Irja Juntunen menetti kolme lapsistaan nuorina ja yllättäen. Vaikka äidin ikävä ei katoa, hän ei ole koskaan kysynyt, miksi näin tapahtui.

Toisella puolella aurinkoa, toisella myrskyä. Taivas näytti jakautuneen kahtia. Irja Juntunen katsoi ambulanssilentokoneen ikkunasta ja kuunteli. Selän takana mittarit raksuttivat sydänkäyrää, aivokäyrää, pulssia. Liian isoja laitteita liian pienessä pojassa. Oli vuosi 1974.

– Muistan aina sen maiseman, jonka välissä lensimme. Rajan.

Sellaisella rajalla ei pienen pojan pitäisi olla. Seitsemänvuotias Jyrki, Juntusen viisilapsisen perheen toiseksi vanhin, matkasi Kajaanista Helsinkiin kiireelliseen leikkaukseen. Poika oli pudonnut kotona metrin korkeudelta ja saanut lievän aivoverenvuodon.

– Lääkärit eivät sitä tosin aluksi huomanneet eivätkä uskoneet, Irja kertoo.
Tämä nyt on niitä pikkukopsuja, joita poikasille sattuu, sanoivat asiantuntijat. Sinullahan on muitakin lapsia. Mene kotiin heidän luokseen.

Kun kone laskeutui Helsinkiin, hoitajat eivät enää tunteneet pulssia.

Viha vei eteenpäin

Lääkäri ehdotti kuvaamataidonopettajana työskentelevälle Irjalle sairauslomaa, mutta puoliso patisti töihin.

– Onneksi, siitä Reinolle kiitos. Työ oli ensimmäinen keinoni selviytyä. Palasin kouluun keskelle teini-ikäisten hulinaa jo seuraavalla viikolla, mutta sokissa olin varmasti, näin jälkeenpäin ajatellen.

Sokissa oli koko perhe. Lapset eivät leikkineet vuoteen. Koulussa heitä kohtasi uudenlainen lasten maailma, julma ja raaka, lällätyksineen ja lumipesuineen. Onpas kiva, kun Jyrki on kuollut. Onpas kiva, kun Jyrki on kuollut.

– Tappelin kokonaisen talven opettajien kanssa siitä, etteivät he puuttuneet lasteni kiusaamisiin, ja lääkärien kanssa siitä, että he tekivät ilmiselvän hoitovirheen. Viha oli valtava voima, selviytymiskeino sekin. Lopulta tajusin, ettei virheiden myöntäminen tuo lasta takaisin.

Uutena selviytymiskeinona tuli kiitollisuus.

– Että meille suotiinkin jotakin niin ainutlaatuista. Jyrki oli erityisen lahjakas lapsi. Hyppäsi hirsipirtin nurkassa pianon ääreen tuon tuosta ja veteli korvakuulolta melkein mitä tahansa. Lainassa hän oli, niin ajattelen.

Sisko sai vaikean pyynnön

Minun enkelini istuu pilvenreunalla. Hymykuopat poskillaan, tähdet silmissään ja sydämessään, pilvenreunalta vilkuttaa.
(Virpi Juntunen)

Tieto Helsingissä asuneen Virpin, perheen kolmanneksi vanhimman lapsen kuolemasta tavoitti Irjan 2001. Tytär oli kirjoittanut runoja, joista heijastui paitsi kipua myös pyyntöjä: ymmärtäkää, antakaa minun mennä, jatkakaa elämää. Takana oli raskas väkivaltainen parisuhde ja hoidoista huolimatta mieltä myllertänyt kaksisuuntainen mielialahäiriö.

– Virpi säästi kesän ajan kaikki lääkkeensä ja otti ne kerralla, kun elokuu alkoi. En minä silti syytä ketään, en edes Virpin entistä puolisoa, vaikka helppoahan se niin olisi, Irja kuvailee.

Virpin kuoleman jälkeen Irja maalasi kuin vimmattu, yöt päivät läpeensä. Syntyi ateljeellinen muotokuvia naisista – tyttärestäkin – jonka kasvoja äiti ei kyennyt kuvaamaan. Pensseli heittelehti, putoili, kieltäytyi tekemästä pehmeää linjaa.

Kun Irja matkusti Helsinkiin tyhjentämään tyttärensä asuntoa, hän löysi vaatteet siististi viikattuna, henkilökohtaisia hyvästejä kullekin perheenjäsenelle ja sukat, mustat, äidille ja sisarille hautajaisia varten.

– Virpi oli kovasti tuskainen. Ehkä siksi jotenkin hyväksyin hänen tekonsa ja olen oppinut kunnioittamaan hänen päätöstään, Irja sanoo ja lisää:

– Vain lapset kysyvät miksi. Ei elämä, varsinkaan kenenkään toisen, ole vallassamme. Teimme varmasti kaikkemme.

Sisaren Virpiltä saamassa kirjeessä oli erityinen toive: Matleena, jos en onnistu ja jään letkuihin, irrotathan ne?

Seitsemien hautajaisten vuosi

Matleena, Juntusen katraan kuopus, oli puhelias ja vilkas lapsi. Jo kouluikäisenä hän ilmoitti vanhemmilleen, ettei tarvitse koulutodistuksia, sillä hän jos joku saa työn, joka antaa enemmän kuin opiskelu.

Matleena sai työn kapellimestari Leif Segerstamin perheen apulaisena ja pääsi taiteilijaperheen mukana matkoille näkemään maailmaa. Vanhemmilleen tytär soitteli päivittäin. Suhde oli aikuisiälläkin välitön ja kiinteä.

– Matleena jutteli paljon asioistaan ja tunteistaan. Kun hän tuli käymään kotona, hän kapusi aamuisin sängynpäähäni ja aloitti: Äiti tiedätkö, äiti kuulehan; voi äiti, et arvaakaan!

Vuonna 2008 kolmekymppisen Matleenan sydän pysähtyi. Noin vain, aamuyöllä, kesken unien.

Samaan aikaan osui paljon surua, Irjan laskujen mukaan seitsemät hautajaiset ja satunnaisia onnettomuuksia.

– Ajelin autolla Sotkamosta Hossaan ja satuin kolaripaikalle, jossa nuori nainen oli silpoutunut kuoliaaksi. Silloin huusin: Ei enää kuolemaa! Ei yhtään kuolemaa enää! Matleenan hautajaisten jälkeen ikäväni oli hulluuden rajamailla. Vaadin Reinoa kaivamaan arkun maasta.

Klapitalkoita, ei adresseja

Surutyö? Mitä se on? Kalisevien seurakuntasalien tukiryhmäkokouksia ja käsikirjoitettuja kivunkäsittelyistuntoja? Siltä sana äkkiseltään maistuu.

– Konkreettisimman surutyöni olen tehnyt kotona, ollut hiljaa ja käpertynyt lasten kanssa läjään.

Kun tuska on ollut syvintä, ystävät ja sukulaiset ovat tulleet kysymättä kylään, paistaneet siiat ja keränneet puolukat, rakentaneet taloa,  pilkkoneet klapit ja järjestäneet hautajaiset. Ottaneet osaa.

Sen sijaan adresseilla, tyhjillä sanoilla, lämmittäisi pirtin pakkasilla. Sen verran on kartonkia piironkeihin kertynyt.

Irja uskoo, että tunteiden näyttäminen, jopa niiden vietäväksi heittäytyminen, auttaa vaikeiden asioiden kohtaamista. Kuvataiteilijan värikkäässä salissa Nuasjärven rannalla itketään ja nauretaan äänekkäästi edelleen. Eikä mustaakaan huumoria karsasteta.

– Niin että onneksi tuli synnytettyä lapsikatraaseen särkymävaraa, taiteilija heläyttää mutta vakavoituu:

– Jos on kovin estoinen, vaarana on, ettei surun ulospäästämiseksi ole keinoja, vaan tuska musertaa. Pitää uskaltaa huutaa, itkeä ja nauraa.

Kun kaipuun aalto iskee

Tuomitsijoita on riittänyt joka suruun. Palasivat töihin niin pian. Kulkevat kylällä kuin mitään ei olisi sattunut. Käyvät ravintolassa, tanssivat, pukeutuvat valkoiseen, luupäiset Juntuset.

– Ihmiset sanovat mitä sattuu, koska eivät osaa suhtautua näin suuriin menetyksiin. Aivan kuin olisi jokin oikea tai väärä tapa surra, Irja huokaa.

– Jotakuta voi ärsyttää sekin, että käytän Matleenan vanhoja vaatteita. Miksi en käyttäisi, hyviä ovat ja sopivia. Kun pukeudun tyttäreni paitoihin, hän saa vieläkin olla lähelläni.

Ei surun kantaminen silti kevyttä ole, sen Irja tietää, olipa luonne miten karjalaisen hersyvä tahansa. Hiljaisina hetkinä, silloin kun pirtissä Irjan perässä kulkee vain Matleenan vanha Rontti-koira, ikävä saattaa pakottaa äidin möykyksi samettinojatuoliin, siihen sydänpaikalle uunin eteen.

Juuri tässä uunin edessä hän hieroi pienen pojan niskaa, kun päätä särki ja itketti; harjasi tytön, sen tummasilmäisen, helposti takkuuntuvaa tukkaa ja kuunteli, kun toinen tytöistä kertoi, mikä äidin maalauksista on todellinen hitti.
Ikävä on kipua. Se tulee yhtäkkiä kuin aalto, puristaa kovasti pallean kohdalta ja menee pois taas. Taka-alalle.

– Usein aamuisin, kun laskeudun vintiltä hämärään pirttiin, ajattelen, miten ihanaa olisi, kun he nauraen tulisivat taas minua vastaan. Kaikki viisi lastani.

Irjan selviytymiskeinot

1. Näytän tunteeni heti.
2. Olen kiitollinen hyvistä asioista.
3. Uskallan kuunnella hiljaisuutta.
4. Tartun arkeen.
5. Ammennan taiteesta: laulan, maalaan.

Irja Juntunen-Pääskyranta

  • Syntynyt 1944 Suomus­salmella, asuu Sotkamossa.
  • Kuvataiteilija, taidemaalari.
  • Palkittu mm. Kainuun ristillä 1990 ja Elias Lönnrot -mitalilla merkittävästä
    kulttuurityöstä 2011.
  • Perhe: Puoliso, viisi lasta (Mari 1966, Jyrki 1967–74, Virpi 1968–2001, Meri-Liisa 1971 ja Matleena 1975–2008) sekä neljä lastenlasta.

Artikkeli on ilmestynyt ET-lehdessä 17/2013.

Lue lisää ET-lehden suosittuja selviytymistarinoita täältä.

Millaisia ihmisiä ovat lappilaiset? Entä mikä Lapissa on parasta? Kävimme kysymässä. 

ET-lehti tutustuu tänä vuonna Suomen eri heimoihin ja maakuntiin juttusarjassa Minun heimoni. 

Lue lisää Lapista ja lappilaisuudesta ET-lehden numerosta 17/2017! 

Pukusuunnittelija Marjatta Nissinen uurasti varusteet uuden Tuntematon sotilas -elokuvan 150 näyttelijälle ja tuhansille avustajille. Se tarkoitti kierrosta puvustamoissa ympäri Suomen. Isona apuna olivat myös keräilijöiden aarteet. 

Vantaan Varistossa sijaitseva halli on täynnä vaaterekkejä, rullakoita ja laatikoita. Sotilaalliseen järjestykseen asetetuissa tangoissa roikkuu armeijan harmaita: mantteleita, sarkatakkeja, lumipukuja, housuja. Metallihäkeissä on saappaita ja kypäriä.

Halli ei ole puolustusvoimien varusvarasto, vaan Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta puvustavan Marjatta Nissisen puolentoista vuoden työ. Se alkoi kesällä 2015, kun hän sai käsikirjoituksen lukeakseen.

Nissinen laati alustavan budjetin: paljonko tarvitaan väkeä ja aikaa, mitä maksaa. Hän kokosi 15 ammattilaisen ryhmän, johon kuuluivat puvustopäällikkö, puvustajia, assistentteja ja harjoittelijoita.

Nissinen on kokenut sotafilmien tekijä. Eri melskeissä käytetyt vermeet olivat hänelle entuudestaan tuttuja elokuvista Raja 1918, Etulinjan edessä ja Tali-Ihantala.

– Loppukesästä kiersin puvustot ja varasin kaiken mahdollisen. Syksyllä pakettiautoryhmä lähti kahden viikon kierrokselle hakemaan vormut Vantaalle.

Patinoituja asuja.
Patinoituja asuja.

Kuvauksissa käytetään aitoja 1940-luvun kenkiä.
Kuvauksissa käytetään aitoja 1940-luvun kenkiä.

Keräilijöiden aarteita

Pitkän pöydän ääressä puvustaja-assistentti Veli Uusitupa patinoi lumipukujen nappeja ruskeasta väriliidusta sekoitetulla mönjällä.

– Sen on paras lähteä pesussa, koska vaatteet pitää palauttaa hyvässä kunnossa. Pilalle menneet tietenkin korvaamme, Uusitupa kertoo.

Yleisradion puvustoista löytyi noin kolmannes tarvittavista varusteista. Paraatikohtauksiin saatiin univormuja Kansallisteatterista ja Ruotsalaisesta teatterista. Tärkeitä lähteitä olivat myös taistelunäytöksiä ja -elämyksiä järjestävät yritykset Milform Säkylässä ja Camp Degerö Länsi-Uudellamaalla.

"Näyttelijät ovat mahtava porukka täynnä energiaa ja karaktääriä. kuin yhtenäinen eläin."

Keräilijät ovat aina kullan arvoisia. Heiltä on saatu lainaksi merkkejä, kypäriä, päähineitä ja erikoisvarusteita.

– Puukot ovat mestari Taisto Kuortin kokoelmista. Tietokirjailija, kapteeni evp. Juha E. Tetri on ollut mukana kunniamerkkiasiantuntijana, Nissinen luettelee.

Keräilijöiden aarteet voivat olla arvokkaita, joten niistä täytyy pitää hyvää huolta.

Pääroolien esittäjillä on omat nimikoidut rekkitankonsa.
Pääroolien esittäjillä on omat nimikoidut rekkitankonsa.

Nimekäs ryhmä

Nissinen tutki tarkoin Edvin Laineen ja Rauni Mollbergin Tuntematon-elokuvat.

– Kateellisena katselin Laineen näyttelijöitä, joista osa oli itse ollut rintamalla. Varusteet olivat aitoja, mahdollisesti vielä omia.

Uudessa Tuntemattomassa käytetään osin samoja vaatteita kuin Mollbergin elokuvassa yli 15 vuotta sitten. Kuvauksissa ne kuluvat. Nissinen analysoi, mitä ylipäätään oli tarjolla neljän rintamavuoden katteeksi. Seuraavaan suomalaiseen sotaelokuvaan tarvitaan jo uusia, hän arvioi.

Nissinen ei ollut aiemmin tehnyt yhteistyötä ohjaaja-tuottaja Aku Louhimiehen kanssa. Työ on kuitenkin sujunut hyvin.

– Louhimies on rauhallinen tai ainakin pysyttäytyy rauhallisena. Hän on tarkka ja tietää mitä tahtoo. Nämä ovat tärkeitä ominaisuuksia, koska kuvauksissa tulee aina yllätyksiä.

Myös nimekästä näyttelijäryhmää Nissinen kehuu: Eero Aho, Aku Hirviniemi, Jussi Vatanen, Joonas Saartamo...

– Se on mahtava porukka, täynnä energiaa ja karaktääriä. Se on kuin yhtenäinen eläin.

Saappaat poikineen

Puvuston takanurkassa kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen lankkaa pikimustia sotilassaappaita. Niitä tarvitaan satoja: suomalaisia, venäläisiä, saksalaisia. Joissakin kohtauksissa on myös siviililapikkaita.

Kainulainen hankki 1600-luvun jalkineet Mika Kaurismäen Tyttökuningas-elokuvaan. Sen pukusuunnittelusta Nissinen sai Jussin ja oli myös ehdolla kanadalaisen Screen Awards -palkinnon saajaksi. Tällä kertaa ei vielä tärpännyt.

– Screen Awards on Kanadan Oscar. Palkinto olisi ollut kauan kaivattu tunnustus suomalaiselle pukusuunnittelulle, Nissinen toteaa.

"Tämä on seisoma- , kävely- ja kyykistelytyötä."

Marjatta Nissinen seuraa, kuinka kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen huoltaa saappaita.
Marjatta Nissinen seuraa, kuinka kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen huoltaa saappaita.
Lumipukujen napit patinoidaan väriaineella, joka lähtee pesussa pois.
Lumipukujen napit patinoidaan väriaineella, joka lähtee pesussa pois.

Tuntemattoman budjetti on suomalaisessa mittakaavassa valtava, ennätykselliset seitsemän miljoonaa euroa. Kotimaisissa tuotannoissa puvustukseen lohkeaa Nissisen mukaan yleensä noin yksi prosentti. Kuusi prosenttia olisi oikeampi luku.

– Puvustus voi kohtauksesta riippuen kattaa 70 prosenttia kuvapinta-alasta, hän laskee.

Kolmessa vuorossa

Kovimmalla puvustajan työssä ovat Nissisen mukaan jalat.

– Tämä on seisoma- , kävely- ja kyykistelytyötä, vaatteiden ja varusteiden siirtelyä ja sovittamista. Jalat rasittuvat ja kroppaa särkee.

Haaste on myös hengen ylläpitäminen stressaavissa oloissa. Työtä tehdään kolmessa vuorossa, ja osa paiskii 12 tunnin päiviä.

Aamut ovat aikaisia. Kun yksi porukka on puvustanut kohtauksen ja se on kuvattu, seuraava alkaa purkaa sitä. Viimeinen ryhmä kuivaa vaatteet yöllä.

– Kesäkuvauksiin Vekaranjärvelle tavarat kuljetettiin konteissa. Oli Suomi-kontti, Venäjä-kontti, siviilikontti, kuivauskontti, huoltokontti ja näyttelijöiden pukeutumiskontti.

Konekiväärikomppanian miehet marssimassa Äänislinnan paraatissa, joka kuvattiin Suomenlinnassa viime syksynä.
Konekiväärikomppanian miehet marssimassa Äänislinnan paraatissa, joka kuvattiin Suomenlinnassa viime syksynä.

Suomenlinnan kuvauksissa oli paikalla myös siviileiksi pukeutuneita avustajia.
Suomenlinnan kuvauksissa oli paikalla myös siviileiksi pukeutuneita avustajia.

Nissinen itse ei osallistu kuvauksiin. Niiden aikana hän jatkaa puvustamista, valmistelee seuraavaa kohtausta tai tulevien päivien kuvauksia.

– Sanotaan, että kuvaaminen on tekninen suoritus. Ei siinä suunnittelijaa enää tarvita,

Nissisen oikea käsi, key wardrobe Janne Karjalainen hypistelee rekin edessä lumipukuja, joista osa on vitivalkoisia, osa patinoituja. Hän kertoo välillä sovittavansa pukuja itselleen etukäteen, jos sovitukseen on tulossa suunnilleen hänen kokoisensa näyttelijä tai avustaja.

– Minä olen mukana kuvauksissa. Key wardroben tehtävänä on seistä kameran vieressä ja vahtia, että lähi- ja laajakuvat samasta kohtauksesta pysyvät jatkumossa, klaffissa.

Mallina maailmalla

Kuopiossa 1954 syntynyt Nissinen on aina osannut piirtää. Hän on myös nuoresta pitäen ommellut omat vaatteensa. Luova ammatti ei silti tullut hänelle aikoinaan mieleen.

– Minä olin insinööri-isäni tapaan perheen matemaatikko. Sisareni ja äitini olivat taiteilijaluonteita.

Nissinen muutti 18-vuotiaana Helsinkiin ja hankki elantoa pakkaajana Anna-lehden kaavapalvelussa. Häntä käytettiin myös sovitusmallina, koska hän oli "oikean kokoinen".

Annan kuvaaja huomasi Nissisen mahdollisuudet. Yksi asia johti toiseen. Nissinen löysi itsensä Muoti + Kauneus -lehden isoista kuvauksista, joiden tuotoksista ranskalaiset agentit kiinnostuivat.

– Olin suihkussa, kun he soittivat ja kertoivat haluavansa tavata heti. Menin tukka märkänä ilman meikkejä, au naturelle. Minut pyydettiin Pariisiin siltä istumalta.

Marjatta Nissisellä on kokemusta mallintöistä.
Marjatta Nissisellä on kokemusta mallintöistä.

Nissinen sai neuvon ottaa mukaan lentolipun, jossa on avoin paluupäivä. Lisäksi oli hyvä olla käteistä sen verran, että pääsee tarvittaessa taksilla lentokentälle. Jos mallikokelas ei täyttänyt agenttien odotuksia, hänet saatettiin jättää täysin omilleen.

Nissinen ei tarvinnut taksirahaa. Hän teki vuodesta 1973 lähtien yli kymmenen vuotta mallintöitä Pariisissa ja Milanossa.

Tutuksi tulivat suuret muotitalot, kuten Kenzo ja Dior, jonka mallikoulun hän kävi. Hänen kuviaan ilmestyi muun muassa La Mode Internationalissa ja Ranskan Voguessa.

Savour the light, please, nautiskele valosta, Nissinen tyylittelee alan termein, kun kuvaaja pyytää häntä poseeraamaan.

Lantio työntyy eteen, kädet nousevat tyylikkääseen asentoon ja katse on terävä kohti kameraa.

Kohtalona elokuva

Elokuva-alalle Nissinen kertoo päätyneensä lähes vahingossa. Kerran hän vain oli tokaissut haluavansa isona pukusuunnittelijaksi.

Taustalla olivat puvustajan ja lavastajan puuhat Raahen nuorisoteatterissa. Hän oli myös aina kerännyt kuvia eri aikakausien vaatetusta silmällä pitäen. Pariisin-vuosina hän oli istunut paljon elokuvissa oppiakseen kieltä.

Ratkaiseva askel oli, kun hänet houkuteltiin kuvaussihteeriksi ja puvustoharjoittelijaksi Edvin Laineen elokuvaan Viimeinen savotta. Tammikuisen Taivalkosken hangessa rämmittyään hän tajusi olevansa oikealla alalla.

Nissinen pyrki Taideteolliseen korkeakouluun mutta ei päässyt, koska ei sanojensa mukaan osannut alan termejä. Hän lähti uudestaan Italiaan, tällä kertaa palkattomaan työharjoitteluun.

– Pääsin yhtiöön, joka teki ensimmäistä pitkää elokuvaansa. He tarvitsivat käytännön tyypin, joka pystyttäisi puvuston ja maskeeraisi. Olin opiskellut maskeerausta Pariisissa.

Sotatapahtumat ja ylennykset aiheuttavat muutoksia univormuihin ja arvomerkkeihin.
Sotatapahtumat ja ylennykset aiheuttavat muutoksia univormuihin ja arvomerkkeihin.

Nissinen teki sekalaisia teatterihommia Napolissa ja Roomassa. Kun hän jälleen palasi Suomeen, häntä pyydettiin mukaan Timo Linnasalon Aurinkotuuli-elokuvaan.

– Hämmästyin, koska ei Italiassa ollut alle 40-vuotiaita pukusuunnittelijoita. Nuoremmat olivat kokeneempien assistentteina.

Nissinen pyrki uudestaan Taideteolliseen – ja pääsi. Valmistuessaan 1986 hän sai stipendin parhaasta lopputyöstä.

Kaikkien sota

Hallin takaosassa roikkuu tangoissaan yllättävän paljon siviilivaatteita. Uudessa Tuntemattomassa näytetään aiempia filmatisointeja enemmän kotirintamaa.

– Tässä on Kariluodon vaimon Sirkan vaatteita. On aamu- ja yöpaitoja sekä mekkoja, Nissinen esittelee naisellisia asusteita.

Elokuvassa esiintyy myös Antero Rokan jälkikasvu. Nissinen nostaa laatikosta aitoja 40-luvun jalkineita.

Lapset varttuvat sotavuosina 1941-1945. Esimerkiksi Terttuja on elokuvassa kolme, Tenhoja ja pikku Toivoja kaksi. Isompien vaatteet kiersivät pienemmille, niin kuin suomalaisissa perheissä aikoinaan.

– Sota oli kaikkien sota. Oli kotirintama ja rintamalla suomalaisten miesten rinnalla juutalaisia, tummaihoisia sekä kymmeniätuhansia lottia eri tehtävissä, Nissinen luettelee.

Puvustamon ilmoitustaululla ovat tallessa ohjeet, koepalat ja kokardit.
Puvustamon ilmoitustaululla ovat tallessa ohjeet, koepalat ja kokardit.

Jännitys tiivistyy

Kun kuvaukset ovat ohi ja porukan työ päättyy, puvusto tyhjennetään ja pidetään juhlat.

– Minulle on soitettu ja kysytty, milloin puramme puvuston. Kesällä Tuntematon on useissa kesäteattereissa, joten kamoille riittää kysyntää, Nissinen naurahtaa.

Elokuva saa ensi-iltansa 27. lokakuuta. Sitä ennen Nissinen ja muut tekijät saavat nähdä raakaleikatun version, josta voidaan vielä eliminoida virheet.

– Odotan vain henkeä pidättäen, että upea materiaali leikataan kokoon suurella viisaudella, Nissinen huokaisee.

Tulevista projekteista hän ei voi puhua, koska nimet eivät vielä ole papereissa. Kyse on elokuvasta, kahdestakin. Molemmat sijoittuvat 1900-luvun alkuun.

Pitkästä kokemuksesta on Nissisen mukaan hyötyä siinä, että on oppinut pakkaamaan autoon kaiken kuvauksissa tarvittavan. Silloin kiireisen logistiikan keskellä aikaa jää myös luovalle ajattelulle.

– Silti jokainen elokuva on aina ensimmäinen, hän sanoo.

Marjatta Nissinen ja malliompelija Matias Hirvonen syventyvät karvalakkien saloihin.
Marjatta Nissinen ja malliompelija Matias Hirvonen syventyvät karvalakkien saloihin.


Puvustajan työmaa

  • 80 kuvauspäivää
  • 45 pääroolia
  • 150 puheroolia
  • 3500 avustajaa
  • 14000 avustajapäivää
  • 90-120 puettavaa
  • per kuvauspäivä
  • 10000 kyykistystä
  • pukemiseen
  • 1300 asustekertaa
  • 300 paria saappaita
  • 100 paria siviilikenkiä
  • 150 kypärää
  • 200 metriä rekkejä
  • 15 rullakkoa
  • 6 merikonttia

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2017.

Väinö Linnan romaani ilmestyi 1954 ja Edvin Laineen ohjaus elokuvasta 1955. Roolitöistä jäivät mieleen Reino Tolvasen Rokka, Heikki Savolaisen Hietanen ja Kosti Klemelän Koskela.

Rauni Mollberg tarttui romaaniin 1985. Päärooleissa olivat uuden sukupolven näyttelijät, kuten Pirkka-Pekka Petelius ja Kari Väänänen. Amatöörinäyttelijä Mika Mäkelä esitti Rahikaista.

Aku Louhimiehen Tuntemattoman ensi-ilta on 27.10. Louhimies on hyödyntänyt siinä myös kirjan esiversiota Sotaromaania (WSOY 2000).