Onni ja innostus auttavat alkuun, mutta pitkän päälle tarvitaan myös sopeutumista ja kestävyyttä, pohtii ET-lehden päätoimittaja.

Muistelen yhä haikeana ensimmäistä yhteistä kotiamme Helsingin Kumpulassa. Asuimme siellä opiskeluvuosina 90-luvun alussa.

Kumpulan kodissamme tapahtuivat kaikki isot asiat, joiden mukana mieheni ja minä kasvoimme aikuisiksi: valmistuimme ja saimme ensimmäiset työpaikkamme, hankimme auton ja koiran. Menimme naimisiin ja ensimmäinen lapsemme syntyi.

Kun muutimme pois, olimme aivan eri ihmisiä kuin asuntoon muuttaessamme.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ensimmäisessä yhteisessä kodissa kasvoimme aikuisiksi.

Isot muutokset ja isot tunteet jättivät vahvat jäljet. Haikeus sai minut vuosien ajan ajamaan vanhan kotimme ohi aina, kun liikuin siellä päin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Asumme puolisoni kanssa nyt kolmannessa yhteisessä kodissamme.

Kumpulasta on jäljellä enää yksi huonekalu, puinen kirjahylly. Sen yhteyteen liitetyllä pöytälevyllä on välillä hoidettu vauvaa, välillä tehty koulutehtäviä.

Kun muutimme pois, olimme aivan eri ihmisiä kuin asuntoon muuttaessamme.

Nyt hylly on täynnä jo pois muuttaneiden aikuisten tyttäriemme kirjoja.

Hylly on pysynyt matkassamme, koska se on mukautunut elämäämme ja tarpeisiimme. Se on myös kestänyt kaikki muutokset ja seisoo yhä vahvasti omilla jaloillaan.

Onni ja innostus auttavat alkuun, mutta pitkän päälle tarvitaan myös sopeutumista ja kestävyyttä. Niitä kannattelevat hyvät muistot, haikeuskin.

Kirjoitus on julkaistu ET-lehden numerossa 23/2019.

Sisältö jatkuu mainoksen alla