Kun Erkki Lampén hiippailee aamulla keittiöön, siellä odottaa nykyään mitä suloisin näky. Valma makaa selällään tassut koukussa, häntä vispaten, täynnä rakkautta.

Olen kokeillut monenlaista päästäkseni itseäni pakoon, tai itseäni kohti, miten vain. Meditointia, Suomen reissaamista lihasvoimin päästä päähän, moottoripyöräilyä, Jeesusta, purjehtimista. Jopa ihmissuhteita. Ja nyt, parinkymmenen vuoden haikailun päätteeksi, minulla on vihdoin koira.

Tuossa se nukkuu lampaantaljalla ja ynisee unissaan. Korvat värähtelevät ja käpälät hakevat maata alleen, metsässä selvästikin ollaan. Porokoiran pentu Valma, pikku valopilkku.

Ihmettelin, miten isovanhemmuus muka on niin erilaista kuin vanhemmuus.

Kauan sitten ihmettelin, miten isovanhemmuus muka on niin erilaista kuin vanhemmuus. ’Saa vihdoinkin vain iloita lapsesta.’ Nyt uskon ymmärtäväni. Läheisten ihmisten koirista olen saanut iloita kuin isovanhempi lapsenlapsestaan, vailla vastuun taakkaa. Tämä on toisenlaista.

Kamala riesa tuollainen pieni rakki on. Kiljuu jollei saa tahtoaan läpi, kusee minne huvittaa, järsii mitä sattuu. Oksentaa lattialle ja alkaa syödä oksennustaan. Myös laastaria on kulunut.

Tunsin kerran naisen, melko kiltin ja kunnollisen, joka sanoi, että vasta lasten syntymä tutustutti hänet omaan vihaansa. Valma on nyt opettanut minulle paljon itsestäni. Vielä en ole pentua lyönyt ja toivon etten koskaan lyökään, mutta tutuksi on tullut uudenlainen valkohehkuinen raivo.

Ihmeen paljon tuollainen pieni pentu syö. Ei sitä päivittäin huomaa muusta kuin reippaasta ruokahalusta, mutta kun olen vähitellen alkanut laskeskella nappuloiden, jauhelihan, kananmunien ja sen sellaisten kulutusta, siitä kertyy vuodessa jo kohtalainen summa. Minun täytynee laittautua dieetille.

Välillä pelkään, etten alakaan rakastaa Valmaa.

Metsässä Valma kulkee kuin unelma, puuhailee omiaan mutta pysyy lähellä. Sienestäminen koiranpennun kanssa tuntuu aivan erilaiselta kuin yksin, vaikkei Valmasta varmaan mitään tryffelipossua koskaan tulekaan.

Välillä pelkään, etten alakaan rakastaa Valmaa. Se on niin kamala ajatus, että se on sanottava julki, jottei se salaa kasva itseään toteuttavaksi möröksi. Lohdutan itseäni sillä, että samaa pelkäävät monet pikkulasten vanhemmatkin, ja se vasta on asia, jota ei voi sanoa ääneen.

Koira itsessään ei tee onnelliseksi. Etukäteen olin varma, että se tekee, rakastanhan koiria, mutta huolen ja vaivan määrä ja vapauden menetys nostavat mielen uumenista tunteita ja ajatuksia, jotka mieluummin työntäisi pois: kannattiko sittenkään, jaksanko oikeasti, miten helppoa olikaan ennen.

Kun aamulla hiippailen keittiöön, Valma makaa selällään tassut koukussa, täynnä rakkautta.

Silti: olen nyt puolentoista kuukauden aikana sanonut ”kulta rakas” useammin kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä (sinänsä murheellinen asia) ja sen sanominen tuntuu hyvältä.

Kun aamulla hiippailen keittiöön ja sytytän valot, Valma makaa selällään tassut koukussa, häntä vispaten, täynnä rakkautta, jälleennäkemisen riemua ja helpotusta siitä, etten ole sitä yön aikana hylännyt. Se sulattaa sydämen.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 22/2018.