Voit katsella lisää Erkki-Pekkarisen tuohitöitä, kun painat nuolta oikealla tämän kuvan päällä.
Voit katsella lisää Erkki-Pekkarisen tuohitöitä, kun painat nuolta oikealla tämän kuvan päällä.
Virsuja joka jalkaan. Niinkin  pienet löytyy, että mehiläinen  pääsisi niillä tepsuttelemaan.
Virsuja joka jalkaan. Niinkin pienet löytyy, että mehiläinen pääsisi niillä tepsuttelemaan.
Tuohimestari hankii tuohet luvan kanssa ja maksaa niistä korvauksen.
Tuohimestari hankii tuohet luvan kanssa ja maksaa niistä korvauksen.
Tuohiperhe on alati tyyni ja tyytyväinen.  Pekkarinen aloittaa  hahmon luomisen  varpaan kärjestä.
Tuohiperhe on alati tyyni ja tyytyväinen. Pekkarinen aloittaa hahmon luomisen varpaan kärjestä.
Mihinpä ei tuohi käy.  Vanha istuin on saanut uuden elämän.
Mihinpä ei tuohi käy. Vanha istuin on saanut uuden elämän.
Tuohikorin kyydissä olleet oluet maistuvat piknikillä  taatusti paremmilta kuin  mäyrä­koirana matkanneet.
Tuohikorin kyydissä olleet oluet maistuvat piknikillä taatusti paremmilta kuin mäyrä­koirana matkanneet.
Peikko on metsäkansan monumentti. Erkki Pekkarisen suurin työ on viisi metriä korkea ja valmistui vuonna 2006.
Peikko on metsäkansan monumentti. Erkki Pekkarisen suurin työ on viisi metriä korkea ja valmistui vuonna 2006.
Tuohisalkussa on varmasti paljon  tuohta, ehkä vähän enemmänkin.
Tuohisalkussa on varmasti paljon tuohta, ehkä vähän enemmänkin.
Kännykkäkotelo on kauniisti  punottu, siisti ja jämäkkä.
Kännykkäkotelo on kauniisti punottu, siisti ja jämäkkä.
Suomalaista designia, niin päällys kuin sisältö.
Suomalaista designia, niin päällys kuin sisältö.
Huoliteltu liivi on Erkin tavaramerkki.
Huoliteltu liivi on Erkin tavaramerkki.

Kravatti, iltalaukku, puku. Tuohimestari Erkki Pekkarinen tekee tuohesta vaikka mitä. Hän on itsekin metsän kasvattama.

Pihapiiri kohoilee pieninä kunnaina. Erkki Pekkarinen kiipeää vikkelästi Peikon syliin ja katselee sieltä kuin orava puusta. Tämä on hänen suurin tuohityönsä. Tuohta, harjaterästä ja betonia.

Sitten avataan pieni aitaus ja kavutaan mestarin ateljeemökille. Maa on paksulti akanoiden peitossa ja ikkunoiden edessä riippuu neljä muhkeaa talipötköä. Käy aikamoinen sirkutus, ja oravia vilahtelee siellä täällä. Seinään nojaa ihmistä suurempi harmaa kontti.

Mökissä on esillä 440 Pekkarisen tuohityötä. Pienimmät ovat alle puolisenttiset miniminivirsut, ehkä mehiläiselle sopivat.

Ohhoh! Mitä kaikkea tuohesta voikaan tehdä.

"Tuolinpäälliset. Kravatin. Iltalaukun. Tuohipuvun – se vierittää veden yltä jos sattuu satamaan. Ufon. Virsut, joilla voisi soutaa."

Lippi. Tuohilippi muistuttaa Erkin ja hänen veljensä pitkistä kauppareissuista. Puolivälissä oli lippi ja lähde. Äidin laittaman voipalan päälle ryystettiin vettä ja lepuutettiin jalkoja.

– Lapsesta saakka olen tykännyt näprätä näitä. Tuohi näyttää, mitä se tahtoo, tuohimestari tuumaa.

Mestarin pihakaverit

Ryypätään kahvia. Tuohinen ydinperhe katselee vaiteliaana. Pekkarinen kertoo, että hän aloitti hahmojen luomisen varpaankärjestä ja etenemisen myötä sulloi sisään sanomalehteä ryhdiksi.

– Aloitus on oltava molemmissa jaloissa ihan samalla tavalla, muuten mennee rytmi sekaisin.

Joskus pihaan ajaa bussillinen väkeä.

– Jos joku haluaa antaa roposen, ostan sillä lintuloille ruokaa, Erkki kertoo.

Tuohimestarin tupa onkin pieni paratiisi. Isäntä seuraa koko ajan valppaasti tapahtumia ikkunan takana. Ruokapöydän ääreen kerääntyy tiaisia ja viherpeippoja. Tikkakin on huomannut, että talin nokkiminen ei päätä pakota. Ja oravia rientelee riemuhännin. Ihmekös, kun Pekkarinen on laitellut niille ilmojen halki pitkospuita metsästä suoraan elintarpeille.

– Vuodessa mennee satoja kiloja siemeniä ja pähkinöitä ja säkillinen vanua, kun metsissä ei ole enää naavaa pesäntekotarpeiksi.

Lue myös: 88-vuotias Rauni Uotila rakensi kivitalon – "Perikunta saa myydä kotini Putinille"

 

Lapissa jätkä on kunnianimi

Pohjois-Karjalassa, Nurmeksen ja Lieksan välillä, on Mätäsvaaran seisake. Siitä parikymmentä kilometriä itään, Jokivaaralla, oli Erkki-pojan lapsuudenkoti. Puunlatavasta näkyi naapuriin.

Kotona oli isä, äiti ja kymmenen pellavapäätä. Lehmät laidunsivat metsässä. Karhuja möräsi korvessa, niitä kunnioitettiin muttei pelätty. Korpi oli suuri hiljainen ystävä, koti sen sylissä.

– Nykyään siellä assuu vain yksi 80-vuotias mummo. Kaikki on ränsistynyt. Kerran mopoautolla ajaa tirauttelin katsomaan, voi hyvänen aika.

Erkki-poika lähti maailmalle vielä kasvavaisena poikana. Hän suuntasi savottatyömaille Peräpohjolaan.

Siihen aikaan jätkistä oli pulaa, työstä ei. Porukasta ehkä yhdellä oli moottori­saha, mutta yli 20-kiloista jötikkää oli raskas raahata. Kaarisahoilla työmaat kestivät kauan. Helteillä huhkittiin öisin ja nukuttiin päivin. Herättyä tehtiin tulet metsään ja otettiin kahvit. Naapuri­palstoiltakin tuli miehiä nuotiolle. Tarinoitiin.

– Kuukkeli istahti lätsän päälle ja nokki sammaa voipalasta! Kämpillä miehet löivät korttia, kilju kihisi. Erkki näpräili tuohikontteja ja lueskeli. Terävässäpäässä, pomojen puo­lella, oli kirjasto. Jokivaaran Erkki oli savotan kuopus, ja Lapin jätkämiehet piti­vät häntä kuin pikkuveljenään.

– Lapissa jätkä on kunnianimi, hän korostaa.

Pitkät retket yksin

– Välillä pojat ryyppäsivät kiljua ja nyrkit mäiski, mutta luikureita ja rosvoja ei ollut. Pomo maksoi rahat käteen, setelitukko tungettiin hirren rakoon tai pisti ulos housuntaskusta, kun omistaja itse makasi taju kankaalla. Mutta ikinä ei kukaan varastanut, vaikka kylki kyljessä maattiin.

Metsätyö oli raskasta. Silti ei silloin tunnettu stressiä eikä uupumusta.

– Nyt jo nuoret vässyy, ilmapiiri on täysin muuttunut, Erkki suree.

Työtä tehtiin omantunnon mukaan. Välillä ryypättiin, sitten taas huiskittiin viikkoja metsässä. Jos halusi, sai vaihtaa savottaa – sana hyvästä ruuanlaittajaemännästä kiiri – tai ottoo ommoo lommoo. Verratonta elämää!

Nuorukaista veri veti pitkille vaellusretkille. Kontti selässä hän kulki yksin summattomia erämaita, Sevettijärvellä, Ivalojoen latvavesillä. Kalasti ruokansa, keitteli nuotiokahvia, nukkui porontaljalla ja oli pakahduttavan onnellinen.

”Maantiedon kirjassa oli piirros tuohivirsuista.
Isä sanoi, että virsu aloitetaan kuudella tuohella.
Siitä se lähti, kokeilemalla olen kaiken oppinut.”

Hyvästi rakennustyömaat

Sitten välilevy alkoi pettää. 1960-luvun alussa lääkäri kehotti jättämään metsätyöt. Pekkarinen matkusti Turkuun ja pestautui telakalle töihin.

Ihmiset mulkoilivat tuppisuina tulo­kasta. Työaika mitattiin kellokortilla.

Kevään tullen hän otti lopputilin ja palasi Peräpohjolaan.

Välilevy ei tehnyt yhteistyötä. Oli palattava Turkuun, rakennustyömaille. Asbesti pöllysi keinolämmitetyissä halleissa – suojia ei käytetty – ja työ oli kuin orjan työtä. Oma emäntä kumminkin löytyi, ja yhdessä muutettiin kerrostaloon asumaan.

– Tyhjänpäiväistä elämää. Kymmenen vuoden kuluttua sain tarpeekseni. Maanittelin emännän mukaan vanhaan omakotitaloon Paimioon. Se oli kuin para­tiisi.

Asikkalan Vesivehmaalle Pekkarisen ydinperhe – isä, äiti ja poika – muuttivat vuonna 1984. On kumpuileva piha ja puutarha, ja mökin yläkerrassa tuohi­paja. Talvella aika kuluu rattoisasti tuohi­suikaleita punoen. Töllöttimestä Pekkarinen ei niinkään välitä.

Kesällä Pekkarinen nousee ylös jo puoli viideltä puuhaamaan puutarhassa. Mansikoita, perunaa, marjapensaita, sipulia, luumupuita.

– Kaikki on luomua, en kemikaali­muruakaan laita! Yrttejäkin hän kerää pariakymmentä lajia.

Pikku enkeli pelastui

Koko ajan rupatellessamme Pekkarinen on myötäelänyt lintulaudan tapah­tumia. Kun hän liikuskelee, lintuset ovat huolettomia, mutta kun vieras vain vaihtaa painoaan jalalta toiselle, siivekkäät karkottuvat.

Äkkiä Pekkarinen syöksyy lattialle. Vähäinen hyönteinen oli jäädä jalkoihin.

– Sain pelastettua pikku enkelin, hän sanoo ja vie sen hellävaroen ulos.

– Jos näen vaivasen mehiläisen, annan sille tipan hunajaa ja virvoittelen.

Seinällä riippuu tuohinen lehtipidike, jossa lukee Nuoruuteni muistoja. Erkki Pekkarinen käy siitä nivaskan papereita. Hän on pannut yhtä ja toista muistiin, estelee kuitenkin, kun pyydän saada lukea.

– Kansakoulua kävin vain kaksi ja puoli vuotta.

"Jos näen vaivasen mehiläisen,
annan sille tipan hunajaa ja virvoittelen."

Metsäkansan muistomerkki

Myöhemmin kotona luen Erkki Pekkarisen kirjoituksia. Niistä välittyy kaunis haikeus, kaipaus menetettyyn lapsuudenkotiin, kohiseviin korpiin, luonnon äärettömään rauhaan ja siihen vapauteen, jota pieni voi tuntea Suuren sylissä.

Tuohipeikko – tuo vähän naurettavalta suoraan sanoen tuntunut – näyttäytyy nyt uudessa valossa, samoin suurkontti, jättivirsut, tämä kaikki. Ehkä Erkki Pekkarinen on tullut luoneeksi metsäkansan muistomerkin: tuohen­keveän, terästä väkevämmän?

Julkaistu alun perin 22.10.2015. 

Erkki Pekkarinen x 3

  1. Syntynyt 1936 Lieksassa, asuu Asikkalan Vesivehmaalla.
  2. Metsätyömies, rakennus­työmies, tuohimestari.
  3. Naimisissa, aikuinen poika.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 6/2013.