Voit katsella lisää Erkki-Pekkarisen tuohitöitä, kun painat nuolta oikealla tämän kuvan päällä.
Voit katsella lisää Erkki-Pekkarisen tuohitöitä, kun painat nuolta oikealla tämän kuvan päällä.
Virsuja joka jalkaan. Niinkin  pienet löytyy, että mehiläinen  pääsisi niillä tepsuttelemaan.
Virsuja joka jalkaan. Niinkin pienet löytyy, että mehiläinen pääsisi niillä tepsuttelemaan.
Tuohimestari hankii tuohet luvan kanssa ja maksaa niistä korvauksen.
Tuohimestari hankii tuohet luvan kanssa ja maksaa niistä korvauksen.
Tuohiperhe on alati tyyni ja tyytyväinen.  Pekkarinen aloittaa  hahmon luomisen  varpaan kärjestä.
Tuohiperhe on alati tyyni ja tyytyväinen. Pekkarinen aloittaa hahmon luomisen varpaan kärjestä.
Mihinpä ei tuohi käy.  Vanha istuin on saanut uuden elämän.
Mihinpä ei tuohi käy. Vanha istuin on saanut uuden elämän.
Tuohikorin kyydissä olleet oluet maistuvat piknikillä  taatusti paremmilta kuin  mäyrä­koirana matkanneet.
Tuohikorin kyydissä olleet oluet maistuvat piknikillä taatusti paremmilta kuin mäyrä­koirana matkanneet.
Peikko on metsäkansan monumentti. Erkki Pekkarisen suurin työ on viisi metriä korkea ja valmistui vuonna 2006.
Peikko on metsäkansan monumentti. Erkki Pekkarisen suurin työ on viisi metriä korkea ja valmistui vuonna 2006.
Tuohisalkussa on varmasti paljon  tuohta, ehkä vähän enemmänkin.
Tuohisalkussa on varmasti paljon tuohta, ehkä vähän enemmänkin.
Kännykkäkotelo on kauniisti  punottu, siisti ja jämäkkä.
Kännykkäkotelo on kauniisti punottu, siisti ja jämäkkä.
Suomalaista designia, niin päällys kuin sisältö.
Suomalaista designia, niin päällys kuin sisältö.
Huoliteltu liivi on Erkin tavaramerkki.
Huoliteltu liivi on Erkin tavaramerkki.

Kravatti, iltalaukku, puku. Tuohimestari Erkki Pekkarinen tekee tuohesta vaikka mitä. Hän on itsekin metsän kasvattama.

Pihapiiri kohoilee pieninä kunnaina. Erkki Pekkarinen kiipeää vikkelästi Peikon syliin ja katselee sieltä kuin orava puusta. Tämä on hänen suurin tuohityönsä. Tuohta, harjaterästä ja betonia.

Sitten avataan pieni aitaus ja kavutaan mestarin ateljeemökille. Maa on paksulti akanoiden peitossa ja ikkunoiden edessä riippuu neljä muhkeaa talipötköä. Käy aikamoinen sirkutus, ja oravia vilahtelee siellä täällä. Seinään nojaa ihmistä suurempi harmaa kontti.

Mökissä on esillä 440 Pekkarisen tuohityötä. Pienimmät ovat alle puolisenttiset miniminivirsut, ehkä mehiläiselle sopivat.

Ohhoh! Mitä kaikkea tuohesta voikaan tehdä.

"Tuolinpäälliset. Kravatin. Iltalaukun. Tuohipuvun – se vierittää veden yltä jos sattuu satamaan. Ufon. Virsut, joilla voisi soutaa."

Lippi. Tuohilippi muistuttaa Erkin ja hänen veljensä pitkistä kauppareissuista. Puolivälissä oli lippi ja lähde. Äidin laittaman voipalan päälle ryystettiin vettä ja lepuutettiin jalkoja.

– Lapsesta saakka olen tykännyt näprätä näitä. Tuohi näyttää, mitä se tahtoo, tuohimestari tuumaa.

Mestarin pihakaverit

Ryypätään kahvia. Tuohinen ydinperhe katselee vaiteliaana. Pekkarinen kertoo, että hän aloitti hahmojen luomisen varpaankärjestä ja etenemisen myötä sulloi sisään sanomalehteä ryhdiksi.

– Aloitus on oltava molemmissa jaloissa ihan samalla tavalla, muuten mennee rytmi sekaisin.

Joskus pihaan ajaa bussillinen väkeä.

– Jos joku haluaa antaa roposen, ostan sillä lintuloille ruokaa, Erkki kertoo.

Tuohimestarin tupa onkin pieni paratiisi. Isäntä seuraa koko ajan valppaasti tapahtumia ikkunan takana. Ruokapöydän ääreen kerääntyy tiaisia ja viherpeippoja. Tikkakin on huomannut, että talin nokkiminen ei päätä pakota. Ja oravia rientelee riemuhännin. Ihmekös, kun Pekkarinen on laitellut niille ilmojen halki pitkospuita metsästä suoraan elintarpeille.

– Vuodessa mennee satoja kiloja siemeniä ja pähkinöitä ja säkillinen vanua, kun metsissä ei ole enää naavaa pesäntekotarpeiksi.

Lue myös: 88-vuotias Rauni Uotila rakensi kivitalon – "Perikunta saa myydä kotini Putinille"

 

Lapissa jätkä on kunnianimi

Pohjois-Karjalassa, Nurmeksen ja Lieksan välillä, on Mätäsvaaran seisake. Siitä parikymmentä kilometriä itään, Jokivaaralla, oli Erkki-pojan lapsuudenkoti. Puunlatavasta näkyi naapuriin.

Kotona oli isä, äiti ja kymmenen pellavapäätä. Lehmät laidunsivat metsässä. Karhuja möräsi korvessa, niitä kunnioitettiin muttei pelätty. Korpi oli suuri hiljainen ystävä, koti sen sylissä.

– Nykyään siellä assuu vain yksi 80-vuotias mummo. Kaikki on ränsistynyt. Kerran mopoautolla ajaa tirauttelin katsomaan, voi hyvänen aika.

Erkki-poika lähti maailmalle vielä kasvavaisena poikana. Hän suuntasi savottatyömaille Peräpohjolaan.

Siihen aikaan jätkistä oli pulaa, työstä ei. Porukasta ehkä yhdellä oli moottori­saha, mutta yli 20-kiloista jötikkää oli raskas raahata. Kaarisahoilla työmaat kestivät kauan. Helteillä huhkittiin öisin ja nukuttiin päivin. Herättyä tehtiin tulet metsään ja otettiin kahvit. Naapuri­palstoiltakin tuli miehiä nuotiolle. Tarinoitiin.

– Kuukkeli istahti lätsän päälle ja nokki sammaa voipalasta! Kämpillä miehet löivät korttia, kilju kihisi. Erkki näpräili tuohikontteja ja lueskeli. Terävässäpäässä, pomojen puo­lella, oli kirjasto. Jokivaaran Erkki oli savotan kuopus, ja Lapin jätkämiehet piti­vät häntä kuin pikkuveljenään.

– Lapissa jätkä on kunnianimi, hän korostaa.

Pitkät retket yksin

– Välillä pojat ryyppäsivät kiljua ja nyrkit mäiski, mutta luikureita ja rosvoja ei ollut. Pomo maksoi rahat käteen, setelitukko tungettiin hirren rakoon tai pisti ulos housuntaskusta, kun omistaja itse makasi taju kankaalla. Mutta ikinä ei kukaan varastanut, vaikka kylki kyljessä maattiin.

Metsätyö oli raskasta. Silti ei silloin tunnettu stressiä eikä uupumusta.

– Nyt jo nuoret vässyy, ilmapiiri on täysin muuttunut, Erkki suree.

Työtä tehtiin omantunnon mukaan. Välillä ryypättiin, sitten taas huiskittiin viikkoja metsässä. Jos halusi, sai vaihtaa savottaa – sana hyvästä ruuanlaittajaemännästä kiiri – tai ottoo ommoo lommoo. Verratonta elämää!

Nuorukaista veri veti pitkille vaellusretkille. Kontti selässä hän kulki yksin summattomia erämaita, Sevettijärvellä, Ivalojoen latvavesillä. Kalasti ruokansa, keitteli nuotiokahvia, nukkui porontaljalla ja oli pakahduttavan onnellinen.

”Maantiedon kirjassa oli piirros tuohivirsuista.
Isä sanoi, että virsu aloitetaan kuudella tuohella.
Siitä se lähti, kokeilemalla olen kaiken oppinut.”

Hyvästi rakennustyömaat

Sitten välilevy alkoi pettää. 1960-luvun alussa lääkäri kehotti jättämään metsätyöt. Pekkarinen matkusti Turkuun ja pestautui telakalle töihin.

Ihmiset mulkoilivat tuppisuina tulo­kasta. Työaika mitattiin kellokortilla.

Kevään tullen hän otti lopputilin ja palasi Peräpohjolaan.

Välilevy ei tehnyt yhteistyötä. Oli palattava Turkuun, rakennustyömaille. Asbesti pöllysi keinolämmitetyissä halleissa – suojia ei käytetty – ja työ oli kuin orjan työtä. Oma emäntä kumminkin löytyi, ja yhdessä muutettiin kerrostaloon asumaan.

– Tyhjänpäiväistä elämää. Kymmenen vuoden kuluttua sain tarpeekseni. Maanittelin emännän mukaan vanhaan omakotitaloon Paimioon. Se oli kuin para­tiisi.

Asikkalan Vesivehmaalle Pekkarisen ydinperhe – isä, äiti ja poika – muuttivat vuonna 1984. On kumpuileva piha ja puutarha, ja mökin yläkerrassa tuohi­paja. Talvella aika kuluu rattoisasti tuohi­suikaleita punoen. Töllöttimestä Pekkarinen ei niinkään välitä.

Kesällä Pekkarinen nousee ylös jo puoli viideltä puuhaamaan puutarhassa. Mansikoita, perunaa, marjapensaita, sipulia, luumupuita.

