Helena Karjalainen, 52, asuu yhä lapsuudenkodissaan.

Ihan pienenä asuin vanhassa talossa, jonka tuvassa oli kahdentoista leivän leivinuuni. Sen päällä oli kiva loikoilla talvipakkasilla. Vessa ja sauna olivat pihalla.

Isä rakensi samalle tontille uuden talon vuonna 1975. Olin 7-vuotias, kun joulun alla kannoin pihan poikki ison nallen uuteen kotiin. Kylpyhuone ja vessa tuntuivat luksukselta, ja lämmin vesi tuli hanasta! Sain isosiskon kanssa yhteisen huoneen.

Kylpyhuone ja vessa tuntuivat luksukselta.

Olen aina viihtynyt täällä kotitilalla pienessä Hurissalon kylässä Puumalassa. Teininäkään en kaivannut pois, sillä tämä on sielunmaisemani. Seurailen luontoa, eläimiä ja vuodenaikojen vaihtelua.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Asuntolaan

Ainoa tuntuma muualla asumiseen oli ammattikoulun asuntola Mikkelissä. Asuin siellä vuoden verran opiskellessani keittäjäksi, mutta joka viikonloppu tulin kiireesti kotiin Hurissaloon.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Me kaikki kolme tyttöä olimme aktiivisesti mukana navettahommissa, mutta isosisko meni naapuriin emännäksi ja vanhin sisko hoitoalalle Mikkeliin.

Kiiruhdin aina viikonlopuksi kotiin.

Olin 19-vuotias, kun isä kysyi kesken navettatöiden, olisiko mahdollista, että sinä jäisit jatkajaksi tilalle. Ryntäsin sisälle miettimään asiaa, sillä se tuli yllättäen. Mutta kunnioitin vanhempieni työtä ja halusin tilan jatkuvan. Pidän myös aidosti eläimistä.

Minulle löytyi isännäksi Karjalaisen Esa eräänä sunnuntaina omasta maitohuoneestamme. Hän ajoi nimittäin viikonloppuisin maitoautoa. Kaikki lähti yhdestä katseesta, ja menimme naimisiin vuonna 1993.

Sukupolvenvaihdos tehtiin vuonna 1992, mutta asuimme kauan äidin ja isän kanssa samassa taloudessa. Se sujui vaihtelevasti.

Puoliso löytyi navetasta.

Äitini on vahva persoona, isä oli enemmän supliikkimiehiä. He olivat oppineet tekemään asiat tietyllä tavalla.

Vanhempani muuttivat jouluksi 1996 omaan taloon muutaman sadan metrin päähän. Lapsemme Jarkko syntyi 1997, Riikka 1999 ja Reetta 2005.

Turvapaikka

Meillä ei ollut aikaa eikä varaa päivittää kotia, sillä laitoimme pitkään panokset navetan, konehallien ja sahakatoksen rakentamiseen. Tyydyimme lastulevyseiniin, muovimattoihin ja oranssiin keittiöön. Vasta vuonna 2009 oli kodinkohennuksen aika.

Taloa jatkettiin lisäosalla, ja saimme kaksi makuuhuonetta lisää. Asuintilaa on nyt 200 neliötä. Keittiö rakennettiin aivan uusiksi, kaikki huoneet remontoitiin, ja sain myös haaveilemani kodinhoitohuoneen. Talon seinustalle rakennettiin iso terassi, josta on hienot näkymät pellolle.

Lempihuoneeni on keittiö.

Koti on minulle turvallisuuden ja hiljentymisen paikka. En voisi kuvitellakaan, että olisin muuttanut monta kertaa. Lempipaikkani on keittiö, koska olen siellä niin paljon. Ostin sinne telkkarinkin.

Minä hoidan eläimet navetassa ja Esa niille ruuat. Tilalla on vähän yli 70 lehmää, jotka kulkevat vapaasti sisään ja ulos ja menevät itsenäisesti lypsyrobottiin pari kolme kertaa vuorokaudessa.

Jaan lehmille huoleni ja toivotan huomenet ja hyvät yöt.

Aika näyttää, kiinnostaako tila lapsiamme. Jarkko opiskelee Mikkelissä metsätalousinsinööriksi, Riikka Helsingissä kotieläintiedettä ja maatalousekonomiaa, ja Reetta käy vielä yläastetta.

Navetta on minulle enemmän kuin työpaikka, sillä lehmän kosteasilmäisessä katseessa on jotain ainutlaatuista. Kerron eläimille huoleni ja toivotan huomenet ja hyvät yöt. Samassa työpaikassa ovat työskennelleet sekä vanhempani että isovanhempani.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 18/2020.

Sisältö jatkuu mainoksen alla