Erkki Lampénin kolumni: "Pitkät jäähyväiset pihville"

Tutustuin nakkiin vasta kansakoulussa. Isä oli vegetaristi, mikä oli harvinaista 1960-luvulla. Hän ei halunnut eläimiä tapettavan, joten koko perheemme nautti eläinkunnan antimista vain maitotuotteita, kananmunia ja hunajaa.

Tuolloin en juuri osannut arvostaa isän vakaumusta. Kun kasvissyöntimme kantautui kavereitten korviin, minua alettiin kutsua Papuaivoksi.

Tutustuin nakkiin vasta kansakoulussa.

Jäin nopeasti koukkuun nakkeihin. Suolan, savun ja rasvan aromit sekä lihaisa maku, jolle vasta vuosikymmeniä myöhemmin opin nimen umami, olivat vastustamaton yhdistelmä. Joskus pyöräilin salaa Espoon aseman nakkikioskille ostamaan viikkorahoillani hot dogin.

Lihansyönnistä tuli suorastaan itsenäisyyden osoitus. Tilaamalla baarissa pihvin irtisanouduin isän holhouksesta, koko hänen arvomaailmastaan. Sitä paitsi pidin lihasta. Murea puolikypsä pihvi, persiljavoita ja punaviiniä! Tai tulisia lammasjauhelihapullia ja lisää punaviiniä, slurp!

Kaverit kutsuivat minua Papuaivoksi.

Vaikkei isällä ollut enää vaikutusvaltaa valintoihini, ympäristöstä löytyi motkottajia. Etkö sä tiedä miten tuotantoeläimiä kohdellaan? Oisko susta ookoo syödä koiraa? Makkaroihinhan tungetaan vaikka mitä!

Kunnioitan ihmisten oikeutta omiin valintoihinsa, mutta käännytystä ja holhousta kestän varsin huonosti. Samoin kuin ilon pilaamista sillä hetkellä, kun pihvi höyryten odottaa lautasella veistä ja haarukkaa.

Keski-iässä lihansyöntini alkoi kuitenkin vähetä. En kerta kaikkiaan kyennyt olemaan puntaroimatta, ohittaako oikeuteni nauttia pihvistä tuotantoeläimen oikeuden viettää eläinarvoista elämää. Riistan ja kalan kohdalla tätä ongelmaa en koe. Muita pulmia voi olla, mutta ohitan ne aika kevyesti.

Luulin jo päässeeni asiassa jonkinlaiseen tasapainoon, mutta koiran hankkiminen ja ilmastoahdistus sekoittivat kortit. Ei siis oma ilmastoahdistukseni, jätän sen potemisen muille, vaan se länsimaisia yhteiskuntia valtaava käsitys, että maapallon pelastamiseksi lihansyönnistä on luovuttava, samoin kuin monesta muusta mukavasta asiasta.

Koiran osto ja ilmastoahdistus sekoittivat kortit.

Lisäksi koirani syö lihaa. En edes kuvittele opettavani sitä nyhtökauradieetille. Ja koska Valma on rakkainta mitä minulla on, olen valmis uhraamaan sen takia melkein mitä tahansa periaatteita, ihan niin kuin vanhemmat voivat olla valmiita varastamaan tai tappamaan lastensa tähden.

Kenties seuraava trendi on lemmikkien pidon paheksuminen. Olen vähitellen luopunut harhaluulosta, että saisin elää kuten haluan.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2019.