Irja Juntunen menetti kolme lapsistaan nuorina ja yllättäen. Vaikka äidin ikävä ei katoa, hän ei ole koskaan kysynyt, miksi näin tapahtui.

Toisella puolella aurinkoa, toisella myrskyä. Taivas näytti jakautuneen kahtia. Irja Juntunen katsoi ambulanssilentokoneen ikkunasta ja kuunteli. Selän takana mittarit raksuttivat sydänkäyrää, aivokäyrää, pulssia. Liian isoja laitteita liian pienessä pojassa. Oli vuosi 1974.

– Muistan aina sen maiseman, jonka välissä lensimme. Rajan.

Sellaisella rajalla ei pienen pojan pitäisi olla. Seitsemänvuotias Jyrki, Juntusen viisilapsisen perheen toiseksi vanhin, matkasi Kajaanista Helsinkiin kiireelliseen leikkaukseen. Poika oli pudonnut kotona metrin korkeudelta ja saanut lievän aivoverenvuodon.

– Lääkärit eivät sitä tosin aluksi huomanneet eivätkä uskoneet, Irja kertoo.
Tämä nyt on niitä pikkukopsuja, joita poikasille sattuu, sanoivat asiantuntijat. Sinullahan on muitakin lapsia. Mene kotiin heidän luokseen.

Kun kone laskeutui Helsinkiin, hoitajat eivät enää tunteneet pulssia.

Viha vei eteenpäin

Lääkäri ehdotti kuvaamataidonopettajana työskentelevälle Irjalle sairauslomaa, mutta puoliso patisti töihin.

– Onneksi, siitä Reinolle kiitos. Työ oli ensimmäinen keinoni selviytyä. Palasin kouluun keskelle teini-ikäisten hulinaa jo seuraavalla viikolla, mutta sokissa olin varmasti, näin jälkeenpäin ajatellen.

Sokissa oli koko perhe. Lapset eivät leikkineet vuoteen. Koulussa heitä kohtasi uudenlainen lasten maailma, julma ja raaka, lällätyksineen ja lumipesuineen. Onpas kiva, kun Jyrki on kuollut. Onpas kiva, kun Jyrki on kuollut.

– Tappelin kokonaisen talven opettajien kanssa siitä, etteivät he puuttuneet lasteni kiusaamisiin, ja lääkärien kanssa siitä, että he tekivät ilmiselvän hoitovirheen. Viha oli valtava voima, selviytymiskeino sekin. Lopulta tajusin, ettei virheiden myöntäminen tuo lasta takaisin.

Uutena selviytymiskeinona tuli kiitollisuus.

– Että meille suotiinkin jotakin niin ainutlaatuista. Jyrki oli erityisen lahjakas lapsi. Hyppäsi hirsipirtin nurkassa pianon ääreen tuon tuosta ja veteli korvakuulolta melkein mitä tahansa. Lainassa hän oli, niin ajattelen.

Sisko sai vaikean pyynnön

Minun enkelini istuu pilvenreunalla. Hymykuopat poskillaan, tähdet silmissään ja sydämessään, pilvenreunalta vilkuttaa.
(Virpi Juntunen)

Tieto Helsingissä asuneen Virpin, perheen kolmanneksi vanhimman lapsen kuolemasta tavoitti Irjan 2001. Tytär oli kirjoittanut runoja, joista heijastui paitsi kipua myös pyyntöjä: ymmärtäkää, antakaa minun mennä, jatkakaa elämää. Takana oli raskas väkivaltainen parisuhde ja hoidoista huolimatta mieltä myllertänyt kaksisuuntainen mielialahäiriö.

– Virpi säästi kesän ajan kaikki lääkkeensä ja otti ne kerralla, kun elokuu alkoi. En minä silti syytä ketään, en edes Virpin entistä puolisoa, vaikka helppoahan se niin olisi, Irja kuvailee.

Virpin kuoleman jälkeen Irja maalasi kuin vimmattu, yöt päivät läpeensä. Syntyi ateljeellinen muotokuvia naisista – tyttärestäkin – jonka kasvoja äiti ei kyennyt kuvaamaan. Pensseli heittelehti, putoili, kieltäytyi tekemästä pehmeää linjaa.

Kun Irja matkusti Helsinkiin tyhjentämään tyttärensä asuntoa, hän löysi vaatteet siististi viikattuna, henkilökohtaisia hyvästejä kullekin perheenjäsenelle ja sukat, mustat, äidille ja sisarille hautajaisia varten.

– Virpi oli kovasti tuskainen. Ehkä siksi jotenkin hyväksyin hänen tekonsa ja olen oppinut kunnioittamaan hänen päätöstään, Irja sanoo ja lisää:

– Vain lapset kysyvät miksi. Ei elämä, varsinkaan kenenkään toisen, ole vallassamme. Teimme varmasti kaikkemme.

Sisaren Virpiltä saamassa kirjeessä oli erityinen toive: Matleena, jos en onnistu ja jään letkuihin, irrotathan ne?

Seitsemien hautajaisten vuosi

Matleena, Juntusen katraan kuopus, oli puhelias ja vilkas lapsi. Jo kouluikäisenä hän ilmoitti vanhemmilleen, ettei tarvitse koulutodistuksia, sillä hän jos joku saa työn, joka antaa enemmän kuin opiskelu.

Matleena sai työn kapellimestari Leif Segerstamin perheen apulaisena ja pääsi taiteilijaperheen mukana matkoille näkemään maailmaa. Vanhemmilleen tytär soitteli päivittäin. Suhde oli aikuisiälläkin välitön ja kiinteä.

– Matleena jutteli paljon asioistaan ja tunteistaan. Kun hän tuli käymään kotona, hän kapusi aamuisin sängynpäähäni ja aloitti: Äiti tiedätkö, äiti kuulehan; voi äiti, et arvaakaan!

Vuonna 2008 kolmekymppisen Matleenan sydän pysähtyi. Noin vain, aamuyöllä, kesken unien.

Samaan aikaan osui paljon surua, Irjan laskujen mukaan seitsemät hautajaiset ja satunnaisia onnettomuuksia.

– Ajelin autolla Sotkamosta Hossaan ja satuin kolaripaikalle, jossa nuori nainen oli silpoutunut kuoliaaksi. Silloin huusin: Ei enää kuolemaa! Ei yhtään kuolemaa enää! Matleenan hautajaisten jälkeen ikäväni oli hulluuden rajamailla. Vaadin Reinoa kaivamaan arkun maasta.

Klapitalkoita, ei adresseja

Surutyö? Mitä se on? Kalisevien seurakuntasalien tukiryhmäkokouksia ja käsikirjoitettuja kivunkäsittelyistuntoja? Siltä sana äkkiseltään maistuu.

– Konkreettisimman surutyöni olen tehnyt kotona, ollut hiljaa ja käpertynyt lasten kanssa läjään.

Kun tuska on ollut syvintä, ystävät ja sukulaiset ovat tulleet kysymättä kylään, paistaneet siiat ja keränneet puolukat, rakentaneet taloa,  pilkkoneet klapit ja järjestäneet hautajaiset. Ottaneet osaa.

Sen sijaan adresseilla, tyhjillä sanoilla, lämmittäisi pirtin pakkasilla. Sen verran on kartonkia piironkeihin kertynyt.

Irja uskoo, että tunteiden näyttäminen, jopa niiden vietäväksi heittäytyminen, auttaa vaikeiden asioiden kohtaamista. Kuvataiteilijan värikkäässä salissa Nuasjärven rannalla itketään ja nauretaan äänekkäästi edelleen. Eikä mustaakaan huumoria karsasteta.

– Niin että onneksi tuli synnytettyä lapsikatraaseen särkymävaraa, taiteilija heläyttää mutta vakavoituu:

– Jos on kovin estoinen, vaarana on, ettei surun ulospäästämiseksi ole keinoja, vaan tuska musertaa. Pitää uskaltaa huutaa, itkeä ja nauraa.

Kun kaipuun aalto iskee

Tuomitsijoita on riittänyt joka suruun. Palasivat töihin niin pian. Kulkevat kylällä kuin mitään ei olisi sattunut. Käyvät ravintolassa, tanssivat, pukeutuvat valkoiseen, luupäiset Juntuset.

– Ihmiset sanovat mitä sattuu, koska eivät osaa suhtautua näin suuriin menetyksiin. Aivan kuin olisi jokin oikea tai väärä tapa surra, Irja huokaa.

– Jotakuta voi ärsyttää sekin, että käytän Matleenan vanhoja vaatteita. Miksi en käyttäisi, hyviä ovat ja sopivia. Kun pukeudun tyttäreni paitoihin, hän saa vieläkin olla lähelläni.

Ei surun kantaminen silti kevyttä ole, sen Irja tietää, olipa luonne miten karjalaisen hersyvä tahansa. Hiljaisina hetkinä, silloin kun pirtissä Irjan perässä kulkee vain Matleenan vanha Rontti-koira, ikävä saattaa pakottaa äidin möykyksi samettinojatuoliin, siihen sydänpaikalle uunin eteen.

Juuri tässä uunin edessä hän hieroi pienen pojan niskaa, kun päätä särki ja itketti; harjasi tytön, sen tummasilmäisen, helposti takkuuntuvaa tukkaa ja kuunteli, kun toinen tytöistä kertoi, mikä äidin maalauksista on todellinen hitti.
Ikävä on kipua. Se tulee yhtäkkiä kuin aalto, puristaa kovasti pallean kohdalta ja menee pois taas. Taka-alalle.

– Usein aamuisin, kun laskeudun vintiltä hämärään pirttiin, ajattelen, miten ihanaa olisi, kun he nauraen tulisivat taas minua vastaan. Kaikki viisi lastani.

Irjan selviytymiskeinot

1. Näytän tunteeni heti.
2. Olen kiitollinen hyvistä asioista.
3. Uskallan kuunnella hiljaisuutta.
4. Tartun arkeen.
5. Ammennan taiteesta: laulan, maalaan.

Irja Juntunen-Pääskyranta

  • Syntynyt 1944 Suomus­salmella, asuu Sotkamossa.
  • Kuvataiteilija, taidemaalari.
  • Palkittu mm. Kainuun ristillä 1990 ja Elias Lönnrot -mitalilla merkittävästä
    kulttuurityöstä 2011.
  • Perhe: Puoliso, viisi lasta (Mari 1966, Jyrki 1967–74, Virpi 1968–2001, Meri-Liisa 1971 ja Matleena 1975–2008) sekä neljä lastenlasta.

Artikkeli on ilmestynyt ET-lehdessä 17/2013.

Lue lisää ET-lehden suosittuja selviytymistarinoita täältä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.

 

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.