Heimo, 57, hurahti luonnonvesissä uimiseen: "Viime kesänä uin 73 eri uimapaikassa"

Uimakauteni käynnistyi vahingossa. Keväällä 2021 takana oli haastava talvi: vanhempieni ikääntymiseen liittyvät vaikeudet, monta kuukautta kestänyt vesivahinkoremontti kotona, koronavuosi rajoituksineen sekä kodin perustaminen keski-iän rakkauden kanssa.

Keväisen lämmin lauantai 17. huhtikuuta houkutteli pyörän selkään. Pakkasin pyyhkeen ja uimahousut matkaan, vaikka talven takinlieve tuntui vielä ajoviimassa.

Huhtikuussa pakkasin pyöräretkelle pyyhkeen ja uimahousut.

Pyörälenkkini kulki sen kummemmin suunnittelematta Espoosta Vantaalle ja lopulta Vantaanjoen rantojen idyllisille pyöräteille. Kolmen tunnin pyöräilyn jälkeen saavuin Vantaanlaaksoon, jossa ohitin hiekkakuoppaan rakennetun Vetokannaksen uimarannan.

Aurinko paistoi ja oli pieni hiki. Päätös mennä uimaan syntyi silmänräpäyksessä.

Vaikka talviuinti on jäänyt viime vuosina vähiin, taito on tallella. Jääkylmään veteen pulahtaessa ei saa jäädä jahkailemaan. Pitää hengittää tasaisesti, rauhoittaa mielensä ja mennä.

Äiti sanoi älä istu

Vietin lapsuuteni kesät isovanhempien mökillä Vanajan rannalla, mutta minusta ei tullut erityisen hyvää uimaria.

Aikuisilla ympärilläni oli ongelmallinen suhde veteen. Mummo oli liian sairas uidakseen.

Pappani, jonka kanssa kalastelin ja liikuin vesillä, kärsi kovista suonenvedoista ja vältteli uimista.

Äiti taas varjeli ainokaistaan vaaroilta, joista vesi oli uhkaavimmasta ja arvaamattomimmasta päästä. Äidin huolestunut huuto kaikuu vieläkin korvissani: ”Ui rannan suuntaan!”

Isä oli puolestaan lähtenyt viisivuotiaana majesteettisen Laatokan rannoilta evakkoon ja päätynyt ensin Pohjanmaalle, jonne luojalta ei riittänyt järviä.

Isä oppi uimaan vasta teininä ja heikoin tuloksin. Ainut laji, jota hän osasi uida ja opettaa, oli koira. Siitä minä siis aloitin. Oli noloa uida koiraa, kun ikätoverit kroolasivat.

Onneksi isä opetti yhden tärkeän läksyn: vesi tuntuu ensin kylmältä ja sinne pitää vain uskaltaa, vasta sen jälkeen on kivaa.

Tämän hän onnistui kertomaan pitäessään kädestäni ja lausuessaan lorun: ”Yks, kaks, kolme, istu isän polveen. Äiti sanoi älä istu, isä sanoi istu vaan.”

Vaan-sanalla piti pulahtaa, kun isä kerran käski. Nyt 57-vuotiaana tajuan, ettei hän oikeastaan käskenyt vaan kannusti niin kuin sen ajan miehet osasivat. Kiitos siitä, isä.

Tärkeintä on uskaltaa

Uiminen oli minulle pitkään mökkikesien ja hellepäivien ilo. Kun tieni vei Hämeestä Tukholmaan, Helsinkiin ja Espooseen, järvien rinnalle tuli niiden suolainen sisar, meri.

Lasteni synnyttyä päätin olla isä, jonka kanssa käydään uimassa. Onneksi lasten äiti oli minua parempi vesipeto ja osasi opettaa nekin taidot, jotka itseltäni puuttuivat. Hänelle puolen altaanmitan sukellus ei ollut kummoinenkaan temppu eikä kohta lapsillekaan.

Samalla ymmärsin, että vanhemman tehtävä ei ole varoitella, vaan varustaa. Varhain hankittu uimataito kuuluu samaan sarjaan kuin lukemaan oppiminen ja pyörällä ajaminen. Niistä riittää iloa läpi elämän.

Suuri muutos varhaisessa keski-iässä oli talviuimariksi ryhtyminen.

Olin tullut luvanneeksi ystävilleni, että kokeilen talviuintia, jos kutsu käy. Niin se sitten kerran kävi ja astelin Helsingin Lauttasaaren Veijarivuoren puiston perinteikkäälle talviuintipaikalle.

Kun uima-asut oli vaihdettu lämpimässä pukuhuoneessa ja kävelin laiturille talvisessa viimassa, mieli etsi syitä kääntyä ja perääntyä. Ainut syy jatkaa taisi olla sosiaalinen paine ja lupaus, joka oli tullut annettua.

Tummaa, aaltoilevaa syysmerta katsoessa en todellakaan tiennyt, onko minusta siihen.

Olisi liioittelua väittää, että se oli rakkautta ensipulahduksella, mutta sen ymmärsin, että jääkylmä vesi rauhoitti hetki aiemmin paniikissa säntäilleen mieleni.

Se oli arvokas havainto, sillä olin kärsinyt nuoresta pitäen paniikkireaktioista ja pelkäsin muun muassa julkisia esiintymisiä. Olin kuitenkin päätynyt työhön, jossa piti toisinaan esiintyä ja kärvistellä jännityksensä kanssa.

Sain beetasalpaajien rinnalle luonnon lääkkeen eli kylmähoidon.

Talviuinnin myötä saatoin tehdä esiintymislavalle noustessani saman rituaalin kuin avantoon mennessäni. Puhuin itselleni rauhoittavasti: jännitys karisee, kun olet vedessä tai kun ensimmäiset lauseet on sanottu. Tärkeintä on uskaltaa.

Vieraat kasvot ja kylmä vesi tuntuvat vihamielisiltä, mutta se on vain tottumuksen puutetta. Niistä voi tulla ystäviä.

Rakkaudesta Myllyjärveen

Minusta tuli mökitön parikymmentä vuotta sitten. Isovanhempieni mökki oli tehty aikoinaan vuokratontille ja lopulta siitä oli luovuttava.

Heitin hyvästit lapsuudenmaisemalle, jossa olin oppinut kävelemään ja uimaan.

Uusi mökkimaisema löytyi Savosta, jossa saimme käyttää Rantasalmella sijaitsevaa sukulaisten mökkiä.

Kolkonjärvi oli puhtaampi ja luonnontilaisempi kuin Vanaja.

Jokainen uimakausi alkoi siitä, että lokit olivat ehtineet tehdä pesänsä uintireitille ja puolustivat järveä omanaan. Uimaan kahlaavat kaupunkilaiset olivat vieraslaji, jonka kanssa solmittiin lyhyen reviiritaistelun jälkeen parin viikon välirauha.

Keski-iässä heränneen pyöräilyinnostukseni myötä aloin tutustua paremmin myös kotiseutuni Espoon uimapaikkoihin.

Niitä riitti, sillä Espoossa on 58 kilometriä merellistä rantaviivaa ja 95 järveä.

En enää muista, miten rakkain uimaranta löytyi, mutta se tuntui erityiseltä heti ensikäynnillä. Nimi sen sijaan ei ole erityinen, sillä Espoossa on samannimisiä järviä kolme. Tämä Myllyjärvi, josta nyt puhun, on Bodominjärven pohjoispuolella korkean mäen päällä.

Kotikaupungissani on 58 kilometriä merenrantaa ja 95 järveä.

Nautinto alkaa jo jyrkkää mäkeä kiivetessä. Etelärinteellä kasvaa ylväs kuusimetsä ja sen alikasvustona sadoittain luonnonvaraisia pähkinäpensaita.

Maaperässä viihtyvät kallio­imarre, sinivuokko, hiirenporras ja mustikka.

Kävelytietä reunustaa vanhojen puiden kunniavartio, ja tien rinnalle kohisee Myllyjärven vuolas laskuoja.

Mäen päällä avautuu maisema, josta en ole saanut vieläkään kyllikseni – Espoon kaunein uimapaikka.

Kuivan maan mökkiläinen

Olin pulahtanut Eräjärveen ensimmäisen kerran juttumatkan päätteeksi vuosia sitten.

Oriveden seutu Pirkanmaalla oli kaunis ja vesi lämmintä. Kun minulle neljä vuotta sitten tarjottiin Eräjärveltä mökkiä ostettavaksi, en miettinyt kahta kertaa. Mökki ei ole järven rannalla, mutta järviseudulla.

Uiminen on hyvä syy poistua mökiltä.

Neljässä kesässä olen oppinut, että kuivan maan mökissä on se hyvä puoli, että jokaisena kesäpäivänä on ainakin yksi hyvä syy poistua tontilta. Pitää päästä uimaan.

Uimaranta voi olla se tuttu ja lähin, mutta yhtä lailla se voi olla ranta, jossa en ole koskaan ennen käynyt. Kummassakin on puolensa.

Tutulla laiturilla aistii sään, valaistuksen ja äänimaiseman hienovaraiset vaihtelut. Vieraassa rannassa tajuan, miten suuri lahja tuhansien järvien maa on. Uudet uimapaikat eivät lopu tässä elämässä.

Viiden kuukauden pituiseen kesääni mahtui viime vuonna 73 eri uimapaikkaa ja noin tuplasti uimakertoja.

Uimakausi päättyi syyskuun viimeisenä sunnuntaina, kun päädyin pyörälenkillä Kauniaisiin ja Gallträskin rantaan.

Laskevan auringon säteet osuivat laiturin nokkaan, ja veteen oli jäänyt muisto lämpimästä kesästä. Tai ehkä se oli jäänyt mieleeni.

Juttu on julkaistu ET-lehden numeross 10/2022.

Heimon uimapaikkavinkkien jälkeen voit kertoa oman suosikki uimarantasi!