ET-lehden kolumnisti Erkki Lampén on automies. – Kun ajan myötävaloon ennen auringon laskua, minusta tuntuu, että olen matkalla kotiin. Kotini on hetkellisissä onnen tunteissa, hän kirjoittaa.

Olen aina pitänyt autolla ajamisesta, maiseman vaihtumisesta. Koulumatkani taittui bussilla, ja jos kuskin vieressä oleva penkki oli vapaana, istuuduin siihen. Siitä näki tien.

Meillä ei ollut autoa. Isän mielestä liikenne oli vaarallista. Ei hän pelkuri ollut, mutta hänen rohkeutensa oli valikoivaa. Esimerkiksi hammaslääkäriä hän ei pelännyt, mutta liikenne oli isälle vaarojen viidakko, ja olihan hän tavallaan oikeassa. Tuohon aikaan maamme teillä kuoli vuosittain yli tuhat ihmistä. Nykyään määrä on alle 300, vaikka autojen määrä on kuusinkertaistunut.

Ajattelin aikuisuudessa olevan ainakin kaksi odottamisen arvoista asiaa: saa syödä karkkia niin paljon kuin haluaa ja saa ajaa autoa.

Parhaan ystäväni isä sitä vastoin oli automies. Hän oli töissä Saab-Scanian keskijohdossa, ja niin oli tiilitalon pihassa uusi Saab lähes joka vuosi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Se oli minusta ihmeellistä, upeaa. Kun joskus pääsin kyytiin, en kääntänyt katsettani ikkunasta. Tien varrella vilisivät metsät, pellot ja talot. Ajattelin aikuisuudessa olevan ainakin kaksi odottamisen arvoista asiaa: saa syödä karkkia niin paljon kuin haluaa ja saa ajaa autoa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minulla on ollut kymmenen autoa sekä muutama moottoripyörä. Olen ajanut niillä yhteensä ehkä miljoona kilometriä, 25 kertaa maapallon ympäri. Nuorena saatoin lähteä joskus yölläkin ajamaan pelkästä ajamisen ilosta, käydä Inkoossa tai Mäntsälässä ja piirtää mieleeni Uudenmaan tiekarttaa. Edessä vilisevä tie imi minusta pois levottomuuden.

Jos vaihdan vielä autoa, se on kenties pakettiauto, johon mahtuu kaikki tärkeä koiraa myöten.

Kaikkein parasta on myötävaloon ajaminen ennen auringonlaskua, kun valo ei enää häikäise vaan tuo lempeästi esiin maiseman värit. Silloin minusta tuntuu, että olen matkalla kotiin, koska kotini on kauneudessa ja hetkellisissä onnen tunteissa.

Kuulen muutamankin ikämiehen naurahtavan: "Kuule, eihän tuo miljoona vielä mitään ole, minä olen ajanut jo..." Ikämiehet ovat sellaisia. Minäkin alan olla.

Miljoonaan kilometriin mahtuu paljon maisemaa, ja varmasti sille voi hiilijalanjäljenkin laskea. Ennen olin kilometreistäni, erityisesti moottoripyörillä hankituista, hiukan ylpeä, mutta nyt ajattelen niiden siirtyvän samalla tavalla menneeseen maailmaan kuin Jouko Turkan ohjausmetodien tai käsityksen, että sukupuolia on aika tarkkaan kaksi ja rapiat päälle.

En tiedä, montako autoa minulla vielä tulee olemaan ja kauanko nykyisen kaltainen yksityisautoilu on edes mahdollista – ja keillä siihen on varaa. Jos vaihdan vielä autoa, se on kenties pakettiauto, johon mahtuu kaikki tärkeä koiraa myöten. Sitten ajan pois, ihan vain pois.

Nuorena lähdin yölläkin ajamaan pelkästä ajamisen ilosta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla