Hitsari Kyösti Iitti teki pihalleen 15 lämminvesivaraajasta Concorden ja jättöteräksestä jättiläishirven. Oman järvenkin mies tekaisi. Ja hieroi Kofi Annania.

Kyösti Iitin, 67, koti ja patsaspuisto sijaitsevat nyt Kaitoonmäellä, paikalla, jossa Kyösti ja hänen veljensä Sakari leikkivät pienenä. Silloin siellä oli vain suuri kallioinen mäki, josta laskettiin talvella suksilla. Se onnistui Sakariltakin, joka oli syntynyt kampurajalkaisena ja ikänsä vähän ontui.

– Oli se kamalan näköinen se rautakehikko, joka Sakarin jalkaan pienenä laitettiin. Kitalakihalkiokin hänellä oli, eikä hän oppinut koskaan puhumaan ihan selvästi, Kyösti muistelee.

Yhdessä pikkupojat menivät pitkin metsiä. Oli ketunluolia ja kolmiomittaustorni, jossa kiipeiltiin. Kun Kyöstin kaipuu luonnon rauhaan 1990-luvulla heräsi, mieleen tuli heti Kaitoonmäki, kotikonnut.

Hän oli silloin jo täysverinen taiteilija, patsaita oli alkanut nousta kotipihaan Naantalissa työn ohessa. Se ensimmäinen taiteellinen työ, niin Kyösti sen ajattelee, oli Sakaria surressa syntynyt pieni lampetti. Sakari kuoli auto-onnettomuudessa päivänä, jona hänen piti veljensä kanssa tehdä yhdessä kaivo.

 Sakarin muistolle syntyi myös se ensimmäinen todella iso työ, 1988 tehty Suojelusenkeli, joka vartioi porttia Kaitoonmäessä. Kultainen patsas on hätkähdyttävä näky ilmaantuessaan yhtäkkiä tiellä kulkevan eteen, keskellä korpea.

Kahvia kaasulla

Istutaan Kyöstin kanssa kahvipöydässä ja katsellaan ikkunasta pienelle järvelle, jonka ympärillä on monta huikeaa patsasta. Keskellä hohtaa muodokas vedenneito Amanda, uusin työ.

– Se on Iinalle, pojantyttärelle, hänen muotokuvansa. Iina on nuori neito, 15-vuotias. Minä sanoin, että sinä olet tuossa 30-vuotiaana. Meille tuli täydellinen sopu. Iina on ihan ylpeä, kun pappa on tehnyt hänestä kuvan, Kyösti nauraa.

Kyösti on aina ollut kätevä käsistään. Isä antoi pojan hääriä lautojen ja naulojen kanssa jo pienenä. 18-vuotiaana Kyösti lähti levyseppä-hitsaajan oppiin, varman leivän perään, ja pääsi koulun jälkeen alansa töihin. Kävi armeijan, löysi vaimon, syntyi kaksi poikaa.

Kyösti kaataa kahvia kuppiin. Kahvit on keitetty kaasuliedellä. Lähes kaikki energia tulee taloon aurinkopaneeleista ja tuulimyllyistä. Polttoöljyllä pyörivä aggregaatti jauhaa taloon sähköä vain talvisydännä.

Ja talo on tietenkin itse tehty. Tukeva, kotoinen ja soma. Kuin ruisleipää, päällä voita.

Kyösti rakensi Laululava Concorden

Energinen mies on rakentanut lammenrannalle myös Laululava Concorden. Se on tehty 15 lämminvesivaraajasta, jotka hän on leikannut auki ja hitsannut yhteen. Ammattimuusikotkin ovat kiittävät komeaa akustiikkaa.

Kyöstiltä tulee juttua solkenaan. Ihmekös tuo, Karjalan evakkojen pojalta.

– Mutta hirveen ujo olen ollut. Lauluääntäkin olisi, mutta murrosiässä aloin hävetä laulamista ja vieläkin vähän. Mutta kun sattuu porukkaan joku samanääninen, niin kuin Ainon siskon mies, silloin on turvallista laulaa. Toisen taito rohkaisee, ei mene omaan piikkiin yksistään, Kyösti ilakoi.

Kyöstin patsaspuisto ei ole aina auki. Hän ei mainosta missään eikä ole pystyttänyt viitoitusta tielle.

Vieraat ovat tervetulleita, kun ilmoittavat tulostaan – aina ei sovi.

Mutta kun sopii, isäntä mielellään esittelee töitään ryhmille ja yksittäisillekin kävijöille.

Hieroja pääsee lähelle

Kyösti oli tehnyt kymmenen vuotta levysepän hommia, kun hänelle puhkesi astma. Lääkäri määräsi astmapiipun ja kehotti lisäämään liikuntaa.

– Olin ollut kova urheilemaan sitä ennenkin, mutta sitten aloin juosta työmatkat, 15 kilometriä suuntaansa. Ja maratoneja, niitä kertyi 37. Lisäksi Sulkavan soutua ja Finlandia-hiihtoa.

Vimmainen urheilu oli myös sen ajatuksen työstämistä, että ammatinvaihto oli edessä. Kyöstistä tuli hieroja.

– Kyllä se on minun kutsumusammatti, Kyösti sanoo vakavana.

– Kaipasin ihmisen läheisyyttä. Lapsuus ja nuoruus meni ankarassa työnteossa. Totta kai vanhemmat välittivät, mutta ei siinä ollut semmoista läheisyyttä. Hitsaajan työ oli hyvin yksinäistä sekin.

Repaleinen maailmanrauha

Hierojan työ avarsi Kyöstin maailman. Kyösti huomasi osaavansa lukea ihmiskehoa. Ja hoivata. Kehon lukkojen ohella avautui monen mieli, ja avoimen ja puheliaan miehen kanssa oli helppo purkaa murheita ja ahdistuksia.

Naantalissa kun oltiin, asiakkaisiin kuului myös presidentin kesäasunnon Kultarannan työntekijöitä, ennen pitkää isäntäväkeä ja vieraitakin. Kyösti oli jo muuttanut Pöytyälle, kun Kultarannasta elokuussa 2003 soitettiin, että tarvittaisiin hierojaa taloon.

– Olin lampea kaivamassa. Kysyin että eikö voisi tänne tulla. No ei se nyt oikein käy, sanottiin. Siitä arvasin, että Kofi Annan se on. Olin lukenut lehdestä, että hän on täällä.

– Turvatoimet oli mahdottomat. Presidentin turvamies tarkisti tunnin kaikkia asioita. Saksetkin piti viedä toiseen huoneeseen. Kofin turvamies oli iso musta mies, jolla roikkui coltti vyöllä.

Huoneeseen hän ei tullut, mutta pöydälle pantiin mikrofoni ja turvamies oli oven takana nappi korvassa. Kerran Kofi sanoi auts, mutta ei se ovi auennut, Kyösti kertoo.

Kun YK:n pääsihteeri makasi Kyöstin käsittelyssä, surmattiin Bagdadin autopommi-iskussa 24 TK:n työntekijää. Kyösti työsti näistä tapahtumista järvelleen Kofi-kotkan.

– Sen siivet ovat yhtä repaleiset kuin maailmanrauha.

Oma järvi olla pitää

Kyöstillä oli visio. Hän raivaisi kallioiden poukamaan järven. Viis ihmisten puheista.

Hän oli huomannut, että kalliolla oli hehtaarin kokoinen valuma-alue, josta vesi kulki alas kahta tietä. Hän raivasi vähä vähältä puolen hehtaarin suuruisen lammen, aluksi traktorilla, lopuksi lapioimalla. Nyt kallion ja kivien välissä hohtaa kirkasvetinen tekojärvi niemineen, lahtineen, saarineen. Siin uidaan kesällä joka päivä.

– Järveä pidän parhaimpana työnäni, Kyösti sanoo painokkaasti.

Patsaiden siirtäminen tänne oli urakka sinänsä. Vuosien mittaan töitä on sitten tullut lisää. Eniten viime vuosina, kun Kyösti jäi työkyvyttömyyseläkkeelle 2007 selkärangan rappeutuman ja selkäydinkanavan ahtauman vuoksi.

Vain hiukan haikeutta

On lämmin kesäinen päivä. Kierrämme Kyöstin järven ja katsomme patsaat. Enkelit, karhut, terminaattorit, kurkiaurat. Hersyvän eroottiset Aatamin ja Eevan, joita kobra uhkaa. Saunan taakse sijoitetut railakkaat Loordit, Kyöstille harvinaiset puuteokset. Sitten menemme muistolehtoon.

Se on pyhää maata. Pöytyän kirkkoherra siunasi sen toukokuussa 2008.

– Se oli hieno hetki. Liikasen Eki tuli laulamaan, ja samaan aikaan kurjet soitti trumpettia.

Sfinksimäisessä asennossa istuva enkeli pitää kädessään Elämän Kirjaa. Kyöstin symboliikassa se on isoisän laivan lokikirja.

Tänne muistolehtoon Kyösti joskus haudataan. Se tuntuu hänestä nyt hyvältä ajatukselta.

– Tämä on kaunis paikka. Ja täällä juuret oikein tuntuvat, Kyösti sanoo ja silittää hautapaaden kylkeä.

– Muistolehdon idea lähti tästä kivestä, siirtolohkareesta, joka on jäänyt tähän Pöytyän korkeimpaan kohtaan kauan sitten. Nostin sen pystyyn. Maata vasten ollut sivu oli aivan puhdas ja siinä oli jännittävä kuviointi.

Kivessä on teksti: ”Elämän liekki on iäisyyden uni.”

Hiljaisessa kesäpäivässä yhtäkkiä tuntuu aikain kumu, se isompi juttu, jota kaikki taide tavalla tai toisella tavoittelee.

Lähteenä myös: Tuula Levo: Suonsyrjästä Enkelipuistoon. Kyösti Iitin tie ITE-taiteilijaksi. Helsinki 2013. Kirjan voi tilata osoitteesta http://enkelipuisto.blogspot.fi. Hinta 35 e (sis. toimituskulut).

Kyösti Iitti

Syntynyt 8.6.1948 Pöytyällä. Asuu Pöytyän Riihikoskella vaimonsa Ainon kanssa.

Hieroja ja ITE-taiteilija, ensimmäiseltä koulutukseltaan levyseppä-hitsaaja. Työkyvyttömyyseläkkeellä vuodesta 2007.

Tehnyt kierrätysmetalleista monenlaisia patsaita, joista pääosa on omassa, 2008 avatussa Enkelipuistossa. Pöytyän kunnantalolla on teos Auranmaa…?

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: