– Hyvä puisto on kaunis kaikkina vuodenaikoina, tietää Heikki Laaksonen. Taustalla loimuaa tyrnimarja.
– Hyvä puisto on kaunis kaikkina vuodenaikoina, tietää Heikki Laaksonen. Taustalla loimuaa tyrnimarja.

Kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksonen on sitkeä idealisti. Hänen ansiostaan Kotkan puistoista on tullut entisen työläiskaupungin uusi vetonaula.

Tämä on kasvukertomus. Vuosia sitten Heikki Laaksonen, 60, oli Kotkan haukutuin mies. Nyt hän on palkituin. Siinä välissä on sattunut yhtä ja toista. Pahimmillaan miehen tie vei leikkauskierteeseen, kun stressi laukaisi suolistovaivan.

Myönteisessä mielessä on onneksi tapahtunut enemmän. Kotkan puistoille ja Laaksoselle on satanut mainetta ja kunniaa ja koko kaupungin imago on muuttunut. Kolhosta teollisuusmiljööstä kuoriutui elämyksellinen puistojen kaupunki.

Ihmiset eivät usko ennen kuin näkevät. Sen Heikki Laaksonen tajusi viimeistään 1993, kun Sapokan vesipuiston suunnitelmasta ja rahoituksesta vielä kiisteltiin. Heikki keksi ajattaa palolaitoksen tankkiautot kallion päälle. Veden ryöpytessä letkuista ei jäänyt epäselväksi, millaiselta tulevan putouksen on tarkoitus näyttää.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sitä ennen hän oli myynyt ajatuksiaan puhumalla. Kuusi vuotta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Tämä on pitkänmatkan juoksua. Kärsivällisyys on yksi tärkeimmistä työkaluista, vaikka se ei vahvin puoleni olekaan, Heikki kuittaa.

"Hankettani ei viitsitty vastustaa, koska hanke vaikutti niin utopistiselta."

Onnekas vahinko

Loppujen lopuksi lupa Suomen palkituimmalle puistolle heltisi vähän vahingossa.

– Muuan kaavoituksesta vastaava virkamies myönsi, ettei viitsinyt tuhlata ruutia hankkeen vastustamiseen, koska se vaikutti niin utopistiselta.

Sapokasta voi puhua myös torjuntavoittona. Ennen kuin hankkeelle näytettiin vihreää valoa, Sapokanlahti oli pahasti saastunut. Jopa sen täyttämisestä parkkipaikaksi oli keskusteltu.

Kun Heikki Laaksonen vasta piirsi visioitaan, haisevan lietteen keskellä lillui pari turistirysäksi kyhättyä merirosvolaivaa, jotka ampuivat toisiaan tennispalloilla. Ruotsinsalmen meritaistelua "kunnioittaen".

Kotkan kymmenen puistoa ovat yhteisiä olohuoneita. Jokaisella on oma luonteensa ja eri ikäpolvet on huomioitu.

Laaksosen sinnikkyyden ansioista Kotkan vaiheikas historia on siirtynyt eläväksi osaksi tätä päivää. Kotkan kymmenen ”teemapuistoa” ovat nykyisellään suosittuja yhteisiä olohuoneita. Niillä kaikilla on oma luonteensa ja eri ikäpolvet huomioiva toiminnallisuutensa: seesteisestä kukkaloistosta skeittiramppeihin ja lasten temppuradoista kaikkia aisteja hellivään yrttitarhaan.

Erityistä on sekin, että Kotkan puistot muodostavat levollisen viherkäytävän kaupunginosasta toiseen. Sen kruunu on neljän kilometrin pituinen veistospromenadi, Suomen suurin ulkoilmagalleria.

Mallia muillekin

Suomi on täynnä mitäänsanomattomia ja latteita puistoja, joten opintomatkoja Kotkaan tekevät myös alan ammattilaiset.

– Muuan espoolainen virkamies epäili, että täällä Kotkassa on lauhempi ilmasto.

"Monissa kaupungeissa laitetaan puisto kovalla rahalla kuntoon, mutta hoitoon ei panosteta."

Ei ole, mutta koko kasvun ihme suunnittelusta toteutukseen ja kunnossapitoon saakka on Laaksosen johtaman Puistotoimen käsissä. Määräraha on kolmisen miljoonaa euroa eli vajaa prosentti Kotkan budjetista. Sillä Laaksosen porukka pitää kunnossa 170 hehtaaria rakennettuja puistoja, yli tuhat hehtaaria taajamametsiä ja niiden päälle vielä liikenneväylien viheriöt.

– Monissa kaupungeissa tehdään se virhe, että laitetaan puisto kovalla rahalla kuntoon, mutta hoitoon ei panosteta. Sitten paikka on muutamassa vuodessa taas rempallaan. Kaikista Kotkan puistoista voin sanoa, että ne ovat nyt paremmassa kunnossa kuin uutuuden loistossaan, Heikki huomauttaa.