– Kaikki on luomua, en kemikaali­muruakaan laita! Yrttejäkin hän kerää pariakymmentä lajia.

Pikku enkeli pelastui

Koko ajan rupatellessamme Pekkarinen on myötäelänyt lintulaudan tapah­tumia. Kun hän liikuskelee, lintuset ovat huolettomia, mutta kun vieras vain vaihtaa painoaan jalalta toiselle, siivekkäät karkottuvat.

Äkkiä Pekkarinen syöksyy lattialle. Vähäinen hyönteinen oli jäädä jalkoihin.

– Sain pelastettua pikku enkelin, hän sanoo ja vie sen hellävaroen ulos.

– Jos näen vaivasen mehiläisen, annan sille tipan hunajaa ja virvoittelen.

Seinällä riippuu tuohinen lehtipidike, jossa lukee Nuoruuteni muistoja. Erkki Pekkarinen käy siitä nivaskan papereita. Hän on pannut yhtä ja toista muistiin, estelee kuitenkin, kun pyydän saada lukea.

– Kansakoulua kävin vain kaksi ja puoli vuotta.

"Jos näen vaivasen mehiläisen,
annan sille tipan hunajaa ja virvoittelen."

Metsäkansan muistomerkki

Myöhemmin kotona luen Erkki Pekkarisen kirjoituksia. Niistä välittyy kaunis haikeus, kaipaus menetettyyn lapsuudenkotiin, kohiseviin korpiin, luonnon äärettömään rauhaan ja siihen vapauteen, jota pieni voi tuntea Suuren sylissä.

Tuohipeikko – tuo vähän naurettavalta suoraan sanoen tuntunut – näyttäytyy nyt uudessa valossa, samoin suurkontti, jättivirsut, tämä kaikki. Ehkä Erkki Pekkarinen on tullut luoneeksi metsäkansan muistomerkin: tuohen­keveän, terästä väkevämmän?

Julkaistu alun perin 22.10.2015. 

Erkki Pekkarinen x 3

  1. Syntynyt 1936 Lieksassa, asuu Asikkalan Vesivehmaalla.
  2. Metsätyömies, rakennus­työmies, tuohimestari.
  3. Naimisissa, aikuinen poika.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 6/2013.

Liikunta on näyttelijä Jukka Puotilalle elämäntapa.

Näyttelijä, imitoija ja tv-isä Jukka Puotila on kokenut elämässään kaksi pysähdystä. Juuri ne ovat opettaneet, mikä on koomikon työn tärkein sisältö.

Näyttelijä Jukka Puotila pölähtää harjoituksista Kansallisteatterin ruokalaan Morkkuun. Rooliasu on vaihtunut siviileihin.

Kädenpuristus on jämäkkä. Puotila näyttää hyväkuntoiselta ja trimmatulta, mutta kasvojen uurteet kertovat oman tarinansa.

Puolitoista vuotta sitten loppukesästä Puotila sai tietää sairastavansa suusyöpää. Se oli sokki, joka aiheutti epätodellisen ulkopuolisuuden tunteen. Puotila pelkäsi menettävänsä äänensä, näyttelijän tärkeimmän työvälineen. Hän myös suri sitä, kuinka paljon hänen sairautensa vaati läheisiltä, varsinkin vaimolta Annelilta.

Puotila joutui – tai pääsi – nopeasti leikkaukseen sekä säde- ja sytostaattihoitoihin. Ne olivat rankkoja. Hän muun muassa menetti makuaistinsa väliaikaisesti.

Asia nousi otsikoihin, koska syksyn roolit ja iso 60-vuotisjuhlakiertue peruttiin. Oli henkisesti raskasta potea ja samalla käsitellä sairautta vielä julkisuudessakin. Toisenlaisessa ammatissa hän olisi voinut sairastaa rauhassa.

Lohdukseen hän kuitenkin huomasi, että asialla oli kääntöpuoli. Ihmiset tulivat kertomaan hänelle vaikeuksistaan.

– Sain auttaa ja vahvistaa ihmisten elämänuskoa. En ollut ymmärtänyt, että julkisuus voi toimia noinkin päin, hän sanoo.

Ohjelmatoimistot toivoivat, että jos paraneminen etenee suotuisasti, Puotila palaisi keikoille nopeasti. Hän aloittikin kiertueen vain nelisen kuukautta hoitojen päättymisestä helmikuussa 2016.

– En tiedä, olinko niin hyvin vielä toipunutkaan, mutta työnteko varmaan auttoi. Tuli muuta ajateltavaa.

Jukka Puotila on aina halunnut hauskuuttaa.
Jukka Puotila on aina halunnut hauskuuttaa.

Treeniä joka päivä

Puotila vaihtaa jatkuvasti asentoa ja taputtelee pöytää. Mies on täynnä hallitusti purkautuvaa energiaa.

– En ole koskaan ollut varsinaisesti urheilija, vaikka ehkä olisin sitä halunnut. Isä oli hyvä voimistelija, ja perheessä kaikki lapset tekivät jotakin. 50- ja 60-lukujen Suomessa lasten urheiluharrastukset eivät olleet koko perheen yhteinen juttu niin kuin nykyisin.

– Se oli sellaista pihasporttia, halpaa touhua verrattuna esimerkiksi hallijääkiekkoon. Kentät tehtiin itse, samoin välineet.

Television vaikutus oli suuri. Suomalaiset yleisurheilijat menestyivät, joten Puotila ja hänen kaksi nuorempaa veljeään suosivat juuri kenttälajeja.

Liikunta kuului arkeen. Koulu- ja muut matkat taitettiin polkupyörällä, kävellen tai hölkäten. Talvisin espoolaispojatkin hiihtivät.

– Nykyisin se ei ole niin luontevaa. Jotkut liikkuvat paljon, toiset eivät yhtään. Kun olin armeijassa, keskimääräinen Cooper-testin tulos oli 2700 metriä. Nyt se on 400 vähemmän.

Puotila itse juoksi intissä 3400 metriä.

"Kun sairastuin, mielessä kävi ajatus, että miksi juuri minä. Mutta eihän se niin mene."

Liikunnan harrastaminen piti iskun päällä koko ajan, ja siitä tuli elämäntapa. 1980-luvulla Puotila ehti olla vuoden Jouko Turkan opissa. Siinä rytinässä hyvästä fysiikasta oli hyötyä.

– Turkan harjoitusten jälkeen ei tarvinnut lähteä salille eikä välttämättä ottaa kirjaakaan käteen, Puotila naurahtaa.

Hän treenaa edelleen joka päivä. Sulkapallo on tauolla, koska pelikaveri on menossa leikkaukseen, mutta lenkkeily ja punttisali ovat ohjelmassa. Puotila on innostunut olympianostosta, johon kuuluvat tempaus ja työntö. Nostamisen tekniikka kiehtoo.

Tavoitteena ei varsinaisesti ole pysyä hoikkana, hyvässä kunnossa tai terveenä. Hyvä olo liikuntasuorituksen jälkeen on vain niin addiktoiva tunne, ettei treenaamista voi lopettaa.

– Kun sairastuin, mielessä kävi ajatus, että miksi juuri minä, joka olen pitänyt itseni kondiksessa. Mutta eihän se niin mene.

Tekstiä päähän

Esiintyjän tunneskaalaan kuuluu jännittäminen. Ensimmäiset minuutit ratkaisevat. Koomikko on yksin, apuja ei tule mistään.

Jännitys on eri asia kuin esiintymispelko. Iso tähti voi olla yleisön edessä kuin kotonaan, mutta kun kysytään, mikä on vaikeinta, vastaus kuuluu: lamauttava esiintymispelko.

– Jännittäminen on lataus, jolla saan itsestäni enemmän irti. Mitä suurempi on kynnys nousta lavalle, sitä parempi esitys.

Hyvä muisti ja oppimiskyky ovat näyttelijälle tärkeitä työkaluja.

– En erityisesti treenaa muistiani, mutta Kuolema Venetsiassa -näytelmää tehdessä oli mukava todeta, että teksti vielä menee päähän. Sitä on aika paljon.

Puotila opettelee vuorosanat mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

– Jotkut osaavat harjoitella käsikirjoituksen kanssa ilman, että heidän elekielensä kärsii. Itse haluan siitä nopeasti eroon.

"Välillä unohdan, että urani on lähtenyt lentoon sadusta."

Keikka Vihannissa

Puotila on luontaisen lahjakas imitoija. Nuorena miehenä Myrskylintujen nukkeja tai sheriffi McCloudin ja Columbon kaltaisia amerikkalaisia tv-hahmoja matkiessaan hän ei oikeastaan tiennyt, mistä siinä oli kysymys.

– Sitten näin, kuinka Reijo Salminen teki imitaatioita televisiossa, ja hyvin tekikin. Silloin sain asialle nimen.

Esiintymishaluissaan nuori Puotila pyöri helsinkiläisen hotelli Intercontinentalin yökerhossa Ballroomissa. Hän oli tavallisena asiakkaana, mutta paukutteli menemään pöydästä toiseen hauskuuttaen ihmisiä jutuillaan.

– Viimein joku alkoi kysellä, että kuka tämä tyyppi oikein on? Pian ohjelmatoimisto Polar-artisteista otettiin minuun yhteyttä.

Puotila värvättiin juhannuskeikalle Vihantiin Pohjois-Pohjanmaalle. Se reissu opetti, että jos lavahommia aikoi tehdä, piti olla ohjelmisto.

– Välillä unohdan, että urani on tosiaan lähtenyt lentoon tuollaisesta sadusta.

"Hattuun ei saa nousta" on Jukka Puotilan motto.
"Hattuun ei saa nousta" on Jukka Puotilan motto.

Pysäyttävä burnout

Kun Puotila pääsi keikkaputkeen, häntä neuvottiin takomaan niin kauan kuin rauta on kuuma. Että kohta keikat loppuvat.

Kyllä hän sitten takoikin. Oli teatterirooleja, lavakeikkoja, tv-sarja Ruusun aika, sketsiohjelmia, dubbauksia. Puotila nousi koko kansan tietoisuuteen, ja kiirettä piti.

Hän eli vuosikausia aikataulupuristuksessa, joka ei voinut olla kovin terveellistä. 1990-luvun puolivälissä tulikin stoppi, kun hän sairastui uupumukseen. Siihen liittyi myös paniikkikohtauksia.

Pöydällä oleva Puotilan puhelin hälyttää hiljaisella. Illaksi on tiedossa menoa, mutta ei tällä kertaa sentään esiintymistä. Jotain pakkopysähdykset ovat työnarkomaanille opettaneet.

– Omaa rajaansa ei tiedä, ennen kuin se tulee vastaan. Ihminen kestää pirusti positiivista painetta. Mikään ei epäilytä, kun asiat sujuvat ja yleisö ihailee.

Burnoutin jälkeen Puotila piti teatterista kuukauden tauon, mutta palasi pikku hiljaa töihin. Kotikatua alettiin kuvata, ja Puotila lähti mukaan koko kansan televisioisäksi.

Televisiosarjan tekeminen tuntui rauhalliselta verrattuna Tsa tsa tsan kaltaiseen sketsiviihteeseen. Työtahti hellittikin hetkeksi, kunnes kone alkoi taas ottaa kierroksia. Mutta ei niin päättömiä kuin ennen burnoutia.

– Nuorin poikani syntyi, ja elämässä alkoi uusi vaihe. Se oli itsetutkiskelun paikka. Mikä on motivaationi? Olinko taiteilijana se, mikä halusin olla?

Herkkää ja tarkkaa

Luovan työn ja urheilunkin yhteydessä puhutaan usein flow'sta, tilasta, jossa ihminen toimii äärimmäisen keskittyneesti unohtaen häiriötekijät.

– Se liittyy kaikkeen intensiiviseen tekemiseen, mutta ei se aina tule, kokenut esiintyjä tietää.

– Kun edesmennyt formulakuski Ayrton Senna kerran kaasutteli täydellisen kierroksen, kaikki tapahtui kuin itsestään. Uskovaisena miehenä hän sanoi ajaneensa Jumalan kasvot edessään.

Puotila itse muistaa kokeneensa flow'n muutamia kertoja. Silloin hän on huomannut olevansa äärimmäisen nopea, herkkä ja tarkka. Kaikki on mennyt kymppiin.

"On eri juttu vetää show kolmevitosena kuin kuusikymppisenä."

Hän taputtaa pöytää ja naksuttaa kielellä samassa rytmissä. Naps, naps, naps.

– Juuri se tarkkuus on ihmeellinen juttu. Sillä on jotain tekemistä maanisuuden kanssa. Raja esittäjän ja yleisön väliltä poistuu. Yhtä lailla yleisö on flow'ssa.

Nuorena Puotila koki elämän rajatonta hurmaa ajaessaan keskellä yötä keikalta kotiin. Radiosta tuli Paula Koivuniemen Kuuleeko yö. Vanhetessa ymmärrys rajallisuudesta ja kyynisyyskin lisääntyvät.

– On eri juttu vetää show kolmevitosena kuin kuusikymppisenä. Ennen katsottiin, että kuka tämä tyyppi on, mutta nyt, että no, Puotila, annas tulla.

Taiteilija voi vuosien karttuessa kehittyä paremmaksi, mutta tietynlainen nuoruuden into on keikkamiehelle elinehto. Siteeraamalla Thomas Mannin tekstiä Puotila löytää oikeat sanat kuvaamaan ajatuksiaan.

- "Vaikka koko kansa kunnioittaa minua mestarina, se ei tyydytä minua itseäni. Itsestäni tuntuu, että työstäni puuttuvat tulisena räiskyvän ja leikkivän mielen ailahdukset", kuuluu ikääntyvän kirjailijan repliikki näytelmässä Kuolema Venetsiassa.

Lohtua ja voimaa

Viihdyttäjän jutut muuttuvat elämänkokemuksen myötä. Asiat, joita kaipaa menneisyydestä, ovat samoja, joita kaikki kaipaavat.

– Yleisöni on suurimmaksi osaksi samaa ikäluokkaa kuin minäkin. Saatan vetää ihan tavallista juttua, kuten millaista on, kun lapset ovat lähteneet kotoa, ja se uppoaakin.

Puotilalta on kysytty, nousiko menestys hattuun.

– Yleisön eteen ei ikinä mennä takki auki. Takki auki voi kyllä poistua, jos on onnistunut.

– Jos huumori on omiaan saamaan aikaan naurun, se on ihmiselle aivan vastustamaton reaktio. Se on salaviekas keino. Joku voi yrittää vastustella, että "minähän en näille naura", mutta yhtäkkiä se tulee sieltä kuin pieru, jota ei pysty pidättämään, Jukka Puotila kuvailee.
– Jos huumori on omiaan saamaan aikaan naurun, se on ihmiselle aivan vastustamaton reaktio. Se on salaviekas keino. Joku voi yrittää vastustella, että "minähän en näille naura", mutta yhtäkkiä se tulee sieltä kuin pieru, jota ei pysty pidättämään, Jukka Puotila kuvailee.

Parasta palautetta on, kun joku sanoo unohtaneensa elämänsä vaikeudet 45 minuutiksi.

– Mies pyörätuolissa kertoi, että hänellä oli annettu puoli vuotta elinaikaa, mutta show'ni jälkeen tuli tunne, että hän elää ainakin vuoden. Tällainen motivoi nousemaan lavalle.

Koomikot ovat kansan terapeutteja. Nauru on pitelemätön tie ihmisen sisimpään.

– On iso asia, jos voi tuoda ihmisille lohtua ja voimaa. Elämässä tärkeintä on, että pystyy auttamaan. Sen arvon ymmärtää, kun itse tarvitsee apua.

Puotila on näytellyt Suomen Kansallisteatterissa liki 34 vuotta. Syksyllä hän luopuu vakinaisesta pestistä, mutta jatkaa Suomen 100-vuotisjuhlanäytelmässä Koivu ja tähti.

Puotila haluaa hiljentää tahtia ja laskeutua pehmeästi eläkeikään, joka on näyttelijöillä 63 vuotta. Koko kansan tv-isä haluaa olla oikea isoisä lapsenlapsilleen.

6 x Mikä kutkuttaa, Jukka Puotila?

Loiri. Vesa-Matti Loiri on ollut minulle tärkeä vanhempi kollega. Vaikka kuinka yrittäisi ohittaa, Vesku on aina Vesku.

Benny Hill. The Benny Hill Show pyöri pitkään Suomessakin. Se oli hulvatonta sketsien, parodioiden ja laulujen kimaraa. Tissifetisisti Benny jakoi kyllä mielipiteitä.

Farssit. Farssi oli minulle vieras laji, kunnes 2003 lähdin Tampereen Komediateatterin kesäproduktioon Ei nyt, Rakkaani. Siinä oli mukana myös varsinainen taituri, Jukka Leisti.

Soini & Hakkarainen. Molemmat persut, Timo ja Teuvo, tuovat aina valoa päivään. Heissä on piirteitä, joihin imitoija pääsee kiinni, toisin kuin suurimpaan osaan nykypoliitikoista.

Marja Tyrni. Aku Hirviniemi on tehnyt aikamoisia hahmoja ensimmäisestä Putouksesta lähtien, mutta on mukana myös uudessa Tuntemattomassa sotilaassa. Lahjakas näyttelijä.

Debit ja credit. Huvittaa, kun 'pankille' sanotaan äänekkäästi, mutta 'luotolle' melkein kuiskataan. Suomalainen kaihtaa vielä tänäkin päivänä velantekijän mainetta.

JUKKA PUOTILA

Syntynyt: Helsingissä 1955. Asuu Espoossa.
Perhe: Vaimo ja kolme aikuista poikaa.
Työ: Näyttelijä, koomikko, imitaattori. Näytellyt Suomen Kansallisteatterissa vuodesta 1984. Televisiossa sketsiviihdesarjoja sekä Ruusun aika ja Kotikatu. Kymmeniä elokuvarooleja. Toinen päärooli näytelmässä Kuolema Venetsiassa, samoin Pirkko Saision näytelmässä Koivu ja tähti, joka sai kantaesityksensä 13.9. Show't jatkuvat teatterissa ja kiertueella. Pro Finlandia -mitali 2015. Taina Westin kirjoittama elämäkerta Tänä iltana Jukka Puotila ilmestyi 2016.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 3/2017.

Ihmisen ääni

Kun Jukka Puotila sai suusyöpädiagnoosin, yksi hänen peloistaan oli äänen menettäminen. Hän mietti, pystyisikö kaulaan kohdistuneiden operaatioiden jälkeen enää koskaan imitoimaan ja tekemään puheteatteria. Pelot väistyivät, kun Puotila toipui.

Ääni on näyttelijän tärkein työväline, mutta se on myös osa ihmisen persoonaa, kuin sormenjälki. Ihminen tunnistaa tutun puheäänen, vaikka ei näkisikään puhujaa.

Ääneen vaikuttavat paitsi kurkunpään koko, myös ihmisen luonne. Vilkas persoona kuulostaa erilaiselta kuin rauhallinen.

Äänen perusteella voi vetää johtopäätöksiä kasvuympäristöstä, koulutustaustasta, tunteista, tarkoitusperästä tai vireystilasta.

Imitoija ei voi kuitenkaan luoda hahmoa pelkästään matkimalla puhetta. Hänen täytyy tarkkailla imitoimansa persoonan elekieltä ja tiettyjen avainlausahdusten kautta ikään kuin uida sisään tämän ajatusmaailmaan.

Ääni muuttuu ikääntymisen myötä, koska äänihuulten kimmoisuus vähenee. Voimakkain muutos tapahtuu pojilla äänenmurroksessa, jolloin äänen taso laskee oktaavin. Vanhemmiten miehen ääni käy taas hiukan aiempaa korkeammaksi.

Kaikkihan me kuolemme. Sen tietäminen on kuitenkin aivan eri asia kuin elää kolmen kuukauden pätkissä aivokuvasta toiseen. Professori Timo Honkela elää nyt niin.

"Olen kulkenut 50 vuodessa pitkän matkan Kalajoelta Helsingin yliopiston professoriksi.

Äitini kuoli, kun olin kahdeksanvuotias. Se varmaan osaltaan johti siihen, että minusta tuli pikkuvanha ja näsäviisas pikkupoika, jota kaverit vähän kiusasivat ja joka tuli hyvin juttuun aikuisten kanssa. Minua puhuteltiin professoriksi jo alle kymmenvuotiaana. Ehkä se oli syynä myös varhaiseen akateemisuuteen.

Kun sitten pääsin yliopistoon ja valmistuin, elämä meni vauhdilla. Tutkimuksia, ensimmäinen, toinen ja kolmas avioliitto, lapset, professuureja. Kolmisen vuotta sitten sain unelmieni professuurin Helsingin yliopistosta ja olin onnellisessa avioliitossa.

Keväällä 2014 näkökentässäni oli jotain outoa. Aivoni kuvattiin, mutta kun mitään ei löytynyt, syyksi epäiltiin verenkiertohäiriötä.

Syksyllä kuntoni alkoi heiketä. Vaimo huolestui toden teolla, kun professori ei saanut enää mieleensä Suomen presidentin nimeä. Hän otti ohjat käsiinsä ja vei minut uuteen aivokuvaan.

Järkytyksekseni sain kuulla, että aivoissani oli suuri kasvain.

Yliajalla

Tieto oli melkoinen isku polvitaipeeseen. Olin miettinyt, että eläkeiässä voisin vetää langat yhteen ja rakentaa kaikesta matkan varrella oppimastani jonkin tieteellis-taiteellisen kokonaisuuden.

Tulevaisuudenkuvitelmat haihtuivat. Sain leikkausajan heti seuraavaksi maanantaiksi. Leikkauksen riskit olivat sen verran suuret, että halusin kutsua tutkijakollegani koolle ennen sitä. Sairaala antoi minulle lääkärien huoneen käyttöön lauantai-illaksi, ja sain pikahälytyksellä paikalle noin 25 kollegaani.

Totesin tapaamisen aluksi, että onhan tämä vähän traaginen tilanne, mutta ei puhuta siitä. Sen sijaan meidän on keskusteltava työasioista siltä varalta, että minusta ei maanantain jälkeen ole keskustelijaksi.

Olen yllättänyt itseni osoittamalla jonkinlaista urheutta.

Kun kirurgi Juha Hernesniemi soitti vaimolleni leikkauksen jälkeen, hänellä oli sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvät uutiset olivat, että leikkaus onnistui ja kasvain saatiin kokonaisuudessaan pois. Huono uutinen oli, että kyseessä oli pahalaatuinen syöpä, joka tulisi mitä todennäköisimmin uusiutumaan.

Se oli ikään kuin kuolemantuomio – tämän taudin kanssa ei eletä loputtomiin. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin olen jo yliajalla, sillä olen elänyt pidempään kuin moni muu saman diagnoosin saanut. Käyn aivokuvassa joka kolmas kuukausi kuullakseni, onko kasvain pysynyt poissa.

En pidä itseäni rohkeana ihmisenä, mutta olen yllättänyt itseni osoittamalla tässä tilanteessa jonkinlaista urheutta. Ensijärkytyksen jälkeen olen suhtautunut tilanteeseen aika rauhallisesti. Aloin melko pian ajatella, että tässä ovat elämäni puitteet, mennään nyt näiden mukaan.

Leikkauksessa minulta katosi osa näkökentästä, joten esimerkiksi autolla en voi enää ajaa. Olen myös puolittaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. En enää stressaa ja rasita itseäni niin kuin ennen.

Syy pysyä hengissä

Minulle on ollut käytännön apua siitä, että olen tutkinut kieltä ja keinoälyä. Koska lukunopeuteni on näköongelmien takia hidastunut, käytän lukemiseen puhesyntetisaattoria, joka muuntaa tekstin puheeksi.

Uskon, että keinoälytutkimuksessa tehdään lähivuosina läpimurtoja, jotka helpottavat ihmisten ja yhteiskuntien elämää. Halu nähdä, millaisia keksintöjä tiedeyhteisö synnyttää, on yksi syy pysytellä hengissä.

Minulla on ollut etuoikeus kokea tietotekniikan huikea kehitys. Ensimmäisen kosketukseni ohjelmointiin sain jo koulupoikana Kalajoella, kun matematiikan opettajani osti ohjelmoitavan laskimen ja lainasi sitä minulle. Siitä lähtien tietokone on ollut minulle kuin kynä tai kumi, ei mitään sen ihmeellisempää.

Varhaisten kesätöiden kautta pääsin mukaan Kielikone-nimiseen projektiin. Yritimme jo 1980-luvulla kehittää tietokonejärjestelmää, joka osaisi vastata suomenkielisiin kirjoitettuihin kysymyksiin. Tutustuin Teuvo Kohoseen, joka on ollut todellisia pioneereja neuroverkkojen, hahmontunnistuksen ja koneoppimisen saralla.

Sairauden myötä minulla on yhä suurempi into jakaa omaa tietämystäni. Sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta haluaisin vielä puhua ja kirjoittaa siitä, mitä olen vuosien saatossa ajatellut ja oppinut.

Ilman aivokasvainta olisin odottanut 80-vuotiaaksi, että kehtaisin puhua tällaisia.

Lähden naiivista ajatuksesta, että tietotekniikan kehitys voi tukea ihmisten hyvää tahtoa, onnellisuutta ja jopa maailmanrauhaa.

Ihmiskunnan asioita on hankala laittaa yhteen, kun kaikki eivät mahdu saman pöydän ääreen neuvottelemaan. Äänestämisessä taas on se huono puoli, että täytyisi valita vain muutama kysymys, joista äänestetään, vaikka todellisen maailman ongelmissa on tuhansia muuttujia.

Uskon, että tietotekniikan kehityksen myötä saamme ihmiskuntana resursseja, joita meillä ei ole koskaan ennen ollut. Meidän vastuullamme on, että näitä resursseja käytetään hyvään eikä pahaan.

Ilman aivokasvainta olisin odottanut 80-vuotiaaksi, että kehtaisin puhua tällaisia. Syöpä pakotti minut punnitsemaan elämänarvojani uudelleen. Syövän myötä olen hyväksynyt, ettei yksikään ihminen ymmärrä kaikkia asioita loppuun saakka. Me harhailemme ja hapuilemme myös tietämisen maailmassa. Ihmisen pitää säilyttää tietty nöyryys esimerkiksi sellaisen kysymyksen edessä, onko Jumala olemassa.

Jotkut ihmiset ovat tieteellisiä sillä tavalla, että mikään, mitä ei ole tieteellisesti todistettu, ei voi olla totta. Pidän sitä ongelmallisena. Ei ole olemassa sellaista tahoa, joka voisi laittaa kaiken ihmisen elämässä oleellisen sääntöinä pöydälle.

Musiikki auttaa kuolemanpelkoon

Sairastumisessa on ollut monenlaisia vaiheita. Olen kokenut vahvoja tunteita: järkytystä, vihaa, jossittelua, surua ja pelkoa.

Alussa olin epätoivoinen, kun lääkitys vei yöunet ja tiesin, että kuntoutuminen ja toipuminen vaativat lepoa. Sairaus palautti myös lapsuudesta tutun iltapelon. Jos nukahtaa ja päästää maailmasta irti, se voi olla siinä.

Toipumisessa suureksi ja tärkeäksi avuksi tuli musiikki. Musiikki on ollut aina intohimoni, mutta sairauden myötä siitä tuli myös terapeuttini. Opin hallitsemaan erilaisia tunnetiloja ja tilanteita musiikin avulla.

"Aivokasvain on muistuttanut, että pitää elää viisaasti ja järkevästi."

Leikkauksen jälkeen aivot olivat selvästi kovilla ja vieroksuivat uutta musiikkia. Sen sijaan vanhat rakkauteni kuten Dmitri Sostakovits ja Abba nousivat arvoon arvaamattomaan. Sostakovits auttoi ahdistukseen ja resonoi kuolemanpelkoni kanssa.

Jos tilanne pääsi yöllisen kauhun puolelle, otin avukseni Alfred Schnittken. Venäläiset säveltäjät ovat olleet mestareita uudistamaan musiikkia niin, että vahva yhteys tunnemaailmaan säilyy.

Yksi ystäväni sanoi minulle, että anteeksianto on tärkeää rankkojen tilanteiden läpikäymisessä. Niin se on, ja ehkä vielä sitäkin tärkeämpää on minussa herännyt kiitollisuus. Se näkyy muun muassa siinä, etten ole enää epämääräisen tyytymätön elämääni, kuten olin ennen sairastumista. Sairauden myötä havahduin siihen, miten hyvää ja rikasta elämää elän.

Olen kiitollinen jopa aivokasvaimelle. Se on muistuttanut, että pitää elää viisaasti ja järkevästi. Elämä on ollut minulle vähän liikaa juoksukilpailu, jossa yksi maaliviiva ylitetään ja siirrytään heti seuraavalle lähtöviivalle.

Uudenlainen elämä

Uutta aloittaessani en voi enää olla varma, pääsenkö maaliin. Haluaisin kirjoittaa vielä kirjan tai kaksi. Se vaatisi aikaa pikkuisen yli sen, mitä uskallan toivoa. Mahdottomuus se ei kuitenkaan ole.

Sairauteni asetti elämälleni rajan, mutta samalla se antoi uudenlaisen elämän, sellaisen, johon mahtuu vähemmän, mutta oleellisempaa. Olen esimerkiksi vaihtanut autoilun päivittäisiin kävelyretkiin.

Olen myös oppinut lisää läheisten ja ventovieraiden ihmisten hyvyydestä. Kun tarvitsee apua ja kehtaa pyytää, sitä useimmiten myös saa."

Lue myös: Timo Honkela listaa lempimusiikkinsa, joka on auttanut häntä sairauden aikana

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.