Irja Juntunen menetti kolme lapsistaan nuorina ja yllättäen. Vaikka äidin ikävä ei katoa, hän ei ole koskaan kysynyt, miksi näin tapahtui.

Toisella puolella aurinkoa, toisella myrskyä. Taivas näytti jakautuneen kahtia. Irja Juntunen katsoi ambulanssilentokoneen ikkunasta ja kuunteli. Selän takana mittarit raksuttivat sydänkäyrää, aivokäyrää, pulssia. Liian isoja laitteita liian pienessä pojassa. Oli vuosi 1974.

– Muistan aina sen maiseman, jonka välissä lensimme. Rajan.

Sellaisella rajalla ei pienen pojan pitäisi olla. Seitsemänvuotias Jyrki, Juntusen viisilapsisen perheen toiseksi vanhin, matkasi Kajaanista Helsinkiin kiireelliseen leikkaukseen. Poika oli pudonnut kotona metrin korkeudelta ja saanut lievän aivoverenvuodon.

– Lääkärit eivät sitä tosin aluksi huomanneet eivätkä uskoneet, Irja kertoo.
Tämä nyt on niitä pikkukopsuja, joita poikasille sattuu, sanoivat asiantuntijat. Sinullahan on muitakin lapsia. Mene kotiin heidän luokseen.

Kun kone laskeutui Helsinkiin, hoitajat eivät enää tunteneet pulssia.

Viha vei eteenpäin

Lääkäri ehdotti kuvaamataidonopettajana työskentelevälle Irjalle sairauslomaa, mutta puoliso patisti töihin.

– Onneksi, siitä Reinolle kiitos. Työ oli ensimmäinen keinoni selviytyä. Palasin kouluun keskelle teini-ikäisten hulinaa jo seuraavalla viikolla, mutta sokissa olin varmasti, näin jälkeenpäin ajatellen.

Sokissa oli koko perhe. Lapset eivät leikkineet vuoteen. Koulussa heitä kohtasi uudenlainen lasten maailma, julma ja raaka, lällätyksineen ja lumipesuineen. Onpas kiva, kun Jyrki on kuollut. Onpas kiva, kun Jyrki on kuollut.

– Tappelin kokonaisen talven opettajien kanssa siitä, etteivät he puuttuneet lasteni kiusaamisiin, ja lääkärien kanssa siitä, että he tekivät ilmiselvän hoitovirheen. Viha oli valtava voima, selviytymiskeino sekin. Lopulta tajusin, ettei virheiden myöntäminen tuo lasta takaisin.

Uutena selviytymiskeinona tuli kiitollisuus.

– Että meille suotiinkin jotakin niin ainutlaatuista. Jyrki oli erityisen lahjakas lapsi. Hyppäsi hirsipirtin nurkassa pianon ääreen tuon tuosta ja veteli korvakuulolta melkein mitä tahansa. Lainassa hän oli, niin ajattelen.

Sisko sai vaikean pyynnön

Minun enkelini istuu pilvenreunalla. Hymykuopat poskillaan, tähdet silmissään ja sydämessään, pilvenreunalta vilkuttaa.
(Virpi Juntunen)

Tieto Helsingissä asuneen Virpin, perheen kolmanneksi vanhimman lapsen kuolemasta tavoitti Irjan 2001. Tytär oli kirjoittanut runoja, joista heijastui paitsi kipua myös pyyntöjä: ymmärtäkää, antakaa minun mennä, jatkakaa elämää. Takana oli raskas väkivaltainen parisuhde ja hoidoista huolimatta mieltä myllertänyt kaksisuuntainen mielialahäiriö.

– Virpi säästi kesän ajan kaikki lääkkeensä ja otti ne kerralla, kun elokuu alkoi. En minä silti syytä ketään, en edes Virpin entistä puolisoa, vaikka helppoahan se niin olisi, Irja kuvailee.

Virpin kuoleman jälkeen Irja maalasi kuin vimmattu, yöt päivät läpeensä. Syntyi ateljeellinen muotokuvia naisista – tyttärestäkin – jonka kasvoja äiti ei kyennyt kuvaamaan. Pensseli heittelehti, putoili, kieltäytyi tekemästä pehmeää linjaa.

Kun Irja matkusti Helsinkiin tyhjentämään tyttärensä asuntoa, hän löysi vaatteet siististi viikattuna, henkilökohtaisia hyvästejä kullekin perheenjäsenelle ja sukat, mustat, äidille ja sisarille hautajaisia varten.

– Virpi oli kovasti tuskainen. Ehkä siksi jotenkin hyväksyin hänen tekonsa ja olen oppinut kunnioittamaan hänen päätöstään, Irja sanoo ja lisää:

– Vain lapset kysyvät miksi. Ei elämä, varsinkaan kenenkään toisen, ole vallassamme. Teimme varmasti kaikkemme.

Sisaren Virpiltä saamassa kirjeessä oli erityinen toive: Matleena, jos en onnistu ja jään letkuihin, irrotathan ne?

Seitsemien hautajaisten vuosi

Matleena, Juntusen katraan kuopus, oli puhelias ja vilkas lapsi. Jo kouluikäisenä hän ilmoitti vanhemmilleen, ettei tarvitse koulutodistuksia, sillä hän jos joku saa työn, joka antaa enemmän kuin opiskelu.

Matleena sai työn kapellimestari Leif Segerstamin perheen apulaisena ja pääsi taiteilijaperheen mukana matkoille näkemään maailmaa. Vanhemmilleen tytär soitteli päivittäin. Suhde oli aikuisiälläkin välitön ja kiinteä.

– Matleena jutteli paljon asioistaan ja tunteistaan. Kun hän tuli käymään kotona, hän kapusi aamuisin sängynpäähäni ja aloitti: Äiti tiedätkö, äiti kuulehan; voi äiti, et arvaakaan!

Vuonna 2008 kolmekymppisen Matleenan sydän pysähtyi. Noin vain, aamuyöllä, kesken unien.

Samaan aikaan osui paljon surua, Irjan laskujen mukaan seitsemät hautajaiset ja satunnaisia onnettomuuksia.

– Ajelin autolla Sotkamosta Hossaan ja satuin kolaripaikalle, jossa nuori nainen oli silpoutunut kuoliaaksi. Silloin huusin: Ei enää kuolemaa! Ei yhtään kuolemaa enää! Matleenan hautajaisten jälkeen ikäväni oli hulluuden rajamailla. Vaadin Reinoa kaivamaan arkun maasta.

Klapitalkoita, ei adresseja

Surutyö? Mitä se on? Kalisevien seurakuntasalien tukiryhmäkokouksia ja käsikirjoitettuja kivunkäsittelyistuntoja? Siltä sana äkkiseltään maistuu.

– Konkreettisimman surutyöni olen tehnyt kotona, ollut hiljaa ja käpertynyt lasten kanssa läjään.

Kun tuska on ollut syvintä, ystävät ja sukulaiset ovat tulleet kysymättä kylään, paistaneet siiat ja keränneet puolukat, rakentaneet taloa,  pilkkoneet klapit ja järjestäneet hautajaiset. Ottaneet osaa.

Sen sijaan adresseilla, tyhjillä sanoilla, lämmittäisi pirtin pakkasilla. Sen verran on kartonkia piironkeihin kertynyt.

Irja uskoo, että tunteiden näyttäminen, jopa niiden vietäväksi heittäytyminen, auttaa vaikeiden asioiden kohtaamista. Kuvataiteilijan värikkäässä salissa Nuasjärven rannalla itketään ja nauretaan äänekkäästi edelleen. Eikä mustaakaan huumoria karsasteta.

– Niin että onneksi tuli synnytettyä lapsikatraaseen särkymävaraa, taiteilija heläyttää mutta vakavoituu:

– Jos on kovin estoinen, vaarana on, ettei surun ulospäästämiseksi ole keinoja, vaan tuska musertaa. Pitää uskaltaa huutaa, itkeä ja nauraa.

Kun kaipuun aalto iskee

Tuomitsijoita on riittänyt joka suruun. Palasivat töihin niin pian. Kulkevat kylällä kuin mitään ei olisi sattunut. Käyvät ravintolassa, tanssivat, pukeutuvat valkoiseen, luupäiset Juntuset.

– Ihmiset sanovat mitä sattuu, koska eivät osaa suhtautua näin suuriin menetyksiin. Aivan kuin olisi jokin oikea tai väärä tapa surra, Irja huokaa.

– Jotakuta voi ärsyttää sekin, että käytän Matleenan vanhoja vaatteita. Miksi en käyttäisi, hyviä ovat ja sopivia. Kun pukeudun tyttäreni paitoihin, hän saa vieläkin olla lähelläni.

Ei surun kantaminen silti kevyttä ole, sen Irja tietää, olipa luonne miten karjalaisen hersyvä tahansa. Hiljaisina hetkinä, silloin kun pirtissä Irjan perässä kulkee vain Matleenan vanha Rontti-koira, ikävä saattaa pakottaa äidin möykyksi samettinojatuoliin, siihen sydänpaikalle uunin eteen.

Juuri tässä uunin edessä hän hieroi pienen pojan niskaa, kun päätä särki ja itketti; harjasi tytön, sen tummasilmäisen, helposti takkuuntuvaa tukkaa ja kuunteli, kun toinen tytöistä kertoi, mikä äidin maalauksista on todellinen hitti.
Ikävä on kipua. Se tulee yhtäkkiä kuin aalto, puristaa kovasti pallean kohdalta ja menee pois taas. Taka-alalle.

– Usein aamuisin, kun laskeudun vintiltä hämärään pirttiin, ajattelen, miten ihanaa olisi, kun he nauraen tulisivat taas minua vastaan. Kaikki viisi lastani.

Irjan selviytymiskeinot

1. Näytän tunteeni heti.
2. Olen kiitollinen hyvistä asioista.
3. Uskallan kuunnella hiljaisuutta.
4. Tartun arkeen.
5. Ammennan taiteesta: laulan, maalaan.

Irja Juntunen-Pääskyranta

  • Syntynyt 1944 Suomus­salmella, asuu Sotkamossa.
  • Kuvataiteilija, taidemaalari.
  • Palkittu mm. Kainuun ristillä 1990 ja Elias Lönnrot -mitalilla merkittävästä
    kulttuurityöstä 2011.
  • Perhe: Puoliso, viisi lasta (Mari 1966, Jyrki 1967–74, Virpi 1968–2001, Meri-Liisa 1971 ja Matleena 1975–2008) sekä neljä lastenlasta.

Artikkeli on ilmestynyt ET-lehdessä 17/2013.

Lue lisää ET-lehden suosittuja selviytymistarinoita täältä.

Vierailija

3 lasta menettänyt Irja: ”Vaadin miestäni kaivamaan arkun maasta”

Kommentoija 2, 2.5.2015 klo 14.45, että kehtaat! Ensimmäinen kommentoija ei sanallakaan sanonut olevansa samassa tilanteessa. Hän kiitti kauniisti Irja Juntusta ja kertoi sen, että Irjan tarina on auttanut häntä omassa surussaan - ei yhtä suuri tragedia, mutta silti suuri suru! Ihminen ei sellaisen kohdatessaan tarvitse sinun syyttelyäsi ja vähättelyäsi.
Lue kommentti