Rauni Uotila, 88, aloitti kivitalon veistämisen 75-vuotiaana. Hän tekee kaiken käsin, vieläpä yksin, ja puuskahtaa valittajille: "Moni sanoo, että kämppä maksaa, mutta eihän tällainen talo mitään maksa."

2239252

Mies puhelee kuin itsekseen.

– Mahdanko tätä valmiiksi saadakaan, en taida saada.

Rauni Uotila, 88, valikoi sopivaa puutavaraa saunan sisätöihin. Rakennustarvikevarasto on yksi hiirenhiljaisen tontin rakennuksista Sontulan rauhallisen kylätien laidassa Akaan kupeessa.

Pihassa nauraa kivestä veistetty hahmo. Pihatie on lähes umpeen ruohottunut.

Tontin laidalla seisoo kivilohkarein verhoiltu kaksikerroksinen talonjärkäle. Paanukatto on tervasta kauniin ruskea, tuuli on koristellut sen männynhavuilla.

Talon vieressä on kivestä rakennettu sauna, tontin päädyssä iso varastohalli. Tontin toisella laidalla on pieni hirrestä veistetty huvimaja varaston vieressä. Varastosta kuuluu kolinaa, rakentaja seuloo vielä lautoja.

Katso kuvat: 79-vuotias tuohi-Erkki tekee kaiken koivusta – vaatteensakin

Tarpeeton ostos

Kolmetoista vuotta sitten Rauni tuli tehneeksi tarpeettoman hankinnan. Hän osti purkukuntoisen talon.

– Joskus tuli luvattua talossa asuneelle tuttavalle, että saattaisin ostaa talon. Olihan lupaus pidettävä, vaikken tätä tarvitsisi, Rauni kertoo.

Asumiskelvottoman talon lisäksi kauppaan kuului vajaan puolen hehtaarin hoitamaton, roskattu tontti, joka osoittautui myöhemmin pienemmäksi kuin papereihin oli merkitty.

Projekti kohtasi heti alkuunsa vastatuulta. Tontilla pistäytynyt rakennustarkastaja totesi, ettei purettavan talon paikalle heruisi uutta rakennuslupaa. Tämä ei Raunia pysäyttänyt, vaan hän ilmoitti topakasti siinä tapauksessa vuoraavansa talon kivillä. Hän laati projektista uudet paperit ja haki peruskorjauslupaa, joka sentään liikeni. Soisella tontilla alkoi tapahtua.

Mies rautaa, talo kiveä

Rauni oli ollut mukana paikallisen kiviveistämön tulipalon jälkeisissä korjaustöissä. Kiitokseksi avusta hänelle kipattiin tontin laidalle lasteittain suuria kivenmurikoita. Seurakunnalle Rauni oli ollut tekemässä talkootyönä tietä, ja siitä projektista hänellä oli jäljellä dynamiittia.

Tontin laidassa hän räjäytteli lohkareita pienemmiksi ja työsti niitä edelleen kiviporalla ja kiilalla sopivaan muotoon, ulkoverhoiluun sopiviksi.

– Jokaisen kiven olen itse hakannut lekalla ja moskalla, mies toteaa ohimennen. Moukari ja talttavasara eivät ole päässeet helpolla.

Talon seinät ovat suorat, kivien pinta kauniin rosoinen. Pieni kiilan jälki jokaisessa lohkareessa kielii käsityöstä, lukuisista uurastetuista tunneista.

"Kun tein seinää ja hakkasin kiviä, toiset kirosivat, toiset siunasivat."

Pienittyään lohkareet oikeaan kokoon ja muotoon Rauni nosti ne päällekkäin. Seinä syntyi kerros kerrokselta. Autoja kurvaili tontille päivittäin. Tutut ja tuntemattomat päivittelivät mahdottomalta näyttävää projektia ja korkeilla telineillä huojuvaa kahdeksankymppistä.

– Kun tein seinää ja hakkasin kiviä, toiset kirosivat, toiset siunasivat. Herra varjele, he sanoivat, Rauni nauraa.

Taivasta vasten keikkuvan miehen voimat riittivät, tasapaino piti ja seinät valmistuivat. Valmiin kivikuoren sisältä Rauni purki pikkuhiljaa vanhan purkukuntoisen talon pala kerrallaan ikkuna- ja oviaukkojen kautta.

Kuin kalso kirves

Työtä Rauni ei pelkää, ei ole koskaan pelännyt. Talvisodassa hän lähti 14-vuotiaana sotilaspoikana kotoaan Akaalta VR:lle veturimieheksi. Lastina oli ruumiita.

– Meitä oli kaksi pikkupoikaa kärräämässä kuolleita. Niitä oli vaunussa sikin sokin. Kun ruumiita vedettiin ulos laiturille, ne hajoilivat kappaleiksi, Rauni muistelee.

Rauni toivoi pääsevänsä tositoimiin setänsä tykistöön Karjalaan, mutta VR piti hyvästä työntekijästä kiinni eikä päästänyt häntä rintamalle. Työpäivien jälkeen hän osallistui talkoisiin: teki metsätöitä ja hakkasi halkoja hurjalla vauhdilla. Neljästä motista nuorimies palkittiin hopeakirveellä. Kun sodan jälkeen alaikäiset joutuivat lähtemään VR:ltä, Rauni jatkoi rakennustyömaalle. Myöhemmin hän palasi veturinkuljettajaksi.

– Köyhän rengin poika ja monitöinen mies kuin kalso kirves! Rauni nauraa. Tylsä kirves on miehestä kaukana.

Rahasta Rauni on oppinut olemaan tarkka lapsesta lähtien. Kivitaloonkaan ei ole monta euroa kulunut ostamisen jälkeen.

Kivivuorauksen takana olevat seinätiilet Rauni valoi itse omalla tiilikraanalla. Kattopaanut hän veisti ja tervasi itse. Tervaa hän poltti omissa tervahaudoissa.

– Eihän tällainen talo mitään maksa. Moni sanoo, että kämppä maksaa, mutta eihän se mitään voi maksaa, jos kiertää kaukaa rakennustarvikekaupat ja tekee kaiken itse, Rauni päivittelee.

"Moni sanoo, että kämppä maksaa,
mutta eihän se voi maksaa,
jos tekee kaiken itse."

Hiekkapuhallettuja unelmia

Kivitalon ovi on aina auki. Rauni ei lukitse sitä, sillä hän pelkää varkaiden hajottavan ikkunat. Varastettavaa tyhjässä talossa ei ole, ihailtavaa sen sijaan vaikka kuinka.

Keittiön kaapisto on itse puusta veistetty. Lattialaudat Rauni on höylännyt oman metsän puista. Kun kohdalle sattui erityisen kaunista koivua, Rauni päätti tehdä siitä olohuoneeseen parketin. Käsin.

Olohuoneen seinästä isäntää tarkkailee kivestä veistetty kotka. Portaikon mies on takonut itse, kaiteet ja puuveistokset työstänyt omin käsin.

Sisäovien ikkunalasit on koristeltu hiekkapuhaltamalla.

– En minä taiteesta mitään ymmärrä, Rauni painottaa kierrellessään talon alakerrassa.

Talon yläkerta on vielä hieman keskeneräinen. Seinään pitäisi kiinnittää levy ja tapetti, lattia kaipaa viimeistelyä. Lautojen keskellä on vanha, edelliseltä omistajalta jäänyt patja. Sillä voisi välillä töiden lomassa lepäillä, jollei ylösnousu olisi niin vaivalloista.

Huonekaluja ei vielä ole – eikä asukkaita.

– En minä tänne muuta, en ikinä, eikä ole tarkoituskaan ollut, Rauni puuskahtaa.

Kivitalon sijaan Rauni asuu vaimonsa Elvin kanssa mieluummin parin kilometrin päässä sijaitsevassa vanhassa talossaan. Sekin on itse tehty, samoin kuin muutama muukin talo samalla kadulla.

– Hartiapankissa on halpa korko. Sieltä minäkin sain ennen niin paljon kuin halusin. Ei ollut mitään rajaa. Mutta enää en saa, Rauni hiljenee ja luo hieman huolestuneen katseen ympärilleen.

Tervetuloa taloon, Vladimir

Tänä vuonna Rauni täytti 88 vuotta. Liikkuminen ei ole enää niin ketterää kuin ennen, eikä voimia riitä entiseen tapaan.

Pyörä kulkee edelleenkin, vaikka hitaanlaisesti. Pyöräilyhistoriansa aikana Rauni on jäänyt auton alle kolme kertaa, siksi lonkka vihoittelee.

Ylämäet mies kulkee lähes kontaten. Parin kilometrin matkaan vierähtää nykyisin helposti yli tunti.

– Viime pyhänä, kun ajoin tänne, kaaduin tuohon pihaan. Pienestä oli kiinni, ettei pää osunut kiveen. Siinä makasin pitkän aikaa, Rauni toteaa hiljaa.

Suunnitelma kivitalon tulevaisuudesta on kuitenkin jo olemassa. Huumorintajuinen mies seuraa ahkerasti yhteiskunnan tapahtumia ja ottaa kantaa politiikkaan omalla sarkastisella tavallaan.

"Putin saa tästä hyvän päämajan."

– Perikunta saa myydä kivitalon Putinille sitten, kun hän tulee tänne. Tästä saa nimittäin hyvän päämajan. Tykillä rakennuksen saa kyllä rikki, mutta rouninkinkuula ei mene seinästä läpi, Rauni vitsailee.

Hän viittaa amerikkalaisen John Moses Browningin kehittämiin aseisiin, kuten toisessa maailmansodassa käytettyyn Browning-pikakivääriin.

Sontulan tontti hiljenee iltapäivään, muutamia autoja ajaa harvakseltaan ohi.

Havupuiden oksat antautuvat tuulenvireelle. Rakentaja Rauni pysähtyy ikkunan ääreen ja katselee edessä avautuvaa maisemaa.

– Valkoinen on puhtauden väri, sininen Suomen väri. Vihreä on luonnon väri, punainen aatteen väri. Ja keltainen on kuoleman väri.

Lue lisää Raunista: "On maailmassa kovempiakin äijiä"

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 14/2015.

Rauni Uotila x 4

  1. Syntyi 1927 Akaalla, jossa yhä asuu.
  2. Ammatti: Veturinkuljettaja, eläkkeellä.
  3. Perhe: Vaimo Elvi, 6 lasta (joista yksi kuoli viime syksynä), 14 lastenlasta ja 3 lastenlastenlasta.
  4. Harrastukset: Puutyöt ja kasvimaan hoito.