ET:n kolumnisti Erkki Lampén alkoi ajatella elämää uudella tavalla Brasiliassa ollessaan. 

Matkaillessa mieli kääntyy vaivihkaa asentoon, jossa elämää katselee uudella tavalla. Viimeksi havahduin siihen bussimatkalla Brasiliassa.

Olimme siellä ystäväni kanssa kirjoitustöissä. Päiväntasaajan lämpö ja valo hemmottelevat kaamosmasennuksesta kärsivää, mutta vähitellen niihin alkaa suhtautua itsestäänselvyytenä ja huomio kiinnittyy muuhun, myös siihen mitä puuttuu.

Seutu oli köyhää, eikä pelkästään köyhää vaan turistien kaikottua entisestään köyhtynyttä. Niissä oloissa rikollisuus nostaa päätään. Kokeneemmat varoittelivat meitä liikkumasta ulkona pimeällä, eikä päivisinkään juolahtanut mieleen lähteä kuljeskelemaan ison kameran kanssa. ”Sinuthan tapettaisiin”, naurahti seudulla toistakymmentä vuotta lomaillut virolaisnainen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Niin olimme talon vankeja, elimme tavallaan kultaisessa häkissä, ja sekä sielu että ruumis alkoivat vaatia liikuntaa. Päätimme lähteä viikonloppulomalle 300 kilometrin päähän Jericoacoaraan, jossa on kansallispuisto sekä kuulemma Brasilian tai ehkä koko maailman hienoin hiekkaranta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lomailtiin, nautittiin. Kävelimme pitkin loputonta rantaviivaa, ja pääsin vihdoin kuvaamaan lintuja ilman pelkoa ryöstetyksi tulemisesta. ”Tämä oli hienoa”, totesimme toisillemme pikku loman päätteeksi, ja pompimme maasturilla rankkasateen paikoin joeksi muuttamaa hiekkatietä takaisin kohti arkea.

Illalla katselin bussin ikkunasta päiväntasaajan lyhyen sinisen hetken pehmentämää maisemaa ja mietin onnellisuutta.

Nuorena onnellisuuteen, esimerkiksi juuri tällaisen maiseman herättämään onnen tunteeseen, liittyi haave paremmasta tulevaisuudesta. Suuresta rakkaudesta, kodista, ehkä myös maineesta ja kunniasta. Silloin maisema ei tehnyt onnelliseksi vain kauneudellaan vaan muistuttamalla kaikesta siitä onnesta, jota tulevaisuudella varmastikin on tarjottavanaan.

Nyt niitä haaveita ei enää ole. Ja vaikka rippeet niistä ovat jäljellä, elämänkokemus kehottaa olemaan luulematta liikoja.

Jos siis haluaa yhä tuntea onnea, ja miksipä ei haluaisi, on kyettävä tuntemaan onnea juuri tästä iltahämärän hetkestä, ei niistä tulevaisuuteen sijoitetuista kuvitelmista, joita kaunis maisema synnyttää.

Näitä mietin, kunnes opas sytytti auton sisävalot ja ulkopuolinen maisema katosi.

Kun sisävalot taas sammuivat, oli jo pimeää. Katselin kaukana viljelysten keskellä kulkevan auton valoja ja ajattelin lapsuudenaikaista peltomaisemaa, autoa ajamassa sen halki, heinän tuoksua, kotiinpaluuta, äidin iltahymyä, lakanoiden viileyttä, raukeamista uneen. Silloin kauan sitten, kun melkein kaikki oli vielä edessä.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2018.

Erkki Lampén

on sosiologi, retkeilijä ja

kirjoittaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla