahenkilökunnalle rakennetuissa 60- ja 70-luvun rivitaloissa. Kaikki tämä on kuitenkin vasta alkua, jos kiinteistökeisari Rädyn toivoma kaavamuutos menee läpi. Silloin hän pääsee rakentamaan Rankin rannoille uusia loma-asuntoja.

Samaan hengenvetoon Ismo lupaa tehdä kaikkensa myös herkän ekosysteemin vaalimiseksi. Pitkään suljettuna olleen saaren harvinaiset kasvitkin on tarkoitus kartoittaa, kunhan keritään.

Talkkarin talvi

Rankin maastosta löytyy vieläkin puolustusvoimien aitaamia alueita ja jokunen tykki, joiden piiput on tosin nykyään käännetty kohti Suomea. Tutka pyörii väsymättä taivasta vasten.

Rankin sesonki päättyy pikkujouluihin. Kokonaan saari ei talveksikaan tyhjene, vaan siellä päivystää saaritalkkari Lauri Tuominen, joka hoitaa hommansa asuntopalkalla.

Laurilla on päässään pipo, jossa on teksti Paha Setä.

– Sain tämän tyttäriltä lahjaksi, lisää kuulemma uskottavuuttani.

Saaritalkkari Lauri Tuominen ja apulaisista pienempi.
Saaritalkkari Lauri Tuominen ja apulaisista pienempi.

Mies on varautunut siihen, että sydäntalvella saattaa mennä viikkoja ilman pääsyä mantereelle. Muonaa riittää ja kaksi koiraa pitää seuraa.

Tihenevä pimeys muuttaa maiseman dramaattiseksi. Söpö rantasaunakin alkaa näyttää sotilaskohteelta. Ismo hoputtaa takaisin veneelle, koska hänellä on vielä mantereella kädet täynnä työtä.

– Rankki ei tunnu työltä, enemmän tämä on harrastus.

Lähivuosina selviää, voimmeko puhua kulttuuriteosta.

Faktaa: Suomessa on 40 sääasemaa

Ilmatieteen laitos on perustettu 1838. Se on liikenne- ja viestintäministeriön alainen palvelu- ja tutkimuslaitos. Tiedot rannikkosääasemilta päivitetään kerran tunnissa, myrskyn uhatessa kymmenen minuutin välein.

Kaikilta asemilta ilmoitetaan lämpötila, tuulen suunta ja nopeus, joiltakin myös aallon korkeus ja vallitseva näkyvyys. Asemia on kaikkiaan nelisenkymmentä, ja useimmat niistä sijaitsevat asumattomilla ja vaikeapääsyisillä paikoilla. Monet toimivat tuulienergialla ja ovat alttiita teknisille häiriöille. Tosinaan linnut särkevät antureita, joten ajoittain jokin tieto jää saamatta.

Havaintoasemien verkko on kuitenkin hyvin kattava.

Varsinkin Estonian uppoamisen jälkeen Ahvenanmeren havaintoasemia tihennettiin merkittävästi. Merellä 50 kilometriä on paljon pitempi matka kuin maissa – säätila voi muuttua radikaalisti.

Ammattimerenkululle Ilmatieteen laitos tarjoaa räätälöityjä ennusteita ja palveluja. Myös yhteistyö rajavartiolaitoksen ja muiden viranomaisten kanssa on vilkasta.

Ulkokallan sääasema on perustettu 1882. Uusinta tekniikkaa täydentävät Esa Pirkolan ja muiden jäänmittaajien piirtämät kartat.
Ulkokallan sääasema on perustettu 1882. Uusinta tekniikkaa täydentävät Esa Pirkolan ja muiden jäänmittaajien piirtämät kartat.

Itsenäinen Ulkokalla

Kallankarit on Ulkokallan ja neljän kilometrin päässä siintävän Maakallan yhteisnimi. Yhteistä näille luodoille on erikoinen ja edelleen voimassa oleva itsehallinto, joka on peräisin 1700-luvulta. Tuolloin Ruotsin kuningas antoi määräyksen, joka takasi seudun kalastajille ylimmän päätösvallan kaikkiin kareja koskeviin asioihin. Kukaan muu ei saa vieläkään laittaa luodoille majaansa, ja edelleen mökkien omistus kulkee suvuissa.

Maakallan keskellä seisoo karuudessaan vaikuttava kirkko, jonka kupeessa kyyhöttää Suomen pienin pappila. Molemmat on rakennettu talkoovoimin 1780.

Kirkon vieressä ovat käräjäkivet, joiden luona aluetta hallinnoiva Karikokous yhä päättää tarpeellisista korjauksista ja muista toimista. Vuoden 1927 jälkeen ketään ei ole sentään tarvinnut karkottaa Kallankareilta. Viimeisen lähtökäskyn sai nuorukainen, joka oli varastanut naapuriltaan kolme paperossiaskia.

Itsehallinnon korkein aste on haminamestarin johtama Kari-neuvosto, jossa Ulkokallaa edustaa Esa Pirkolan poika Olli.

Sotilassaari Rankki

Strategisesti tärkeä saari valjastettiin vuosina 1914-1916 osaksi Pietari Suuren merilinnoitusta. Kansalaissodassa Rankki oli punaisten hallussa. Talvisodassa sillä oli tärkeä rooli torjuntataisteluissa.

Viimeiset asevelvolliset poistuivat Rankin kasarmilta kymmenen vuotta sitten. Enimmillään saarella asui parisataa sotilasta.

Artikkeli on julkaistu ET:n numerossa 20/2016.