Marjatta Nissinen on Jussi-palkittu pukusuunnittelija. Takana on kymmeniä elokuvia sekä teatteri- ja oopperaproduktioita.
Marjatta Nissinen on Jussi-palkittu pukusuunnittelija. Takana on kymmeniä elokuvia sekä teatteri- ja oopperaproduktioita.

Pukusuunnittelija Marjatta Nissinen uurasti varusteet uuden Tuntematon sotilas -elokuvan 150 näyttelijälle ja tuhansille avustajille. Se tarkoitti kierrosta puvustamoissa ympäri Suomen. Isona apuna olivat myös keräilijöiden aarteet. 

Vantaan Varistossa sijaitseva halli on täynnä vaaterekkejä, rullakoita ja laatikoita. Sotilaalliseen järjestykseen asetetuissa tangoissa roikkuu armeijan harmaita: mantteleita, sarkatakkeja, lumipukuja, housuja. Metallihäkeissä on saappaita ja kypäriä.

Halli ei ole puolustusvoimien varusvarasto, vaan Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta puvustavan Marjatta Nissisen puolentoista vuoden työ. Se alkoi kesällä 2015, kun hän sai käsikirjoituksen lukeakseen.

Nissinen laati alustavan budjetin: paljonko tarvitaan väkeä ja aikaa, mitä maksaa. Hän kokosi 15 ammattilaisen ryhmän, johon kuuluivat puvustopäällikkö, puvustajia, assistentteja ja harjoittelijoita.

Nissinen on kokenut sotafilmien tekijä. Eri melskeissä käytetyt vermeet olivat hänelle entuudestaan tuttuja elokuvista Raja 1918, Etulinjan edessä ja Tali-Ihantala.

– Loppukesästä kiersin puvustot ja varasin kaiken mahdollisen. Syksyllä pakettiautoryhmä lähti kahden viikon kierrokselle hakemaan vormut Vantaalle.

Patinoituja asuja.
Patinoituja asuja.

Kuvauksissa käytetään aitoja 1940-luvun kenkiä.
Kuvauksissa käytetään aitoja 1940-luvun kenkiä.

Keräilijöiden aarteita

Pitkän pöydän ääressä puvustaja-assistentti Veli Uusitupa patinoi lumipukujen nappeja ruskeasta väriliidusta sekoitetulla mönjällä.

– Sen on paras lähteä pesussa, koska vaatteet pitää palauttaa hyvässä kunnossa. Pilalle menneet tietenkin korvaamme, Uusitupa kertoo.

Yleisradion puvustoista löytyi noin kolmannes tarvittavista varusteista. Paraatikohtauksiin saatiin univormuja Kansallisteatterista ja Ruotsalaisesta teatterista. Tärkeitä lähteitä olivat myös taistelunäytöksiä ja -elämyksiä järjestävät yritykset Milform Säkylässä ja Camp Degerö Länsi-Uudellamaalla.

"Näyttelijät ovat mahtava porukka täynnä energiaa ja karaktääriä. kuin yhtenäinen eläin."

Keräilijät ovat aina kullan arvoisia. Heiltä on saatu lainaksi merkkejä, kypäriä, päähineitä ja erikoisvarusteita.

– Puukot ovat mestari Taisto Kuortin kokoelmista. Tietokirjailija, kapteeni evp. Juha E. Tetri on ollut mukana kunniamerkkiasiantuntijana, Nissinen luettelee.

Keräilijöiden aarteet voivat olla arvokkaita, joten niistä täytyy pitää hyvää huolta.

Pääroolien esittäjillä on omat nimikoidut rekkitankonsa.
Pääroolien esittäjillä on omat nimikoidut rekkitankonsa.

Nimekäs ryhmä

Nissinen tutki tarkoin Edvin Laineen ja Rauni Mollbergin Tuntematon-elokuvat.

– Kateellisena katselin Laineen näyttelijöitä, joista osa oli itse ollut rintamalla. Varusteet olivat aitoja, mahdollisesti vielä omia.

Uudessa Tuntemattomassa käytetään osin samoja vaatteita kuin Mollbergin elokuvassa yli 15 vuotta sitten. Kuvauksissa ne kuluvat. Nissinen analysoi, mitä ylipäätään oli tarjolla neljän rintamavuoden katteeksi. Seuraavaan suomalaiseen sotaelokuvaan tarvitaan jo uusia, hän arvioi.

Nissinen ei ollut aiemmin tehnyt yhteistyötä ohjaaja-tuottaja Aku Louhimiehen kanssa. Työ on kuitenkin sujunut hyvin.

– Louhimies on rauhallinen tai ainakin pysyttäytyy rauhallisena. Hän on tarkka ja tietää mitä tahtoo. Nämä ovat tärkeitä ominaisuuksia, koska kuvauksissa tulee aina yllätyksiä.

Myös nimekästä näyttelijäryhmää Nissinen kehuu: Eero Aho, Aku Hirviniemi, Jussi Vatanen, Joonas Saartamo...

– Se on mahtava porukka, täynnä energiaa ja karaktääriä. Se on kuin yhtenäinen eläin.

Saappaat poikineen

Puvuston takanurkassa kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen lankkaa pikimustia sotilassaappaita. Niitä tarvitaan satoja: suomalaisia, venäläisiä, saksalaisia. Joissakin kohtauksissa on myös siviililapikkaita.

Kainulainen hankki 1600-luvun jalkineet Mika Kaurismäen Tyttökuningas-elokuvaan. Sen pukusuunnittelusta Nissinen sai Jussin ja oli myös ehdolla kanadalaisen Screen Awards -palkinnon saajaksi. Tällä kertaa ei vielä tärpännyt.

– Screen Awards on Kanadan Oscar. Palkinto olisi ollut kauan kaivattu tunnustus suomalaiselle pukusuunnittelulle, Nissinen toteaa.

"Tämä on seisoma- , kävely- ja kyykistelytyötä."

Marjatta Nissinen seuraa, kuinka kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen huoltaa saappaita.
Marjatta Nissinen seuraa, kuinka kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen huoltaa saappaita.
Lumipukujen napit patinoidaan väriaineella, joka lähtee pesussa pois.
Lumipukujen napit patinoidaan väriaineella, joka lähtee pesussa pois.

Tuntemattoman budjetti on suomalaisessa mittakaavassa valtava, ennätykselliset seitsemän miljoonaa euroa. Kotimaisissa tuotannoissa puvustukseen lohkeaa Nissisen mukaan yleensä noin yksi prosentti. Kuusi prosenttia olisi oikeampi luku.

– Puvustus voi kohtauksesta riippuen kattaa 70 prosenttia kuvapinta-alasta, hän laskee.

Kolmessa vuorossa

Kovimmalla puvustajan työssä ovat Nissisen mukaan jalat.

– Tämä on seisoma- , kävely- ja kyykistelytyötä, vaatteiden ja varusteiden siirtelyä ja sovittamista. Jalat rasittuvat ja kroppaa särkee.

Haaste on myös hengen ylläpitäminen stressaavissa oloissa. Työtä tehdään kolmessa vuorossa, ja osa paiskii 12 tunnin päiviä.

Aamut ovat aikaisia. Kun yksi porukka on puvustanut kohtauksen ja se on kuvattu, seuraava alkaa purkaa sitä. Viimeinen ryhmä kuivaa vaatteet yöllä.

– Kesäkuvauksiin Vekaranjärvelle tavarat kuljetettiin konteissa. Oli Suomi-kontti, Venäjä-kontti, siviilikontti, kuivauskontti, huoltokontti ja näyttelijöiden pukeutumiskontti.

Konekiväärikomppanian miehet marssimassa Äänislinnan paraatissa, joka kuvattiin Suomenlinnassa viime syksynä.
Konekiväärikomppanian miehet marssimassa Äänislinnan paraatissa, joka kuvattiin Suomenlinnassa viime syksynä.

Suomenlinnan kuvauksissa oli paikalla myös siviileiksi pukeutuneita avustajia.
Suomenlinnan kuvauksissa oli paikalla myös siviileiksi pukeutuneita avustajia.

Nissinen itse ei osallistu kuvauksiin. Niiden aikana hän jatkaa puvustamista, valmistelee seuraavaa kohtausta tai tulevien päivien kuvauksia.

– Sanotaan, että kuvaaminen on tekninen suoritus. Ei siinä suunnittelijaa enää tarvita,

Nissisen oikea käsi, key wardrobe Janne Karjalainen hypistelee rekin edessä lumipukuja, joista osa on vitivalkoisia, osa patinoituja. Hän kertoo välillä sovittavansa pukuja itselleen etukäteen, jos sovitukseen on tulossa suunnilleen hänen kokoisensa näyttelijä tai avustaja.

– Minä olen mukana kuvauksissa. Key wardroben tehtävänä on seistä kameran vieressä ja vahtia, että lähi- ja laajakuvat samasta kohtauksesta pysyvät jatkumossa, klaffissa.

Mallina maailmalla

Kuopiossa 1954 syntynyt Nissinen on aina osannut piirtää. Hän on myös nuoresta pitäen ommellut omat vaatteensa. Luova ammatti ei silti tullut hänelle aikoinaan mieleen.

– Minä olin insinööri-isäni tapaan perheen matemaatikko. Sisareni ja äitini olivat taiteilijaluonteita.

Nissinen muutti 18-vuotiaana Helsinkiin ja hankki elantoa pakkaajana Anna-lehden kaavapalvelussa. Häntä käytettiin myös sovitusmallina, koska hän oli "oikean kokoinen".

Annan kuvaaja huomasi Nissisen mahdollisuudet. Yksi asia johti toiseen. Nissinen löysi itsensä Muoti + Kauneus -lehden isoista kuvauksista, joiden tuotoksista ranskalaiset agentit kiinnostuivat.

– Olin suihkussa, kun he soittivat ja kertoivat haluavansa tavata heti. Menin tukka märkänä ilman meikkejä, au naturelle. Minut pyydettiin Pariisiin siltä istumalta.

Marjatta Nissisellä on kokemusta mallintöistä.
Marjatta Nissisellä on kokemusta mallintöistä.

Nissinen sai neuvon ottaa mukaan lentolipun, jossa on avoin paluupäivä. Lisäksi oli hyvä olla käteistä sen verran, että pääsee tarvittaessa taksilla lentokentälle. Jos mallikokelas ei täyttänyt agenttien odotuksia, hänet saatettiin jättää täysin omilleen.

Nissinen ei tarvinnut taksirahaa. Hän teki vuodesta 1973 lähtien yli kymmenen vuotta mallintöitä Pariisissa ja Milanossa.

Tutuksi tulivat suuret muotitalot, kuten Kenzo ja Dior, jonka mallikoulun hän kävi. Hänen kuviaan ilmestyi muun muassa La Mode Internationalissa ja Ranskan Voguessa.

Savour the light, please, nautiskele valosta, Nissinen tyylittelee alan termein, kun kuvaaja pyytää häntä poseeraamaan.

Lantio työntyy eteen, kädet nousevat tyylikkääseen asentoon ja katse on terävä kohti kameraa.

Kohtalona elokuva

Elokuva-alalle Nissinen kertoo päätyneensä lähes vahingossa. Kerran hän vain oli tokaissut haluavansa isona pukusuunnittelijaksi.

Taustalla olivat puvustajan ja lavastajan puuhat Raahen nuorisoteatterissa. Hän oli myös aina kerännyt kuvia eri aikakausien vaatetusta silmällä pitäen. Pariisin-vuosina hän oli istunut paljon elokuvissa oppiakseen kieltä.

Ratkaiseva askel oli, kun hänet houkuteltiin kuvaussihteeriksi ja puvustoharjoittelijaksi Edvin Laineen elokuvaan Viimeinen savotta. Tammikuisen Taivalkosken hangessa rämmittyään hän tajusi olevansa oikealla alalla.

Nissinen pyrki Taideteolliseen korkeakouluun mutta ei päässyt, koska ei sanojensa mukaan osannut alan termejä. Hän lähti uudestaan Italiaan, tällä kertaa palkattomaan työharjoitteluun.

– Pääsin yhtiöön, joka teki ensimmäistä pitkää elokuvaansa. He tarvitsivat käytännön tyypin, joka pystyttäisi puvuston ja maskeeraisi. Olin opiskellut maskeerausta Pariisissa.

Sotatapahtumat ja ylennykset aiheuttavat muutoksia univormuihin ja arvomerkkeihin.
Sotatapahtumat ja ylennykset aiheuttavat muutoksia univormuihin ja arvomerkkeihin.

Nissinen teki sekalaisia teatterihommia Napolissa ja Roomassa. Kun hän jälleen palasi Suomeen, häntä pyydettiin mukaan Timo Linnasalon Aurinkotuuli-elokuvaan.

– Hämmästyin, koska ei Italiassa ollut alle 40-vuotiaita pukusuunnittelijoita. Nuoremmat olivat kokeneempien assistentteina.

Nissinen pyrki uudestaan Taideteolliseen – ja pääsi. Valmistuessaan 1986 hän sai stipendin parhaasta lopputyöstä.

Kaikkien sota

Hallin takaosassa roikkuu tangoissaan yllättävän paljon siviilivaatteita. Uudessa Tuntemattomassa näytetään aiempia filmatisointeja enemmän kotirintamaa.

– Tässä on Kariluodon vaimon Sirkan vaatteita. On aamu- ja yöpaitoja sekä mekkoja, Nissinen esittelee naisellisia asusteita.

Elokuvassa esiintyy myös Antero Rokan jälkikasvu. Nissinen nostaa laatikosta aitoja 40-luvun jalkineita.

Lapset varttuvat sotavuosina 1941-1945. Esimerkiksi Terttuja on elokuvassa kolme, Tenhoja ja pikku Toivoja kaksi. Isompien vaatteet kiersivät pienemmille, niin kuin suomalaisissa perheissä aikoinaan.

– Sota oli kaikkien sota. Oli kotirintama ja rintamalla suomalaisten miesten rinnalla juutalaisia, tummaihoisia sekä kymmeniätuhansia lottia eri tehtävissä, Nissinen luettelee.

Puvustamon ilmoitustaululla ovat tallessa ohjeet, koepalat ja kokardit.
Puvustamon ilmoitustaululla ovat tallessa ohjeet, koepalat ja kokardit.

Jännitys tiivistyy

Kun kuvaukset ovat ohi ja porukan työ päättyy, puvusto tyhjennetään ja pidetään juhlat.

– Minulle on soitettu ja kysytty, milloin puramme puvuston. Kesällä Tuntematon on useissa kesäteattereissa, joten kamoille riittää kysyntää, Nissinen naurahtaa.

Elokuva saa ensi-iltansa 27. lokakuuta. Sitä ennen Nissinen ja muut tekijät saavat nähdä raakaleikatun version, josta voidaan vielä eliminoida virheet.

– Odotan vain henkeä pidättäen, että upea materiaali leikataan kokoon suurella viisaudella, Nissinen huokaisee.

Tulevista projekteista hän ei voi puhua, koska nimet eivät vielä ole papereissa. Kyse on elokuvasta, kahdestakin. Molemmat sijoittuvat 1900-luvun alkuun.

Pitkästä kokemuksesta on Nissisen mukaan hyötyä siinä, että on oppinut pakkaamaan autoon kaiken kuvauksissa tarvittavan. Silloin kiireisen logistiikan keskellä aikaa jää myös luovalle ajattelulle.

– Silti jokainen elokuva on aina ensimmäinen, hän sanoo.

Marjatta Nissinen ja malliompelija Matias Hirvonen syventyvät karvalakkien saloihin.
Marjatta Nissinen ja malliompelija Matias Hirvonen syventyvät karvalakkien saloihin.


Puvustajan työmaa

  • 80 kuvauspäivää
  • 45 pääroolia
  • 150 puheroolia
  • 3500 avustajaa
  • 14000 avustajapäivää
  • 90-120 puettavaa
  • per kuvauspäivä
  • 10000 kyykistystä
  • pukemiseen
  • 1300 asustekertaa
  • 300 paria saappaita
  • 100 paria siviilikenkiä
  • 150 kypärää
  • 200 metriä rekkejä
  • 15 rullakkoa
  • 6 merikonttia

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2017.

Tuntematon 3 x filmille

Väinö Linnan romaani ilmestyi 1954 ja Edvin Laineen ohjaus elokuvasta 1955. Roolitöistä jäivät mieleen Reino Tolvasen Rokka, Heikki Savolaisen Hietanen ja Kosti Klemelän Koskela.

Rauni Mollberg tarttui romaaniin 1985. Päärooleissa olivat uuden sukupolven näyttelijät, kuten Pirkka-Pekka Petelius ja Kari Väänänen. Amatöörinäyttelijä Mika Mäkelä esitti Rahikaista.

Aku Louhimiehen Tuntemattoman ensi-ilta on 27.10. Louhimies on hyödyntänyt siinä myös kirjan esiversiota Sotaromaania (WSOY 2000).

Yleisradion toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila on teeveestä tuttu ja Suomen silmäätekevien kaveri. Mutta harva tuntee yksityisempää pikkukylän likkaa, joka hänessä pyrkii pintaan kotiseudulla Hämeenlinnassa.

Merja Ylä-Anttila aloitti syyskuun alussa Yleisradion 14:tenä toimitusjohtajana. Virassa on ollut häntä ennen vain yksi nainen, Hella Wuolijoki vuodet 1945–1949. Wuolijoen lyhyen kauden luomuksista ovat jääneet elämään muun muassa Metsäradio ja Radioteatteri.

Merja Ylä-Anttilalla, 58, on takanaan harvinaisen pitkä rupeama saman työnantajan palveluksessa. Ylä-Anttila aloitti Maikkarissa kesätoimittajana 22-vuotiaana ja yleni tämän vuosituhannen alussa MTV Uutisten uutis- ja ajankohtaisohjelmien vastaavaksi päätoimittajaksi.

”Sielu ehtii muutokseen mukaan.”

MTV:n identiteetin ytimessä on ollut Yleisradion valta-aseman horjuttaminen. Uuden virkansa myötä Ylä-Anttila pääsee siis puolustamaan organisaatiota, jota hän on tottunut yli 30 vuotta haastamaan. Muutos on verrattavissa siihen, että Tapparan fani kääntyisi kesätauon aikana Ilveksen kannattajaksi.

– Hyvä että tähän tuli kesä väliin ja sielu ehtii muutokseen mukaan, Ylä-Anttila myöntää.

Nimitysuutisen yhteydessä huomio on kiinnittynyt Ylä-Anttilan sukupuoleen, ikään, työnantajauskollisuuteen ja verkostoitumiskykyihin. Hämeenlinnassa lounaspöytään istuu kuitenkin yksityisempi Ylä-Anttila, sillä hän on nyt kotiseudullaan ja sielunmaisemassaan. Tuntuu turhan etäiseltä puhutella häntä sukunimellä, sillä ääneen pääsee Merja, omaa sukua Kivinen.

Kerrostalon kasvatti

Merja Kivinen syntyi keväällä 1960. Vanhemmat Eino Kivinen ja Aino Järvinen olivat kotoisin samalta Rengon kylältä ja tapasivat lavatansseissa. Yhteinen arki alkoi Hämeenlinnassa, jossa Eino löysi työtä autonkuljettajana ja Aino myyjänä. Perhe asui kerrostalossa, jonka alakerran kaupassa äiti työskenteli ja josta tuli Merjalle kuin toinen koti.

Sisaruksia ei ilmaantunut ja suku oli pieni. Myös Merjan isä oli ollut ainoa lapsi, äidillä oli yksi veli. Merjalla oli yksi serkku ja muutama pikkuserkku, mutta yhteys isovanhempiin Rengossa oli tiivis. Kesät kuluivat siellä etenkin, kun perheelle valmistui kesämökki äidin perintömaille Merjan ollessa 13-vuotias.

”Elämän pääosassa olivat työ ja palkinnot.”

– Mummulassa kuuntelin papan sotamuistoja ja hänen syliinsä kiivetessäni minun piti muistaa, etten istunut haavoittuneen polven päälle.

Kotona oli muutamia keskeisiä elämänarvoja: Työ ja yrittäminen ovat avaimia menestykseen. Rehellinen pitää olla. Jumalan varjelukseen voi tukeutua. Perhe on perusta, jonka varaan elämä rakentuu.

– Vanhemmat olivat jälleenrakennuksen sukupolvea. Elämän pääosassa olivat työ ja sitä kautta hitaasti kertyvät palkinnot.

Yksi jälleenrakennussukupolven keskeisistä unelmista oli saada oma lapsi koulutettua.

”Kun nimeni oli kärkikastissa, isän silmät kostuivat.”

– Kun pyrin Hämeenlinnan tyttölyseoon, lähdimme illalla koko perhe katsomaan tulokset koulun ovesta. Kun nimeni oli kärkikastissa, isän silmät kostuivat. Sen jälkeen kävelimme kaupungille syömään, mikä ei ollut siihen maailmanaikaan lainkaan tavallista.

Kun Merja sai oppikoulussa kokeista hyviä numeroita, hän vei ne kotimatkalla äidin työpaikalle ihasteltavaksi ja sai palkkioksi pienen makeisen.

– Sekin on tärkeä muisto siitä, kuinka lähiympäristö voi tukea ja kannustaa. Koen olevani Myllymäen kerrostaloalueen kasvattama likka.

Verkostoituja herää

 


Merja Ylä-Anttila jututtaa koulukavereitaan Ritva Rekola-Flinckiä (vas.) ja Hannele Pöntystä Hämeenlinnan torilla.

 

Merja Ylä-Anttilaa kuvaillaan superverkostoitujaksi, jonka urakehityksen taustalla on laaja ja vaikutusvaltainen tuttavapiiri. Näiden verkostojen selitys löytyy lapsuudesta. Ainut lapsi tarvitsi ystäviä.

– Olen tykännyt pienestä pitäen olla porukoissa. Jos minä jotain harrastan, niin ystäviä.

Merja on tässä harrastuksessaan yhtä uskollinen kuin työhistoriassaan. Teini-iän paras kaveri Leena Louhivaara on pysynyt rinnalla koko elämän ensimmäisestä interrailista nykyisiin kaupunkimatkoihin. Kolmen lukiotytön koplaan kuului myös Ritva-Liisa Korhonen, joka oli Merjan luokalla jo oppikouluvuodet Hämeenlinnan tyttölyseossa ja jonka kanssa Merja lauloi ja esiintyi koulun juhlissa.

”Siellä oli kaksi Kivistä, Merja ja Mikko, mutta vain toinen pääsi sisään.”

Esiintyminen oli sen verran hauskaa ja koukuttavaa, että Ritva-Liisasta tuli oopperalaulaja. Merjakin kävi lukion jälkeen testaamassa estradikykyjään teatterikoulun pääsykokeissa.

– Siellä oli kaksi Kivistä, Merja ja Mikko, mutta vain toinen pääsi sisään.

Koulussa Merja viihtyi etenkin äidinkielentunneilla, joilla hänellä oli opettajana paikallinen kulttuuripersoona ja runoilija Hilja Mörsäri. Kapinallista teini-ikää Merja ei muista eläneensä.

Hurriganesin hän sentään näki Hämeenkaaressa ja ensimmäinen oma ulkomaanmatka vei Tukholmaan kuusitoistavuotiaana. Sitä ennen Merja kiersi vanhempiensa kanssa Suomea ja Pohjoismaita autolla ja vankkuriteltalla. Perheen autohistoria kertoo sosiaalisesta noususta: Moskvitš, ­Toyota ja lopuksi Volvo.

Lukiovuosien jälkeen pikkukaupungin idylli oli tehnyt tehtävänsä. Sieltä piti päästä ”suureen maailmaan”. Suuri maailma oli yhtä kuin Helsinki ja Laajasalon kristillisen opiston medialinja.

– Sen vuoden aikana päätin, ettei minusta tule näyttelijää eikä juristia, vaan haen opiskelemaan viestintää.

Tuliainen ilman palautusoikeutta

Ennen Helsingin yliopistoa Merja palasi vielä puoleksi vuodeksi työharjoitteluun kotiseudulleen Hämeen Sanomiin. Hämeen Sanomista tuli hänen kasvattajaseuransa journalistiksi. Nuorelle harjoittelijalle uskottiin vastuuta ja häntä evästettiin tehtäviinsä.

Opiskelu yliopistossa alkoi tammikuussa 1981, ja Merja teki vielä yhden kesän töitä Hämeen Sanomissa. Seuraavana syksynä MTV Uutiset aloitti toimintansa. Kanavan kesätyöilmoitus kiersi viestinnän opiskelijoiden luennoilla kädestä käteen. Myös Merja päätti kokeilla onneaan ja hakea upouuteen uutistoimitukseen.

Hakijoita pudotettiin kyydistä viikon ajan, kunnes jäljelle jäivät Merja ja pari muuta. Kesätyöpaikassa odotti median uusi aika.

”Kun meillä on kina, Ari sanoo palauttavansa minut Berliiniin.”

– Siellä oli vastassa hirmu innokas uutistoimitus, jossa jaksettiin puhua journalismista yöt läpeensä. Tutustuin ikimuistoisiin persooniin kuten Pekka Karhuvaaraan ja Leena Kaskelaan. Se oli kiihkeää kasvua ja mahtava elämänkoulu.

Yliopistolla Merja oli ainejärjestönsä puheenjohtaja ja järjesti muun muassa opintomatkoja. Yksi niistä suuntautui jakautuneeseen Berliiniin. Samassa bussissa istui opiskelutoveri Ari Ylä-Anttila.

– Rakastuimme sillä matkalla. Joskus harvoin, kun meillä on kinaa, Ari sanoo palauttavansa minut Berliiniin. Minä puolestani totean, että sitä Berliiniä ei enää ole. Et sinä voi.

”Tämä pieni perhe on peruskallioni.”

Ylä-Anttiloiden poika Aleksi syntyi vuonna 1988. Kivisen suvun perinne jatkui: Aleksi jäi ai­noaksi lapseksi.

– Olisin erilainen ihminen ilman äitiyden kokemusta. Tämä pieni perhe on peruskallioni.

Nyt kun takana on 35 yhteistä vuotta, Merja tuntee edelleen tehneensä hyvän miesvalinnan.

– Amor vincit omnia, rakkaus voittaa kaiken. Siihen minä kyllä uskon.

Likasta tulee tytönhupakko

Kesätyön jälkeen Merja jatkoi vuorojen tekemistä Maikkarilla, kunnes hänet vakinaistettiin vuonna 1984. Rakkauden ja työn imu voittivat gradun imun. Opiskelu jäi kesken.

– Pitkään minä sitä harmittelin, mutta en enää. Ehkä minä näillä työnäytteillä jonkin maisteristason olen saavuttanut.

Maikkarissa Merja oli aluksi kulttuuritoimittaja, kunnes Pekka Hyvärinen lähti Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi ja Jorma Miettinen kysyi Merjaa hänen paikalleen politiikan toimittajaksi.

”Päätin, että täältä pesee.”

Eduskunnassa Merja törmäsi ensi kertaa tilanteeseen, jossa kollega ei kannustanutkaan.

– Vanhempi toimittaja pysäytti minut eduskunnan portaikossa ja sanoi: ’On se järkyttävää, että MTV lähettää tänne tuollaisia tytönhupakoita romuttamaan uskottavuuden, jota olemme vuosikymmenet rakentaneet.’ Kun hän lopetti, mietin että mitäs nyt. Päätin, että täältä pesee.

Kohta pesikin. Merja sai suuren uutisvoiton, kun hän onnistui onkimaan tietoonsa, että Suomeen suunniteltiin ennen kuulumatonta sinipunaista hallituspohjaa Harri Holkerin johdolla.

– Se oli kova uutisvoitto nuorelle likalle.

Politiikantoimittajana Merja ymmärsi lopullisesti ihmissuhteiden ja verkostojen tärkeyden.

– Jotta kuulee uutisia ja pystyy arvioimaan kuulemaansa, täytyy olla kontakteja monenlaisiin ihmisiin. Se, että mennään kahville ja tutustutaan ihmisiin, on keskeinen osa tätä työtä.

Jaetut muistot elävät

Merja tuntee suomalaisen vallan ja eliitin, mutta yrittää pitää mielessään, mistä likka on kotoisin.

– Tuttavuudet eivät saa vaikuttaa journalistisiin päätöksiin, ja yksityisemmät asiani jaan vain ystävien kanssa.

Merjan äiti kuoli vuonna 2009, kohta yhdeksänkymmentävuotias isä asuu vielä omillaan Hämeenlinnan keskustassa.

”Soitan isälle vähintään kerran päivässä.”

– Soitan isälle vähintään kerran päivässä ja käyn aika usein häntä katsomassa.

Merja arvostaa yhä enemmän niitä ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet pikkutytöstä lähtien. Yksi tällainen on pikkuserkku Jukka, jolta Merja kertoo juuri saaneensa yllätyssoiton.

– Mietimme puhelun lomassa, miten tärkeätä on yhteydenpito, koska olemme ainoat, jotka enää muistavat, millaisia vanhempamme ja isovanhempamme olivat. Tällaisten ihmisten arvo kasvaa ihan määrättömästi, kun ikää tulee. Toinen auttaa toista pitämään muistot elävinä.

Henkilökohtaisten muistojen vaalimisessa ihminen tarvitsee sukuaan ja ystäviään. Siinä ei auta paraskaan työelämän verkosto. Oman isänsä kohdalla Merja näkee, kuinka muistot alkavat hiipua, kun ikätoverit harvenevat.

– Kun katsoimme viimeksi kuvaa isän pesäpallojoukkueesta, isän lisäksi joukkueesta oli hengissä enää yksi pelitoveri.

 


Median portinvartija. ”Median pitää varoa sellaisia äänenpainoja, että koko järjestelmä on mätä”; Merja Ylä-Anttila sanoo.


Esimerkkinä muille naisille

Yhden työuran aikana ehtii tapahtua paljon. Kun Merja kotiutui Maikkariin 1980-luvun kasvun vuosina, vain taivas tuntui olevan kasvun kattona. Nyt lounaalla istuu internetin voittokulun ja me­dian vaikeat vuodet todistanut keski-ikäinen nainen, joka on joutunut viemään läpi puolen tusinaa yt-kierrosta ja irtisanomaan pitkäaikaisia työtovereitaan. Likka huokaisee ennen kuin jatkaa.

– Irtisanomiset ovat olleet raskaimpia ja vaikeimpia päiviäni johtajana. Onneksi aika harva näistä entisistä työtovereista vaihtaa kadulla puolta, kun kohtaamme.

Yleisradion paikkaa Merja ei hakenut, vaan häneen otettiin yhteyttä ja kysyttiin kiinnostusta. Edellisestä vastaavasta soitosta oli kulunut ­17 vuotta. Silloin Matti Packalén kysyi, ottaako Merja vastaan MTV Uutisten päätoimittajan tehtävät.

”Yritin pitää sisäisen epäilevän ääneni pienemmällä.”

– Kun Maikkarin pestiä tarjottiin, mietin tyypillisiä naisten kysymyksiä: pärjäänkö minä ja onko minusta tähän. Nyt yritin pitää tämän sisäisen epäilevän ääneni pienemmällä. Ajattelin, että kaikkia uuden työn asioita ei tarvitse osata ennakkoon, vaan jotain saa työkin opettaa.

Merja sanoo, että naisten kohoaminen johtotehtäviin vaatii pelon selättämistä ja haasteisiin tarttumista.

– Moni ikäiseni nainen on kertonut saaneensa voimaa siitä, että minut valittiin tällaiseen tehtävään tämän ikäisenä. Vielä ei tarvitse hissutella kohti eläkepäiviä, vaan voi mennä kohti uutta.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2018.

Merja Ylä-anttila

SYNTYNYT 1960 Hämeenlinnassa, asuu Helsingissä.

TYÖ Yleisradion ­toimitusjohtaja.

PERHE Naimisissa ­toimittaja Ari Ylä-Anttilan kanssa. Parsikunnan ­aikuinen lapsi Aleksi on ­niin ikään toimittaja.

HARRASTUKSET Luku­piiri, järjestötyö, laulaminen ja kesämökkeily.

Anja, 85, ei ole nähnyt tytärtään kolmeen vuoteen. Tapion, 69, poika taas katkaisi välit viisi vuotta sitten. Asiantuntijat kommentoivat, onko mitään tehtävissä.

Ehkä sopu ehtii vielä syntyä

Näin tyttäreni viimeksi kolmisen vuotta sitten sisareni kuolinvuoteella. Seisoimme kaukana toisistamme, eri puolilla sairaalahuonetta, ruumis siinä välissä. Hetken päästä tytär livahti huomaamatta pois.

Välimme alkoivat viiletä jo silloin, kun tytär lähti opiskelemaan toiseen kaupunkiin. Siitä on liki 40 vuotta. Opiskeluvuosinaan hän kerran pyysi rahaa jotakin matkaa varten. Olin tiukoilla ja vastasin, että raha ei kasva puussa. Siitä leimahti riita, mutta kyllä tämän irtioton taustalla on jotakin mutkikkaampaa.

”En edes tiedä, mikä välimme on katkaissut.”

Vaikka minulla on ollut aikaa tottua tilanteeseen, se ailahtaa mielessä melkein päivittäin. Kun en edes tiedä, mikä välimme on katkaissut.

Joskus koen epämääräistä syyllisyyttä, vaikka olen yrittänyt kasvattaa kaikki kolme lastani samalla tavalla. Mieheni sairastui ja kuoli varhain, mutta olen tehnyt sen, minkä olen osannut ja jaksanut.

Välit muihin lapsiin ja lastenlapsiin ovat normaalit. Heidän kauttaan olen satunnaisesti kuullut, miten esikoisella menee. Kihloissa hän on kuulemma joskus ollut. Ja käynyt terapiassa. Arvelen, että yksi syy hänen pahoinvointiinsa on ollut vaikeus löytää sopivaa työtä.

”Äitini oli hyvin hallitseva ja helposti kuohahtava.”

Osaltaan syyt taitavat juontaa kolmanteen polveen. Äitini oli hyvin hallitseva ja helposti kuohahtava nainen, joka istutti häpeän tunteen minuun jo lapsena.

Tunnistan äitini dramaattisuutta ja ehdottomuutta tämän taiteellisen tyttäreni persoonassa. Tai ehkä tämä näkemys on vain yritystä ymmärtää hänen käytöstään.

Rukoilen usein hänen puolestaan. Että hänellä olisi ystäviä ja kaikki kunnossa. Rukoilen myös itseni puolesta, että saisin anteeksi, jos olen tietämättäni toiminut väärin.

Juuri kenellekään en ole välirikostamme kertonut. On se niin vaikea asia. Ehkä sopu ehtii vielä syntyä. Joka tapauksessa ajattelen hänestä loppuun saakka hyvää.” Anja, 85

Jokainen meistä on ainutlaatuinen yksilö. Yksi on ärhäkkä, toista on siunattu liiallisella kiltteydellä. Jokainen voi kuitenkin hioa särmiään ja on syytäkin, jos aikoo tulla muiden kanssa toimeen.

Jos vanhemman ja lapsen välit ovat huonot, kukaan ei ole voittaja. Jättäjä ehkä olettaa tilanteensa paranevan, mutta välirikko syö myös hänen energiaansa. Jätetylle tilanne on aina kova paikka.

– Äidin kertomuksesta kuultaa syvä suru. Tarinassa on kuitenkin vain hänen kokemuksiaan ja tuntojaan. Tytär puolestaan voi kokea, että vanhempi on ollut hyvin kontrolloiva tai ettei hän ole koskaan tullut piiruakaan vastaan. Kumpikin osapuoli voi olla omassa näkemyksessään sokea, sanoo psykoterapeutti Heli Vaaranen ­Väestöliitosta.

