Kuvat
Erkki Lampen, kolumni, alkoholi
Erkki Lampén on sosiologi, retkeilijä ja matkakirjailija.
Erkki Lampén on sosiologi, retkeilijä ja matkakirjailija.

Erkki Lampén on huomannut, että mitä enemmän hän viettää aikaa yksin, sitä enemmän hän tuntee vetoa iltatissutteluun.

Lähdin tapaamaan Virossa opiskelevaa tuttua. Mieleen juolahti, että samalla voisi ajella Latvian puolelle ostamaan halpaa viinaa. En ole koskaan käynyt Baltiassa sellaisella perinteisellä viinanhakureissulla, jolta palataan auton takapuskuri maata viistäen ja koettaen vakuuttaa tullimiehiä siitä, että hervoton lasti on tosiaan tarkoitettu omaan käyttöön.

Kävin, ostin. Kotona katselin keittiön pöydälle purkamaani pullorivistöä ja ihmettelin, mitä teen kaikella tuolla votkalla. Miksen ostanut sen sijaan enemmän georgialaista punaviiniä? Naurettavan halpa votka oli vain lähes käskenyt poimimaan itsensä hyllystä.

”Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu.”

Vanhempani olivat käytännössä raittiita, ja hippihenkinen sisareni suuntautui enemmänkin joogan kaltaisiin asioihin kuin viininlipitykseen. Minä pidin huolta perheemme alkoholinkulutuksesta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nuorempana harrastin paljonkin sitä, mitä kuivahkosti kutsutaan ”humalahakuiseksi juomiseksi”. Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu, toikkaroin kotiin kengänkärkiä katsellen ja heräsin sängystä milloin missäkin asussa aavistellen, että maailmassa on nyt jokin aivan kamalan huonosti. En muistele niitä aikoja mielelläni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Näin jälkeenpäin ajatellen on hiukan vaikea hahmottaa, miksi tuota harrastin. Elämää meni hukkaan. Ehkä toivoin viikonlopuilta jotain suurempaa, ehkä en uskaltanut muuta.

”Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa.”

Myöhäisen keski-iän ylätasangolta menneisyyttä katsoessani ajattelen, että on ikääntymisessä ­ainakin se hyvä puoli, että tuollainen tolkuttomuus on jäänyt taakse. Yrityksistäni huolimatta minusta ­­ei tullut juoppoa ja arvelen vaaran olevan ohi. Melkein.

Mitä enemmän vietän aikaa yksin, ja se aika tuntuu lisääntyvän tasaisesti, sitä enemmän tunnen vetoa iltatissutteluun. Punkkupullon avaaminen ilahduttaa jo ruokaa laittaessa.

Kun pasta on syöty ja viinistä puolet jäljellä, alkaa neuvottelu. Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa. On mukava olo, mutta jos ottaisin vielä lasillisen, olisiko mukavampi?

”Erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun.”

Useimmiten jano voittaa, ja lasillinen ruuan kanssa on muuttunut pullolliseksi illassa.

Näin ei tapahdu joka päivä eikä joka viikko eikä edes joka kuukausi, mutta erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun. Kun iän myötä on vähitellen luovuttava monista iloista, viini pitää pintansa. Se rentouttaa, sulkee lämpöiseen syleilyynsä ja kuiskii, ettei juuri nyt ole aihetta huoliin.

Jos annan sille liiaksi myöten, se on kymmenen vuoden kuluttua kenties vallannut pesän käenpojan lailla ja työntänyt muut ilon aiheet vähitellen tieltään.

Luulenpa, että teen ylijäämävotkasta yrttilikööriä. Sitä ei voi juoda pikku lasillista enempää kerrallaan.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla