Taina Elg, 84, muistelee lämmöllä kummankin aviomiehensä viisautta. Hän valitsi itselleen viisi tärkeää sanaa ja kertoo ET-lehdelle, mitä ajatuksia ne herättivät.
Kipu
"Pitkään elämään mahtuu monenlaista, virheitäkin. Turha niitä on taakkana kantaa. Mutta sitä taidan kipuilla vieläkin, etten saanut pidettyä kasassa ensimmäistä avioliittoani. Carl Björkenheim oli tarmokas ja hieno mies, joka onnistui myös Kaliforniasta käsin edistämään vientiyrityksensä toimintaa. Mutta minun vauhtini oli vielä kovempi.
Eromme jälkeen Carl palasi Suomeen, mutta pysyimme väleissä – onhan meillä yhteinen poikakin, joka sitten teini-isässä muutti isänsä luokse Suomeen. Erotessamme Raoul oli vasta parivuotias.
Vanhemmiten välimme ex-mieheni kanssa olivat niin luontevat, että vietimme yhdessä rapujuhlia. Tietenkin läsnä oli myös silloinen puolisoni Rocco Caporale, hieno mies hänkin. Sosiologian professorina Rocco osasi avata mielenkiintoisia näkökulmia ympäröivään maailmaan ja ihmismieleen. Jopa siihen häpeän tunteeseen, joka ensimmäisen liiton purkautumisen jälkeen jäi mieleeni mylläämään.
Nyt kumpikin mies on poissa. Molempiin olin kiintynyt, ja kumpaakin omalla tavallani ikävöin."
"Peilistä katsoo kelpo vanha akka!"
Itsekuri
"Totuin jo balettikoulussa kurinalaiseen elämään. Kun työkaluna on koko keho, siihen liittyy myös julmia paineita. Nyt koen, että peilistä katsoo ihan kelpo vanha akka!
Saan yhä iloa kauniista vaatteista. Silloin tällöin käyn laitattamassa kynsiäni ja hoidattamassa jalkojani. Kävelen yhä pitkiä lenkkejä ja pyrin syömään säännöllisesti. "Suomalaisella" reseptillä tehtyä ruisleipää on jo vuosia ollut myynnissä kotikulmillani Manhattanilla.
Vieraita kutsun enää harvoin, mutta jos kutsun, niin silloin kokkaan aina jotakin italialaista, vaikka kaiken maailman keittokirjoja on hyllyissäni vaivaksi asti. Pärjäilen vielä hyvin itsekseni. Siivoja on kyllä ihana apu, vaikka käykin vain kerran kuukaudessa."
Perhe
Kodistani on näkymä New Yorkia halkovalle East Riverille. Se on kuin alati muuttuva taulu. Silmänilo minulle on myös pianisti-isäni Åken muotokuva. Sen on maalannut joku isoisäni Edvardin oppilas. Ruotsin kuninkaanlinnassakin maalarimestarina työskennelleen isoisäni kädenjälkeen törmäsin äskettäin myös Turun linnan museossa, jossa on hänen tekemänsä lasimosaiikkityö.
"Asun yksin, mutten ole yksinäinen."
Äitini Helenakin oli pianisti. Hänen perheensä pakeni Venäjältä Suomeen ennen vallankumousta. Suvussamme kulkeva taiteellisuus näkyy myös kitaristina kansainvälisen uran luoneessa pojassani. Olin juuri Raoulin keikalla Helsingin Koko-jazzklubilla – kiva uusi paikka. Seurakin oli mukavaa, pojanpoikien tyttöystävät.
Pelko
Asun yksin, mutta en tunne itseäni yksinäiseksi. Ystäviä on onneksi vielä jäljellä. Konsertteihin ja näyttelyihin tulee kyllä lähdettyä yksinkin. Oikeastaan en pelkää muuta kuin liikuntakyvyn menetystä. Että joutuisin eristyksiin, muista riippuvaiseksi.
Tästä mieleeni nousee surullinen muisto. Maineikas englantilainen primaballerina Margot Fonteyn oli aivan ihana nainen. Hänen lähettämänsä suuri kukkakori oli minulle, nuorelle tanssijalle, aikoinaan valtavan kannustava ele. Mutta Dame Margot itse kuoli unohdettuna ja ankeissa olosuhteissa Panamassa. Kaikki liikenevät rahansa hän oli käyttänyt ampumavälikohtauksessa halvaantuneen miehensä hoitoon – ja jähmettyi paikalleen itsekin.
"Rakastan New Yorkia. Silti suomalainen identiteetti on minulle itsestäänselvyys."
Rakkaus
Tältä Suomen-vierailulta palaan kotiin eteläisen Italian kautta. Sielläkin on vanhoja tuttuja. Käyn samalla myös mieheni haudalla. Rocco halusi, että hänen viimeinen leposijansa on suvun mailla Calabriassa.
Olin jo viisas viisikymppinen, kun menimme naimisiin. Ehdimme kuitenkin nähdä ja kokea monenlaista hienoa yhdessä. Matkustelimme eksoottisissa paikoissa myös mieheni työn vuoksi. Erityisen syvän vaikutuksen minuun tekivät Intia ja Kiina. Rocco oli asunut noissa maissa tutkijavuosinaan.
Olen itsekin asunut lukuisissa paikoissa, mutta valtaosan elämästäni New Yorkissa, jota rakastan. Silti suomalainen identiteetti on minulle itsestäänselvyys. Siihen liittyy myös kielen vaaliminen. Kävin Helsingissä ruotsinkielistä koulua, mutta onneksi suomi oli se ensimmäinen kieleni. Olin 3-vuotias, kun vanhempani erosivat, ja muutimme äidin kanssa Impilahdelle Laatokan maisemiin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä erityisemmäksi sen paikan muisto kirkastuu.
Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 16/2014.
Taina Elg
1930 Helsingissä syntynyt näyttelijä ja tanssija.
Sai 24-vuotiaana kiinnityksen Hollywoodin MGM-studiolle. Työskenteli sitä ennen tanssijana ja valokuvamallina.
Kaksi Golden Globe -palkintoa ja muita tunnustuksia lukuisista elokuva-, teatteri- ja TV-rooleista.
Asuu New Yorkissa.
Jäi leskeksi vuonna 2008. Poika ensimmäisestä avioliitosta, kaksi lapsenlasta.
