Huippupyöräilijä Tea Vikstedt, 62: "Menetin tyttäreni skitsofrenialle"

Tea Vikstedtin tuoma lahja osuu nappiin. Mustaa paljettipuseroa tytär oli toivonutkin.

He juovat tyttären keittämät kahvit sairaalan tapaamishuoneessa. Tytär kertoo, että on edellisenä päivänä viikannut pyykkejä ja kuljettanut ruokakärryjä osastolta toiselle.

– Olen näiden vuosien aikana oppinut keskustelemaan tyttäreni kanssa oikein. Kannattaa pysytellä aiheissa, jotka eivät aiheuta sekaannusta oudosti toimivassa päässä. 

Kahvien jälkeen Tea, 62, ja tytär lähtevät kävelylle sairaalan isolle pihalle. Ensimmäisen kerran yhdeksään vuoteen he käyvät kävelyllä kahdestaan. Aina aiemmin mukana on ollut kaiken varalta myös hoitaja.

 – Iloitsen aina, kun tyttärellä on hyvä päivä, Tea sanoo.

Tean tytär on 29-vuotias ja sairastaa skitsofreniaa. Skitsofrenia on vaikea ja aiheuttaa tyttärelle aistiharhoja. Hän kuulee välillä ääniä, jotka solvaavat ja ivaavat häntä ja saavat käyttäytymään arvaamattomasti. Hän on ollut yhdeksän vuotta yhtäjaksoisesti hoidossa psykiatrisessa sairaalassa.

Tytär on antanut Tealle luvan puhua sairaudestaan tässä haastattelussa, mutta hän haluaa, ettei hänen nimeään kerrota. Omahoitajan ehdotuksesta myöskään tarkkaa hoitopaikkaa ei sanota.

Hurmaavan mukulan äitinä

Tea Vikstedt on entinen kilpapyöräilijä, kolmet olympialaiset kilpaillut ja maailmanennätyksiä tehnyt.

Pyöräilijä hän on edelleen, ja pyöräily on suurin syy asua Espanjassa syksyt ja talvet. Espanjassa Tean psoriasis pysyy kurissa, on aurinkoa ja lämpöä, ja talvisinkin helppo pyöräillä.

Espanjan-kuukausien aikanakin Tea käy Suomen-kodissa Helsingissä, jotta pääsee katsomaan tytärtään.

Lahjakas, sinnikäs ja intohimoinen. Sellainen Tean ainoa lapsi oli aiemmin.

Tyttäreni on nyt erilainen ihminen kuin tytär, jonka tunsin. Olen silti onnellinen, että hän on turvassa.

– Aivan pienenä tytär oli oikea papupata, jutteli kaikkien kanssa eikä ujostellut koskaan. Ei ole hurmaavampaa olentoa kuin hiukan pikkuvanha puhelias ja utelias mukula.

Nyt sairaus ja lääkkeet ovat vaikuttaneet. Kävely on jäykkää, lääkkeet kuivaavat suuta ja puhuminen puuroutuu. Mieli on hauras, särkynytkin.

– Olen menettänyt tyttäreni sairaudelle. Hän on nyt erilainen ihminen kuin se tytär, jonka joskus tunsin. Olen silti onnellinen ja helpottunut, että hän on hengissä ja turvassa.

Tytär joka katosi

Tea erosi tyttärensä isästä, kun tytär oli 13-vuotias. Ero oli vaikea. Tytär jäi asumaan entiseen kotiin isänsä kanssa. Tea muutti pienempään asuntoon muutaman kilometrin päähän, jotta tytär voisi tulla äidin luo milloin vain.

Aluksi järjestely sujui hyvin, sitten tyttären käynnit harvenivat. Vanhempien keskinäiset välit olivat kireät.

– Olen miettinyt paljon, yrittikö tytär miellyttää kumpaakin vanhempaansa ja kävikö se liiaksi hänen voimilleen, Tea sanoo.

Yhtenä päivänä tytär soitti äidilleen ja kertoi, että hänet on yritetty myrkyttää.

Lääkärin diagnoosi ei ollut myrkytys vaan psykoosi. Tytär oli silloin 15-vuotias.

– Siitä alkoivat elämäni kauheimmat vuodet, Tea sanoo.

Niinä vuosina tyttären hoitopaikat vaihtuivat. Oli psykiatrisen sairaalan nuoriso-osastoa, kuntoutusosastoa, yhteisasumista. Välillä tytär lähetettiin kotiin.

Siitä alkoivat elämäni kauheimmat vuodet.

Mikään ei onnistunut, tytär karkasi joka ikisestä paikasta.

–Hän saattoi olla kadoksissa viikkoja. Sydän syrjällään odotin, milloin poliisi soittaa. Oli raastavaa päivästä ja yöstä toiseen miettiä, onko lapsi enää edes hengissä.

Kyyneleitä maalipurkissa

Urheilu-uran jälkeen Tea työskenteli rakennusmaalarina. Siinä työssä hän oli myös tyttären sairastuessa.

– Se oli siinä mielessä hyvä työ, että seinää maalatessani pystyin itkemään toisia häiritsemättä. Kyyneleet sekoittuivat lateksiin. Tyttären sairastumisen jälkeiset pari vuotta itkin joka päivä.

Tealle tarjottiin terapiaa, mutta tärkeämpi apu oli, että hän pystyi puhumaan työtovereille.

Eniten Teaa kannatteli hänen nykyinen miehensä.

–Tämä voi kuulostaa hupsun romanttiselta, mutta eron jälkeen kaipasin uuttaa kumppania kuin teini. Tiesin, että kumppanin löytäminen saattaisi olla epätodennäköistä, joten päätin, että hankin itselleni kaverin.

Tämä voi kuulostaa hupsun romanttiselta, mutta eron jälkeen kaipasin uutta kumppania kuin teini.

Tea ja mies löysivät toisensa treffisovelluksen avulla. He kävivät yhdessä juoksemassa muutaman pitkän lenkin ja tajusivat nopeasti, että sopivat yhteen.

– Kun tyttäreni sairastui, olimme olleet yhdessä puolitoista vuotta. Joku toinen olisi varmasti lähtenyt suhteesta, niin sekavia nuo vuodet olivat. Arto ymmärsi ja tuki. Ilman häntä minä en olisi selvinnyt.

Pelastus meille molemmille

Junamatka Helsingistä Tean tyttären luo kestää nelisen tuntia suuntaansa. Moni muu kulkee läheisensä luo sairaalaan yhtä pitkän matkan. Tai sitten ei kulje.

– Kaikki eivät pärjää avohoidossa, moni tarvitsee turvallista laitoshoitoa. Itselläni vaikeimmat vuodet päättyivät vasta, kun tytär sai pysyvän hoitopaikan sairaalassa. Se oli pelastus meille molemmille.

Tean on vaikea ymmärtää, miksi kaikkein vaikeimmin hoidettavat mielenterveyspotilaat sijoitetaan niin kauas pääkaupunkiseudusta, jossa asuu eniten ihmisiä ja siis myös paljon mielenterveysongelmista kärsiviä.

Minun on elettävä omaa elämääni ja tyttäreni omaansa. En halunnut jäädä murehtimaan.

– Usein jo muutenkin syrjäytyneet ihmiset joutuvat olemaan entistä enemmän yksin, koska matkat heidän luokseen ovat pitkiä ja tulevat kalliiksi.

Tea muistaa viikonlopun monta vuotta sitten. Junamatkan jälkeen perillä satoi räntää. Tean kävellessä rautatieasemalta sairaalalle kengät kastuivat. Bussit eivät viikonloppuna kulkeneet ja Tea halusi säästää taksimatkassa.

Palelevana ja jalat märkinä hän tapasi tyttärensä. Tyttärellä oli huono päivä, hän puhui itsekseen, oli hermostunut ja ahdistunut. Äänet pään sisällä kertoivat julmia asioita. Tea erotti sanoja, kuten tappaminen ja veri. Puhe poukkoili sinne ja tänne.

Tea ei voinut muuta kuin katsoa tyttärensä tuskaa ja halata häntä. Tapaaminen kesti alle tunnin. Kun Tea käveli takaisin rautatieasemalle, hän mietti, voisiko tyttären elämä enää surullisemmaksi tulla.

Junassa Tea tajusi, että voisi se. Hänen tytärtään käydään katsomassa. Sairaalassa on monia, jotka eivät koskaan saa vieraita.

Otan vastaan kaikki päivät

Sairauden alussa Tea odotti, että tytär paranee. Enää hän ei odota.

– Psyykkisesti sairaan potilaan äitinä otan nyt päivät vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Elämässä on tosiaankin tartuttava hetkeen ja iloittava pienistäkin asioista. Vaikka siitä, että tänään tyttärellä oli hyvä päivä.

Aluksi Tea suri kovasti sitä, mitä tytär ei elämältä saa. Enää hän ei mieti, millaista olisi, jos tytär olisi terve.

– En oikein osaa edes kuvitella, millaista olisi, jos hän olisi terve. Ehkä minulla olisi lapsenlapsia ja matkustelisin tyttären kanssa. Olisihan se ihanaa, mutta sen ajatteleminen on nyt hyödytöntä. Tärkeintä on hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa ja elää niiden kanssa.

 Helsingin-koti on Kalasatamassa. Sieltä on hyvä lähteä pyörälenkille kaikkiin suuntiin.

Kun Tea asuu Espanjassa, äidin ja tyttären välillä on liki 4000 kilometriä. Puhelimessa he puhuvat joka päivä, montakin kertaa.

Tea hankki tyttärelleen vanhanaikaisen kirjoituskoneen, jolla tytär kirjoittaa runoja. Tällä hetkellä innoittajina ovat Katri Vala ja Edith Södergran.

– Eikö olekin hienoa? Saan runoja tekstiviesteinä päivittäin. Ne ovat suloisia ja liikuttavia. Juuri nyt olen näistä runoista tosi onnellinen.

Tea haluaisi näyttää runoja, mutta ei voi. Tytär on vannottanut, ettei runoja saa näyttää kenellekään, ainakaan vielä.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 4/2022.