Anu Kota-aho,  Risto Äikäs sekä Anun lapset Iisa ja Juri Peltola ovat kotiutuneet rintamamiestaloonsa.
Anu Kota-aho, Risto Äikäs sekä Anun lapset Iisa ja Juri Peltola ovat kotiutuneet rintamamiestaloonsa.

Sotien jälkeen Suomeen rakennettiin talkoo­voimin rintamamiestaloja, joissa elämän saattoi aloittaa alusta. Leo Rautio on viihtynyt omassaan pian 60 vuotta. Anu Kota-aho ja Risto Äikäs ovat puolestaan uutta suku­polvea, joka tuo talon nykyaikaan.

”Ihmeellisen upea koti”

Rakentamisen pauke kaikui Mikkelin Kirjalan rintamamiestaloalueella. Leo Rautio ja sukulaismiehet tekivät töitä kelloa katsomatta. Valmista tuli syksyllä 1958.

Kun rapatut ulkoseinät olivat kuivuneet, taloon saattoi muuttaa. Uusi koti oli kaunis harjakattoinen kaksikerroksinen talo. Samanlainen kuin Kirjalan muutkin talot.

– Koti tuoksui uudelta ja tuntui järisyttävän hyvältä, Rautio, 89, muistelee.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Hän asuu talossa edelleen ja on yhä ylpeä siitä, että sai sen rakennettua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Isoisä ajatteli, että nuorta miestä pitää auttaa oman talon rakentamisessa."

Poikavuotensa Leo Rautio vietti Leponin tilalla Vehmaskylässä Mikkelin lähellä. Sodassa hän oli kolmatta vuotta. Sodan jälkeen hän meni naimisiin Helvin kanssa, jonka oli tavannut jo ennen sotia. Tytär ja poika syntyivät Raution lapsuudenkodissa Leponissa. Kuopuksen synnyinpaikka oli Mikkelissä Raution sedän talossa, johon lapsiperhe muutti kotitalon käytyä ahtaaksi neljälle sukupolvelle.

– Kotitalossa Leponissa suhtauduttiin myötämielisesti talohankkeeseeni. Isoisä ajatteli, että nuorta miestä pitää auttaa oman talon rakentamisessa, Rautio sanoo.

Hän hankki taloonsa piirustukset paikalliselta rakennusliikkeeltä. Tarpeet saatiin oman koti­tilan metsästä. Vuonna 1957 hankittiin tontti ja sitten ryhdyttiin töihin.

Leo Rautio kotinsa portailla.
Leo Rautio kotinsa portailla.

Talkoiden voimalla

Kirjala oli uutta asuinaluetta. Suurin osa taloista oli valmiita jo silloin, kun Rautio alkoi rakentaa.

1950-luku oli kiivasta jälleenrakennuksen aikaa. Valtio antoi rintamamiehille, kaatuneiden omaisille ja siirtoväelle pienen tilan tai tontin, piirustukset taloihin ja edullista lainaa talojen rakentamista varten. Rautio tosin sai taloudellista tukea valtiolta vasta jälkikäteen.

Suomi nousi tuhkasta talkoovoimin. Tarvikepulasta huolimatta asutusurakka onnistui Suomessa nopeammin kuin missään muualla sotaa käyneessä Euroopassa.
Talon valmistumista odotellessa nuori perhe asui tontilla olevassa pikkumökissä. Siinä asuivat myös Raution isä, joka auttoi talon rakentamisessa, sekä veli ja sisko. Kaikki kolme myös muuttivat valmistuneeseen taloon joksikin aikaa. Yläkertaa vuokrattiin muille, koska rahaa piti saada.

Naapurustossa asui nuoria perheitä ja heidän lapsiaan. Alueen veteraanit tapasivat toisiaan aseveli-illoissa. Sota oli lähimuistissa, mutta Rautiota henkilökohtaisesti se ei piinannut.

Nyt Kirjalan talot ovat saaneet uuden elämän. On pastellisävyistä pintaa ja laajennuksia. Alueesta on tullut oikea rauhallinen puutaloidylli.

Rautio on harvinaisuus, rintamamiestalon alkuperäisasukas ja Kirjalan ainoita veteraaneja.

– Olen täällä kunkku.

Kestämään tehty

Elämä ja koko maailma Raution ympärillä on muuttunut täydellisesti, mutta talo on pysynyt samanlaisena. Kotitilan suomaastosta otetut lattiapuutkin ovat yhä virheettömät.

– Lattia on tiukkasyistä ja hitaasti suolla kasvanutta puuta. Pappa tiesi, että tämä kestää kävellä, Rautio kiittää.

Jälkipolvien valokuvia on kirjahyllyssä siistin olohuoneen seinustalla. Kaiken omaisuutensa, talo mukaan lukien, Rautio on antanut ennakkoperintönä lapsilleen.

Rautio on ollut leski toistakymmentä vuotta. Kymmenen viime vuotta hän on pitänyt yhtä Irma Häyrisen kanssa, joka jäi leskeksi samoihin aikoihin kuin Rautio. He olivat tuttuja jo nuoruudesta.

Kotoa poistuessaan Leo Rautio noudattaa yhä vaimonsa ohjetta. Hän kiertää palomuurin ympäri huoneesta toiseen ja katsoo, että kaikki jää ojennukseen. Matot suoraan, televisio kiinni, liesi pois päältä.

– Olen vieläkin otettu, kun lähden tästä ja palaan tänne, sanoo Leo Rautio.

 

”Tästä talosta tulee vielä mummola”

On historiallisen helteinen heinäkuu 2014. Anu Kota-aho, 38, riehuu sorkkaraudan kanssa harjakattoisen talon saunakuumassa vinttikerroksessa Jämsänkosken Arvenmäellä. Sahanpuru pöllyää. Hikipisarat putoavat lat­tialle, happi loppuu ilmasta.

Mitäpä sitä ei unelmansa eteen tekisi.

Kota-aho oli aina haaveillut saavansa itselleen oman ”röttelön”, mielellään 1800-lukulaisen rappioidyllin. Kun Kota-ahon rivitaloasunnon yhtiövastikkeet nousivat, koitti hetki toteuttaa unelma. Lähistöltä löytyi vuonna 1952 valmistunut rintamamiestalo, mineriittilevyn alle piilotettu remonttia vaille asuttava ihanuus.

Nyt Anu asuu siinä miehensä Risto Äikkään, 39, lastensa Iisa Peltolan, 16, ja Juri Peltolan, 15, sekä perheen kahden koiran Siirin ja Sallyn kanssa.

– Risto sanoi kiusallaan, että talosta saa remontin jälkeen hyvät rahat. Mutta minä sanoin, etten lähde tästä kulumallakaan, Anu sanoo.

"En lähde tästä kulumallakaan."

– Ei näitä myyntiin voi remontoidakaan. Omaa työtä pitää arvostaa, Risto painottaa.

Töistä suoraan raksalle

Remonttivaihe ei jättänyt aikaa teineille eikä koirille. Töistä piti tulla suoraan talolle. Muuttoa rivitaloasunnosta hoidettiin keskellä yötä.

– Ristoa pitäisi kiittää enemmän. Hän saattoi tulla täältä neljän aikaan yöllä ja lähteä aamulla töihin, Anu muistaa.

Remontti eteni vauhdilla. Anu ja Risto kävivät katsomassa taloa huhtikuussa 2014, ostivat sen kesällä ja remontoivat loppukesän. Perhe muutti taloon syyskuussa, kun suihkukaan ei ollut vielä valmis.

Nyt alakerta on enää viilausta vailla. Lautalattia on kuorittu esiin muovimattojen alta, värittömät seinät ovat saaneet 1950-lukua henkivät tapetit. Pari haluaa vaalia perinteitä, mikä ohjaa myös materiaalivalintoja. Kaiken pitää olla esteettisesti sopusoinnussa vanhan kanssa.

"Risto saattoi tulla täältä neljän aikaan yöllä ja lähteä aamulla töihin."

Itkut kannonnokassa

Talo sijaitsee viisi kilometriä Jämsän keskustasta. Ympärillä on samanlaisia taloja kuin Anuan ja Riston koti. Ennen lähistöllä oli muun muassa tanssilava. Nykyään on hiljaista.

Risto ja Anu ostivat talon sen rakentajan pojalta. Talo oli alkuperäisessä kunnossa, paitsi ulkoseinät oli verhoiltu 60-luvulla harmaalla mineriitillä. Etenkin Anun tytär oli järkyttynyt: tällainen mörskä. Vintillä roikkui hämähäkinseittejä ja pörräsi kärpäsiä. Nyt yläkerta on nuorten käytössä.

Talkoovoimin tehdyistä rintamamiestaloista ei aina tiedä, miten ne on rakennettu tai remontoitu. Anun ja Riston talo ei tarjonnut ikäviä yllätyksiä vaan aarteita, kuten edellisten asukkaiden kouluvihkoja lapsuusajoilta, vanhan lonkerotölkin, miestenlehtiä. Anu näyttää lehteä vuodelta 1961: kannessa on seurapiirikaunotar Tabe Slioor, takakannessa itse Marilyn Monroe.

Suurin riita pariskunnan kesken kehittyi keittiökaappien asentamisesta kahden aikaan yöllä. Risto halusi oikaista noin millin vinossa ollutta kaapistoa työlään asennusurakan jälkeen.
Pian muuton jälkeen Anu istui lähimetsässä kannonnokassa ja itki onnesta, niin hyvältä uusi koti tuntui.

Anun oma lapsuudenkoti oli 80-lukulainen omakotitalo. Mummola sen sijaan oli vanha maalaistalo, jossa lapset nukkuivat tuvan lattialla.

– Tästäkin talosta tulee vielä ihana mummola, Anu uskoo.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 14/2015.

Kolmen sukupolven kotitalot

1940–50-luku:
Jälleenrakennusaika. Suomeen nousee kymmeniätuhansia tyyppi­taloja rintamamiehille, näiden omaisille ja siirto­väelle. Suuret ikä­luokat syntyvät.

1960-luku:
Tyyppi­talon perinne elää, ja harjakattoisia taloja rakennetaan edelleen.

1970-luku:
Suuret ikäluokat muuttavat lapsuuden­kodeistaan elementti­taloihin. Tasakatto­taloja aletaan rakentaa.

1980–90-luku:
Rintamamiestaloista tulee mummoloita.

2000-luku:
Kolmas sukupolvi muuttaa rintamamiestaloihin. Ne remontoidaan nyky­vaatimuksia vastaaviksi. Rintamamiestaloja on edelleen arviolta yli 100 000.

Sisältö jatkuu mainoksen alla