Itkuautomaatti. Sellaiseksi Kirsi Lihr-Koistinen muuttui miehensä kuoleman jälkeen. Perusiloiselta ihmiseltä on vienyt monta vuotta löytää halu elämään taas uudelleen.

Kun mieheni Hannu kuoli, en ollut valmistautunut siihen ollenkaan. Se kuulostaa omiinkin  korviini oudolta, olisihan minulla varmasti ollut aikaa. Viimeiset vuotensa Hannu nimittäin sairasti vakavasti, kiersi eri sairaaloita ja tarvitsi lähes ympärivuorokautista hoitoa. Silti olin koko ajan täysin varma, että hän kyllä selviäisi, viis monista vakavista sairauksista.

Ei hän selvinnyt. Heinäkuun ensimmäisenä, neljä vuotta sitten, Hannu nukkui pois.

Olin tuolloin hölmistynyt ja turta. Pari vuotta olin toiminut kuin automaattiohjauksella, rutiineja suorittaen. Olin syönyt ja nukkunut huonosti ja ainoastaan yrittänyt pitää Hannun mielialan hyvänä. Eihän minun sopinut itkeskellä hänen vuoteellaan omaa ahdistustani. Tiesin, ettei hänkään ollut valmis kuolemaan, se ei kuulunut hänen suunnitelmiinsa.

”Toivoin, että olisin kuollut Hannun sijasta.”

En tiedä tänäkään päivänä, miten oikein sain Hannun hautajaiset järjestettyä, mutta hoidin ne ja kaikki muut käytännön asiat.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä kupsahdin, en jaksanut enää kuin itkeä. Minä, iloinen ja herkästi naurava ihminen, muutuin itkuautomaatiksi. Itkin suurin piirtein vuoden, ainakaan en muista siitä jälkeenpäin juuri muuta.

Tai muistan joitakin ajatuksia. Halusin kuolla, nukkua pois ilman kipuja. Toivoin, että olisin kuollut Hannun sijasta, en nähnyt elämälläni mitään merkitystä. Koin olevani ihan yksin, sillä minulla ei ollut muita läheisiä kuin hän. Toki Hannun aikuiset lapset olivat tukena, mutta heillä oli oma surutyönsä tehtävänä.

Kuin raaja olisi irronnut

Hannu ja minä tapasimme keski-iässä. Kummallekin liitto oli toinen. Tunsin silloin ja tunnen yhä, että löysin Hannusta sielunkumppanini. Me jaoimme kaiken, samat harrastukset, työn ja kiinnostuksen kohteet. Hannu oli kuin jokin ruumiinosani, joka sitten väkisin revittiin irti.

Yksin jääminen niin onnellisen suhteen jälkeen oli järkytys. Hannu ei ollut ainoastaan aviomieheni vaan myös paras kaverini.

”Minun on ollut vaikeaa tippua autettavan osaan.”

Olen aina ollut muista huolehtija. Kutsuillakaan en kestä, jos joku seisoskelee yksin nurkassa. Minun on pakko mennä juttelemaan, vaikka ihmispolo ei välttämättä haluaisikaan seuraani.

Siksi minun on ollut hirveän vaikeaa tippua yksinäisyyteen ja autettavan osaan. Miten ihmisestä voikin lyhyessä ajassa tulla niin monen asian suhteen avuton?

Ystävät pitivät elossa

Aluksi en tosin edes tiennyt, mitä tarvitsin. Halusin vain nukkua. Onneksi minulla on Hedda-serkkuni, joka jaksoi käydä minulle kaupassa ja katsoa, että pistin jotain järkevääkin välillä suuhuni.

Olin ainoa lapsi, eikä minulla ole muita sukulaisia elossa kuin Hedda. Olimme Hannun kanssa aina menossa ja valtavan sosiaalisia, mutta suurin osa ystävistämme oli pariskuntia. Kun jäin yksin, monet olivat selvästi neuvottomia, miten minun kanssani pitäisi olla. Kehottivat tietysti ottamaan yhteyttä, jos tarvitsisin jotain. Nyökyttelin ja lupasin tehdä niin, vaikken tehnyt.

Onneksi Heddan lisäksi itävaltalaisystäväni Eva osasi olla toimelias. Hän lensi tänne heti viikon kuluttua Hannun kuolemasta ja pani tuulemaan. Purki vaatekaapit, joita en itse uskaltanut silloin edes avata. Pelkkä ajatuskin Hannun vaatteiden hajusta olisi saanut minut ihan tolaltani. Eva myös lohdutti ihan konkreettisesti, paijasi kuin kissanpoikaa. Se teki valtavan hyvää.

"Ehkä suru tuntuu meistä liian yksityiseltä,
ja toisten elämään ei haluta puuttua."

Suruun auttaa puuttuminen

Asuin nuorempana, ennen Hannuun tutustumista, parikymmentä vuotta Itävallassa, jossa asuu edelleen iso osa ystävistäni.

Surun myötä olen huomannut näiden kahden maan välillä sellaisen erikoisen kulttuurieron, että itävaltalaiset ovat paljon rohkeampia auttamaan, ja jopa koskettamaan ihan fyysisesti. Itävaltalaisystäviltä tuli neuvoja, he lähettelivät suruoppaita ja uskalsivat halata.

Suomalaiset ovat arempia. Ihmiset ovat myötätuntoisia mutta passiivisempia. Ehkä suru tuntuu meistä jollain tapaa liian yksityiseltä, ja toisten ihmisten elämään ei haluta puuttua. Juuri sitä kuitenkin tarvitsin, puuttumista.

Se, että Hedda pani lihaa ja perunaa suuhuni, piti minut elossa. Evan tomeruus auttoi minua pysymään tolpillani, toisin kuin otan osaa -kortit.

Apua ei ole aina tarjolla

Kun olin itkenyt vuoden, minussa alkoi tapahtua jotain. Ehkä vain aloin yrittää. Alku oli kuitenkin kuoppaista kulkua. Yksi päivä meni paremmin, seuraava edellisiäkin huonommin.

Etsin apua ja kävin kahdessakin eri sururyhmässä. En osaa sanoa, oliko niistä apua. Ainakin tein jotain, sekin helpotti oloa.

"Minulta ei kysytty kertaakaan, miten voin."

Yritän suhtautua asioihin positiivisesti, mutta Hannun sairastumisen ja kuoleman ympärillä on pari asiaa, joita minun on edelleen vaikea hyväksyä.

Ensimmäinen liittyy sairaala-aikaan. Hannu sai hyvää hoitoa, mutta koin, että meidät omaiset jätettiin oman onnemme nojaan. Olin omaishoitaja, mutta minulta ei kysytty kertaakaan, miten voin. Jos omaisten vointiin kiinnitettäisiin edes vähän huomiota, se auttaisi monia jaksamaan.

En myöskään saanut kunnollisia vastauksia Hannun tilasta – lääkäri perui kaikki sovitut tapaamiset. Tavallaan väsytin itseni jo silloin, unohdin omat tarpeeni pitkäksi aikaa.

Toinen pettymykseni liittyy kotiseurakuntaani, josta etsin apua raskaimmassa vaiheessa. Sielläkin oli niin kiire ja ihmisiä lomilla, ettei kukaan ehtinyt jutella kanssani, ei edes vastata soittopyyntöihini. En mielestäni vaatinut ihmeitä, vain pientä jutteluhetkeä.

Kylpylähoidot hellivät mieltä

Minusta tuntuu, että olen ehtinyt lukea kaikki mahdolliset suruoppaat. Minusta onkin tullut varsinainen suruopas-opas, alan asiantuntija. Lukeminen on tehnyt hyvää, vaikken ole pystynyt noudattamaan varmaan yhtäkään ohjetta.

Vajaa pari vuotta Hannun kuoleman jälkeen ystäväni Eva sai minut lähtemään Itävaltaan. En halunnut missään nimessä mennä hänen vaivoikseen vatvomaan surujani, joten majoituin läheiseen St Josefin kylpylään neljäksi viikoksi.

"Jo se, että joku kosketti minua, lohdutti."

Se reissu teki hirvittävän hyvää. Kävin joka päivä kylpylän hoidoissa, vesijuoksussa ja fysioterapiassa. Samalla huomasin, että tällainen höpöttäjäkin voi olla omissa oloissaan ja antaa toistenkin olla. Istuin paljon kylpylän kappelissa, ja hiljalleen alkoi tuntua siltä, etteivät portaat ylös olekaan niin pitkät.

Hoitojen jälkeen olin rättiväsynyt mutta hyvällä tavalla, sellaisella, jota en ollut kokenut pitkiin aikoihin. Jo se, että joku kosketti minua, lohdutti. Olen käynyt samassa kylpylässä sen jälkeen pari kertaa ja aion mennä vastakin.

Mööpelin häpeällinen rooli

Olen nykyään paljon valoisampi, mutta koen yhä olevani yksinäinen. Ystäviä minulla on, mutta olen nykyään niin raihnainen, että liikkuminen tuottaa vaikeuksia.

Jalkani pääsivät huonoon kuntoon, kun en jaksanut hoitaa itseäni. Ranteeni mursin taksionnettomuudessa pari vuotta sitten. Olen kaikin puolin romuna.

Silti olen innokas kokemaan ja näkemään kaikenlaista. Viimeksi, kun kävimme Heddan kanssa taidenäyttelyssä, se oli sekä ihanaa että häpeällistä. Oli ihanaa nähdä taidetta ja ihmisiä, vaikka samaan aikaan häpesin, että minua vanhempi serkkuni joutui työntämään minua pyörätuolissa.

Edelleen minua ahdistaa ajatus siitä, että olisin muille vain riippakivi.

"En kaipaa romanttista suhdetta,
vaan ihmisiä, jotka olisivat
samanlaisessa elämänvaiheessa."

Juhlapyhinä pelkään, että olen ystävilleni jokin mööpeli, jota pitää siirrellä. Olisin paljon mieluummin itse auttaja kuin autettava.

Kaipaus lyö kaiken yli

Olen viime aikoina huomannut, että vaikka fyysinen kuntoni on huono, ilonaiheita löytyy yhä useammin. Innostun herkästi pienistäkin jutuista. Seuraan asioita ja luen lehdistä kaikki teatteri- ja ravintola-arvostelut, vaikken pääse välttämättä kokemaan niitä itse. 

En enää kaipaa elämääni mitään romanttista seurustelusuhdetta, mutta kaipaan ihmisiä, jotka olisivat samanlaisessa elämänvaiheessa. Pidän ihmisistä ja toivon, että voin auttaa muita.

En varmasti enää koskaan tule siksi aurinkoiseksi Kirsiksi, joka joskus olin. Mutta olen edelleen utelias elämää kohtaan, se tunne ei ole kuollut ikävän alle."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 2/2015.

Kirsin uusi alku

  1. Elämää on vielä edessä, se on muistettava.
  2. Elämä on lahja. Se on vaikea muistaa, mutta yritä edes silloin tällöin.
  3. Älä jää yksin. Harrasta ja mene ihmisten pariin.