Suomalaisten miesten into urheilla nousee lapsuuden huimapäisyyden tasolle taas 70 ikävuoden jälkeen. Kauko Heikkinen on yksi heistä – leijalautailuun hurahtaneena.

Tuulisena päivänä vaasalainen Kauko Heikkinen, 77, ei aikaile. Hän pakkaa autoonsa leijapurjeen, laudan, puomin, valjaat, märkäpuvun ja kypärän. Tie vie milloin Porin Yyteriin, milloin Storsandin hiekkarannalle Uudenkaarlepyyn tuntumaan, Kalajoen hiekkasärkille tai Lohtajan dyyneille.

– Kilometrejä ei lasketa. Nyt kun olen eläkkeellä, elän harrastukselleni. Olen surffannut 35 vuotta. Aloitin purjelautailulla 80-luvulla, ja leijalautakamat ostin 2002. Lajista on tullut suosikkini.

– Talvella leijalautailen jäällä. Heti kun meri vähän sulaa, ajan ahtojään seassa. Teen vedessä erilaisia lumi- ja skeittilautatemppuja.

Lajin valmistelut käyvät työstä

Alkajaiseksi on suoristettava leijapurjeen 25 metriä pitkät narut.

Rantaviivaa vaativa tehtävä ei onnistu yksin. Kaukon apuna on usein Pirkko-vaimo tai veli, Martti Heikkinen. Myös rannoille kokoontuneet harrastajat puhaltavat yhteen hiileen. Nuorelle yleisölle suomalaisen leijalautailun uranuurtaja käy esikuvasta.

Kun narut on selvitetty, leijapurje rullataan auki ja sen etuliikkiin pumpataan ilmaa. Purjeen narut ovat kiinni puomissa, joka kiinnitetään märkäpuvun vyötärölle valjaisiin.

Leijan kohottua korkeuteen Kauko kahlaa veteen, kiinnittää jalkateränsä lautaan ja antaa mennä. Rannalta seuraajat voivat vain ihastella tasapainoa, ketteryyttä ja koordinaatiota vaativaa vauhdikasta näytöstä.

Voiman sijaan Kauko ohjaa purjetta liikuttamalla puomia kevyellä ranneliikkeellä. Tekniikkalaji nostaa hien pintaan jopa hyisessä viimassa.

Laji löytyi keski-iässä

Kymmeninä talvina Kauko ja Pirkko ovat viettäneet pidemmän jakson Espanjassa.

– Ne ovat treenileirejä, Kauko virnistää.

– Tunnen saksalaisen surffarin, joka on samanikäinen kanssani. Skottilainen, laskettelumäistä tuttu ystävä osti leijalautakamat täytettyään 80 ja harrastaa nyt, 84-vuotiaana täysillä. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia, Kauko rohkaisee.

Hurjaan lajiin on kuitenkin vaikea hypätä tyhjän päältä. Nuorena Kauko harrasti telinevoimistelua menestyksekkäästi ja edusti Suomea 60-luvulla Rooman sekä Tokion olympialaisissa. Aktiiviuran jälkeen oli valmentamisen aika.

– Voimistelussa opin sitkeäksi, mistä oli suunnaton hyöty. Tiesin, että vain harjoittelemalla kehittyy.

Itsekuri palkitsee

Leijalautailussa vammautumisen ja hukkumisen riskit ovat suuria – erityisesti valtamerillä lautailtaessa.

– Käytän aina kypärää. Hiljattain Espanjassa kuoli nuori isä tuulen paiskattua hänet betonivalliin, Kauko kertoo.

Itsesuojeluvaistoa on onneksi kasvanut.

– Nuoret harrastajat edistyvät vuodessa sen, minkä minä viidessä, Kauko nauraa.

Iän myötä palautuminen on hidastunut. Lihashuolto on osa päivittäistä rutiinia, samoin nokoset piikkimatolla. Leijalautailun ohella Kauko ui, pyöräilee, lenkkeilee ja käy kuntosalilla. Ruokavaliostaan hän on karsinut einekset ja sokerin. Itsekuri on vaivan väärtti.

– Kun pääsen merelle, en huomaa ajan kulua. Olen niin innostunut. Parasta on, kun pääsen tuulen herraksi ja tunnen hallitsevani luonnonvoimia.

3 x Kauko Heikkinen

  • Syntynyt 1938, asuu Vaasassa.
  • Perhe: Vaimo Pirkko, yksi tytär ja tyttärentytär.
  • Harrastaa: Purje­lautailua, leijalautailua, entinen telinevoimistelija.

Tiesitkös sen!

  • Ikääntyneiden kilpaurheilu on lisääntynyt. Kisaamista ei enää pidetä vain nuorten juttuna. Lajien kirjokin on kasvanut. Suomessa erityisessä suosiossa ovat yleis­urheilu, kestävyysjuoksu, suunnistus ja uinti.
  • Vanhimmat kisaajat yli 95-vuotiaita. Huippukuntoisista aktiiviliikkujista enemmistö on miehiä.
  • Tilastojen mukaan suomalaiset miehet innostuvat liikkumaan jopa kolmesti viikossa heti 70 vuotta täytettyään.

Lähde: Tilastokeskus, Miehet ja naiset Suomessa 2014

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.