”Yleisimpiä syitä välirikkoon ovat väärinkäsitykset.”

Yleisimpiä syitä välirikkoon ovat väärinkäsitykset. Tapahtumahetkellä sitä ei tajuta, kumpikin kokee olevansa oikeassa. Tunteeseen ja pettymykseen jäädään kiinni.

– Joskus syyt ovat pieniä, mutta niitä voi olla niin paljon, ettei kaikkien jäljille koskaan päästä. Hyvä niitä olisi kuitenkin yrittää selvittää.

Ihan jokaisesta erheestä vanhempiaan on turha vaatia tilille.

Vanhemmilla on usein luontainen tarve hallita ja määräillä lapsiaan senkin jälkeen, kun he ovat aloittaneet itsenäisen elämän. Pahimmillaan se voi olla toisen rajojen selkeää loukkaamista.

Monet lapset taas ovat tottuneet hakemaan vanhemmistaan turvaa ja nojaamaan heidän apuunsa vielä aikuistuttuaan. Vastavuoroisuus ei välttämättä toteudu, mikä saattaa kiristää ilmapiiriä.

– Useimmiten tilit tasaantuvat, kun ikääntyvät vanhemmat tarvitsevat enemmän apua. Jos välirikko osuu juuri tähän saumaan, kipu on entistä kovempi.

Suvussa kulkevia vikoja ja luonteenpiirteitä ei voi pitää tekosyynä huonolle käyttäytymiselle. Sukua tai muuta lähipiiriä ei voi myöskään velvoittaa toimimaan osapuolten välisenä viestinviejänä tai rauhantuomarina.

Enää en pyytele anteeksi

Myönnän kaikki virheeni, mutta enää en pyytele anteeksi enkä anele ainoaa lastani palaamaan. Ikävä on kuitenkin kova. Poika katkaisi välit viisi vuotta sitten yksinkertaisesti tekstiviestillä.

Tiedän tuottaneeni pojalle pettymyksiä pienestä pitäen. Unohduin omille teilleni, vaikka olisi pitänyt olla kuljettamassa häntä mummolaan ja harrastuksiin. Toisaalta minulla oli näkyvä rooli hänen jääkiekkojoukkueensa johtajana. Tuolloinkin hän sai kyllä kärsiä tekemisistäni. Puutuin pelisuorituksiin kovaäänisesti ja vaativasti. Myönnän olevani hyvin autoritäärinen – ja melkein aina oikeassa.

Tätä taustaa vasten on huvittavaa, että olen saanut nuorisotyön kasvattajapalkinnon.

”Viinapäissäni olen entistä ärsyttävämpi.”

Vaimoni sairasti syöpää 37 vuotta. Välillä oli hyviä jaksoja, mutta vakava sairaus varjosti koko perheen elämää. Taloudellisesti pärjäsimme erittäin hyvin. Alkoholi nousi kuitenkin vuosi vuodelta suurempaan rooliin elämässäni jo senkin vuoksi, että Venäjän-kauppoja voideltiin viinan voimalla.

Viinapäissäni olen entistä ärsyttävämpi. Parhaimmillaan sain pidettyä korkin kiinni kahdeksan vuotta. Viisikymppisenä homma karkasi taas käsistä. Vaimoni sairauden takia avioelämä ei sujunut ja rupesin ottamaan kaikenlaisia vapauksia. Ostin moottoripyörän ja pikkuhiljaa mukaan hiipi nuoria naisia. Poikani opiskeli tuolloin ulkomailla. En ole varma, miten paljon hän on touhuistani tietoinen.

”Mokasin pahasti heti vaimoni kuoleman jälkeen.”

Erittäin pahasti mokasin heti vaimoni kuoleman jälkeen. Minulla oli putki päällä, ja poika ajoi varta vasten Helsingistä Lahteen laittaakseen minut ruotuun. Karkasin, kun hän lähti ostamaan ruokaa.

Nyt homma on hallinnassa, vaikka poika ei sitä usko.

Poikani on ollut pienestä pitäen pärjäävä ja päättäväinen, hänestä ei ole koskaan tarvinnut kantaa huolta. Ehkä hänessä näkyy myös ai­noan lapsen itsekkyys.

Viime aikoina olemme olleet yhteydessä vain kesämökkiin liittyvissä asioissa, poika peri mökin äitinsä kuoleman jälkeen. Kärsin tilanteesta varsinkin isänpäivinä ja muina juhlapyhinä, kun ystävät kertovat yhteydenpidosta lapsiinsa. Välillä hävettää, kun joku tuttu kysyy, mitä pojalleni kuuluu. Vastaan ympäripyöreästi, toisen käden tietoja.

”Enää en tiedä, miten voisin suhteemme korjata.”

Nykyisellä vaimollani on kaksi poikaa, mukavia nuoria miehiä, mutta ei heistä ole oman pojan korvaajiksi.

Aiemmin luulin, että aika parantaa. Enää en tiedä, miten voisin suhteemme korjata. Muuan ystävä antoi kyllä hyvän neuvon: anna armo itsellesi. Olenkin päättänyt, etten kanna syyllisyyttä hautaan saakka. Murhamiehiäkin armahdetaan!

Kunnioitan poikani saavutuksia ja tulen aina rakastamaan häntä. Toivon syvästi, että hän perustaisi perheen ja saisi lapsia. Asenne minuakin kohtaan saattaisi muuttua. Palaisivat edes normaalit puhevälit.” - Tapio, 69

Enemmän kuin hylkäämisestä, aikuisen ja lapsen välirikossa on usein kysymys suojautumisesta. Vetäydytään pois, kun halutaan välttyä suuremmilta pettymyksiltä ja haavoilta.

–  Alkoholistin poika voi kokea, että hän on ainoa, joka on suhteen eteen jotakin yrittänyt. Tilanteesta karanneella isällä päällimmäisenä saattoi olla pelko, ettei hän pysty muuttumaan ja toimimaan tavalla, jota häneltä odotetaan, Heli Vaaranen kommentoi.

– Voi olla, että pojalla on kannettavanaan myös raskas pettymys äidille aiheutetusta mielipahasta.

Välirikon ennusteeseen vaikuttaa olennaisesti se, onko laiminlyönti ollut tahallista piittaamattomuutta vai jonkin heikkouden, kuten alkoholismin aiheuttamaa holtittomuutta. Kaikella on kuitenkin rajansa. Tyhjiä lupauksia ja takaiskuja kukaan ei siedä loputtomiin. Päihderiippuvaisen on tunnetusti vaikea pitää kiinni yhteisistä pelisäännöistä, vaikka olisi niihin selvin päin sitoutunutkin.

”Anteeksi kannattaa pyytää.”

Päihteiden ohella muita tyypillisiä syitä välirikkoon ovat perintöriidat ja sisarusten eriarvoiseksi koettu kohtelu. Erityisen tuhoisaa on mennä moittimaan lapsen puolison valintaa.

Miten kestämme meitä vastaan kohdistuvat loukkaukset, on hyvin yksilöllistä. Samoin se, millainen kyky meillä on pyytää ja antaa anteeksi.

– Valitettavasti elämme kulttuurissa, jossa jaksetaan vihata. Anteeksi kannattaa kuitenkin pyytää – ja antaa, koska siitä hyötyy kumpikin osapuoli, Vaaranen sanoo.

Moni jätetty osapuoli on pettynyt, kun ei saa yhteydenottoihinsa vastausta. Syntymäpäivälahjatkin on saatettu palauttaa.

Vaarasen mukaan palautteen odottaminen on omanlaistaan itsekkyyttä. Vaikka vastausta ei saisi, mahdollisimman rehellinen kuvaus omista tunnoista kannattaa panna paperille, lähettipä kirjettä tai ei. Kirjoittamalla saa purettua ainakin osan mieltää painavasta kuormasta. Elämää pääsee jatkamaan sen jälkeen vähän kevyemmin askelin.

Tärkeintä on, että itse tekee kaikkensa tilanteen selvittämiseksi. Jo sillä saa paremman omantunnon.

Terapeutin puheillekin kannattaa hankkiutua. Ammattilainen auttaa katsomaan omaa tilannetta etäämmältä ja näkemään syitä, seurauksia ja keinoja, joita ei ole itse tajunnut.

Mitä voisit muuttaa? Sovinnon tekoon tarvitaan aina kaksi. Jos molemmat osapuolet suostuvat neuvottelupöytään, tilanne ei ole toivoton, sanoo Väestöliiton perhesuhteiden asiantuntija Minna Oulasmaa.

Tällaisen istunnon aluksi Oulasmaa kysyy kummaltakin osapuolelta: ”Mitä voisit muuttaa omassa käytöksessäsi?” Hänen usein kuulemansa vastaus on: En mitään. Solmuja kannattaa kuitenkin yrittää avata, sillä välirikko syö valtavasti energiaa. Moni vanhempi oirehtii sekä henkisesti että fyysisesti, itkee ja uupuu.

”Kynnys lapsen hylkäämiseen on korkea.”

Sukupuolellakin on merkitystä. Neuvontapuhelimeen soittavista miehistä osa myöntää auliisti virheensä. Moni nainen puolestaan esittäytyy niin, ettei itsessä ole moitteen sijaa.

– Olemme mielellämme oikeassa. Oman toiminnan arviointi avoimesti ja rehellisesti on todella vaikeaa, Oulasmaa huomauttaa.

Joskus välirikkoon ei ole mitään erityistä syytä. Välit poikki laittanut saattaa olla lukkiutunut omaan pahaan oloonsa ja etsiä tunteelle syntipukkia. Oman haasteensa muodostavat mielenterveydenongelmat.

– Kynnys lapsen hylkäämiseen on korkea. Jos lapsi osoittautuu väkivaltaiseksi, vanhemmalla on oikeus suojautua. Sanallinenkin uhkailu on poliisiasia, Vaaranen sanoo ja muistuttaa, että väkivaltaisuudella on ajan mittaan taipumus pahentua.

Välirikkoon kuuluu vahvoja pettymyksen, itsesäälin ja marttyyriuden tunteita. Rakkaus omaan lapseen on kuitenkin hyvin puhdas ja alkuvoimainen tunne. Se näkyy myös tarinansa kertoneiden vanhempien kokemuksissa. Surusta huolimatta päällimmäinen tunne on rakkaus.

Keskustelu­apua

  • Väestöliiton puhelinpalvelu 040 480 2100 (ti 13–14, pe 10–11)
  • Kirkon palveleva puhelin 0400 22 1180 (joka ilta klo 18 alkaen)
  • Mielenterveysseuran kriisipuhelin 010 195 202 (ark. 9–07, la–su 15–07)
Tuija-66

Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei halua pitää enää yhteyttä? ”Poikani katkaisi välit tekstiviestillä”

Äitini viimeiset sanat olivat minulle:älä näytä naamaas minulle koskaan enää. Olen pyrkinyt kunnioittamaan hänen toivettaan ja pysynyt pois hänen elämästään. Syy, minkä takia sanoi näin oli se, että itse suutaahdin siitä, kun äitini tuli kotiini, jossa työskentelen päivisin hierojana ja veti pienet päiväkännit solkottaen asiakkailleni diippadaappaa. Olen perheen nuorin kolmesta lapsesta ja koko ikäni ollut alempi arvoinen kuin muut. Äitini myötä, myös veljeni, sisareni sekä isä katkaisivat...
Lue kommentti
Sara

Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei halua pitää enää yhteyttä? ”Poikani katkaisi välit tekstiviestillä”

Asiantuntijan kommenteissa on kaunistelua. Anteeksiantaminen on vaikeaa ja joskus mahdotonta jos kokee tulleensa syvästi loukatuksi. Toisen osapuolen käytöksen aiheuttama kärsimys on voinut olla niin suurta että siitä ei pääse yli. Neuvo "anteeksi kannattaa pyytää ja antaa" on tällöin sanahelinää. Varsinkaan jos loukannut osapuoli ei näe tehneensä mitään väärää.
Lue kommentti