Helsingissä käydessään hän sanoo tuntevansa myötähäpeää – niin suttuisessa kunnossa Töölönlahden ympäristö edelleen on.

Laaksonen osallistui 20 vuotta sitten itsekin Töölönlahden suunnittelukilpailuun.

– Ei sitä huomioitu – olisi ollut liian halpakin, Heikki tokaisee ironiaa äänessään. – Mutta ei sitä paljon kalliimpaa japanilaista voittotyötäkään ole toteutettu.

Heikkiä sätittiin yleisönosastonkirjoituksissa: vie kotkotuksillaan rahat lapsilta ja vanhuksilta. 

Meren ja veren perintö

Köyhän pitää ajatella rahaa. Kotkassa varojen niukkuus on ruokkinut kekseliäisyyttä, jonka oheistuotteena on syntynyt ekologisia ratkaisuja. Esimerkiksi suurin osa upeista kiveyksistä on kierrätysmateriaalia. Vanhojen rakennusten sokkeleita, portaita ja kiviteollisuuden hukkapaloja. Samalla on säästetty miljoonia.

Sapokan rakentamisen aikaan Heikkiä sätittiin yleisönosastokirjoituksissa päivittäin: vie kotkotuksillaan rahat lapsilta ja vanhuksilta. Nyt yli 90 prosenttia kaupunkilaisista kokee keskustapuistojen parantavan elämänlaatuaan. Toki niitäkin vielä löytyy, jotka haikailevat mennyttä aikaa, Kotkan teollista suuruutta.

Jokunen Sapokan pienvenesataman siistimistä vastustanut arveli Laaksosen olevan "kotoisin jostakin Savosta, kun ei ymmärrä Kotkan merellisiä perinteitä".

"Lapsena unelmoin suurista puista, joiden liaaneissa voisin kieppua."

Itse asiassa Heikki ymmärtää niitä paremmin kuin hyvin. Hänen sukunsa on vaikuttanut Kotkassa 1900-luvun alusta saakka. Isänisä oli merikapteeni. Äidinisä työskenteli Kotkan satamassa työnjohtajana. Hänen perujaan on Heikin tärkein tukikohta henkisessä ja fyysisessä mielessä. Pyhtäällä sijaitsevasta saaresta mofa osti huvilan jo 1930-luvulla. Siellä on omaa maata neljä hehtaaria, ja tilaa kaikenlaisiin kokeiluihin.

– Lapsena tykkäsin Tarzan-kirjoista, ja unelmoin suurista puista, joissa voisin kieppua liaanien varassa. Tuon unelman innostamina istutimme veljeni kanssa mökkisaarelle tammia. Meidän leikkeihimme ne eivät ehtineet, ja omaa poikaakin kiinnostivat muut asiat. Mutta nyt ne tammet ovat tosi komeita.

Ranskalainen visiitti

Luovaa työtä tekevälle tuorein työ on usein se rakkain. Laaksosen tapauksessa se on Karhulan Jokipuisto, jonka sydämessä on lummelampi. Siihen Heikki sai idean ranskalaisen taidemaalarin Claude Monet´n maineikkaassa Givernyn puutarhassa kävellessään.

– Ajattelin, että jos täällä on 1800-luvulla saatu lapiopelillä aikaan näin hieno kokonaisuus, niin eiköhän me Kotkassakin osata.

"Kasvit eivät ole olennaisinta puutarhassa. Taimen voi vaihtaa, mutta jos pengerrys romahtaa, korjaaminen on kallista."

Jokipuistossa toistuu yksi maisema-arkkitehtuurin perusasia. Olennaista on se, mikä on melkein piilossa. Maanalaiset rakenteet, salaojat, sähköjohdot ja pengerrykset. Tärkeintä on tehdä suunnitelma paikan ehdoilla, hyvät puolet hyödyntäen ja huonot peittäen. Sama pätee missä tahansa yksityisessä puutarhassa. Ettei väkisin lähdetä vääntämään jotakin unelmaa.

– Moni ajattelee, että puutarhassa olennaisia ovat kasvit, mikä laji mihinkin valitaan. Toki kasvit viimeistelevät tunnelman, mutta ne muodostavat vain murto-osan kustannuksista. Jos joku taimi ei menesty, niin se vaihdetaan. Mutta jos pengerrys tai puron uoma romahtaa, korjaaminen tulee kalliiksi.

Raadantaa ja romantiikkaa

Jokipuiston eriväriset jalolumpeet istutettiin kolme vuotta sitten laatikoihin. Tuolloin ne varauduttiin nostamaan talven tullen ylös. Päätettiin kuitenkin katsoa, miten hollantilaiset kaunokaiset ensimmäisestä Suomen talvesta selviävät. Hyvin ovat tähän mennessä pärjänneet, vaikka lampi jäätyy melkein pohjaan saakka.

– Usein valitetaan, että Suomessa kasvukausi on lyhyt, mutta loppujen lopuksi lyhyeksi jää lepokausi. Leudon alkutalven takia monella kasvilla voi olla kello sekaisin, mutta kylmänkin talven jäljiltä puutarhassa alkaa tapahtua usein jo maaliskuussa.

Taannoin Kymijoki oli viemäri. Nyt siitä nousee taas lohta.

Jokipuiston kupeita pyyhkii vuolas Kymijoki, jota pitkin on uitettu tukkeja kymmenen sahan tarpeisiin. Sitä raadantaa kunnioittaa myös Kotkan arvokkain veistos, Emil Wikströmin Tukinuittaja (1890), joka on lopultakin päässyt ansaitsemaansa ympäristöön.

– Ajattele, vuonna 1948 tästä meni ohi yli 15 miljoonaa tukkia. Jostakin Pihtiputaalta puun matka Kotkan sahoille saattoi kestää pari vuotta, Heikki kertoo harppoessaan kivisten piknikpöytien ohi. Joen toisella puolella pötköttää rivi kumolleen käännettyjä veneitä. Kesällä niitä vuokrataan lohen narraajille.

– Taannoin tämä joki oli viemäri, jolle Karhulan talotkin ovat kirjaimellisesti kääntäneet selkänsä. Nyt joesta nousee taas suurta kalaa.

Amerikan meininkiä

Hortonomiksi valmistuttuaan Heikki suuntasi Länsi-Virginian yliopistoon opiskelemaan maisema-arkkitehtuuria, ja työskenteli samalla Oglebay Parkissa. Miljonääri Earl Oglebayn lahjoittama valtava alue on yhä USA:n parhaita puistoja. Siellä Heikki oppi ajattelemaan isosti ja ideoimaan pelottomasti. Virginiasta matka jatkui vielä Ohion taimikasvattamoihin ja Norjaan kivirakentamisen taitoja kartuttamaan. Kaikkiaan hän oli maailmalla kolmisen vuotta.

Kotkaan hän palasi 1983 ja otti vastaan kaupunginpuutarhurin viran.

– Olin 27-vuotias, ja sen piti olla lyhyt visiitti.

Heikki inhoaa ryhmätöitä. "Jos vastuu on liian jaettu, ei synny hyvää."

Laaksosen energisyys ja ideat ravistelivat silloista puisto-osastoa, mutta aika pian valtaosa porukasta innostui aiempaa monipuolisemmasta työnkuvasta. Ja taidot karttuivat kohisten.

– Silti olemme puistoasioissa vieläkin Ruotsin ja Viipurin välissä – henkisesti ja laadullisesti. Tämä näkyy varsinkin teollisuusalueilla, jotka eivät suuresti poikkea entisaikojen kaatopaikoista.

Laaksosen auto on esteetikolle tyypillinen Alfa Romeo. Kun kurvailemme takaisin keskustaan, hän tokaisee inhoavansa ryhmätöitä.

–Jos vastuu on liian jaettu, ei synny hyvää.

Seuraavassa hetkessä hän huomauttaa mitä lempeimmin:

– Katso miten hienolta näin talvellakin näyttää tuo köynnöshortensian peittämä betoniseinä.

Vuosien varrella Kotkassa on perusparannettu myös keskustan perinnepuistoja. Aiemmin Sibeliuksen muotopuisto lähes tallottiin hengiltä Meripäivien aikaan, mutta nyt se kestää hieman paremmin massojen hortoilut. Toinen perinnepuistoista on englantilaistyyppinen Isopuisto, joka levittäytyy Kotkan vanhimman rakennuksen, Nikolauksen ortodoksikirkon ympärille.

Jokaiselle jotakin

Tuorein suurtyö on Katariinan meripuisto, jonka maisema on taivaallisen avara. Alue oli vielä joku vuosi sitten öljy-yhtiöiden hallussa ja sen maaperä oli pahoin saastunut. Nyt Katariina Suuren 1700-luvulla perustaman linnoituksen ympärillä polveilee palkittu monitoimipuisto, jossa on ajateltu ihan kaikkia: liikuntaesteisiä, juhlijoita, surijoita, grillaajia ja lapsia, jotka haluavat riehua hikipäässä.

– Yleisön vaatimustaso on kyllä noussut. Muuan äiti kiitteli, että koko perhe viihtyi Meripuistossa tunteja. Ainoa vika oli se, että alle 1-vuotiaalle ei ollut mitään. No nyt on vauvallekin sopivat kiikut.

Rannalla on veistoksellinen kivipöytä, jonka ääreen mahtuu bussilastillinen väkeä. Ihan eteläkärjessä on Ankkuriluoto, joka on virallinen ja suosittu tuhkan sirottelualue. Jossakin siinä välissä on "Salainen puutarha". Ja työ jatkuu.

– Hyvä puisto on kaunis ympäri vuoden.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 20/2015. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla