Jaanan tytär sairastui skitsofreniaan: "Tuskan näkeminen on ollut raskasta"

Tyttäreni Janika, 27, sai skitsofreniadiagnoosin kolme vuotta sitten. Ei mennyt kauaakaan siitä, kun hän päätyi pitkäaikaishoitoon Vanhan Vaasan sairaalaan.

Paikalla on tietynlainen maine. Puhutaan, että siellä ovat kaikkein pahimmat kriminaalipotilaat, eikä sinne siirrytä kevyin perustein.

Sairaalalla oli huono maine.

Päätös oli järkytys koko perheellemme. Minun oli vaikea hyväksyä, että oma lapsi joutuu niin kovaan paikkaan, ja kyllä se oli Janikallekin vaikea asia. Mutta lääkärien lausuntoihin ei voinut mitenkään vaikuttaa.

Nyt kuitenkin ajattelen vahvasti, että Janika on turvassa. Me voimme luottaa siihen, että hänestä pidetään huolta.

Jo ala-asteella Janikalla oli paniikkihäiriön oireita. Melko usein hän soitti minulle töihin ja kertoi, että pää tai tai maha on kipeä, ja jäi pois koulusta. Aavistelin, että jotain oli pielessä.

Aavistelin, että jotain oli pielessä.

Hän jännitti sosiaalisia tilanteita, mutta ei osannut kertoa siitä, vaan puhui fyysisistä vaivoista. Minun olisi pitänyt ymmärtää järjestää hänelle apua jo tuolloin, mutta teki niin kipeää myöntää, että lapsella on ongelmia.

Janika oli hiljainen, kiltti ja vetäytyvä tyttö, ja hänet jätettiin usein kaveriporukan ulkopuolelle.

Ala-asteella alkoi todellinen kiusaaminen. Siihen puututtiin, mutta ei tarpeeksi. Yläasteella Janikan oireet muuttuivat masennukseksi.

Sosiaalisten tilanteiden pelko kasvoi, ja hän oli paljon poissa koulusta. Olimme yhteydessä keskussairaalan psykiatriseen osastoon, ja Janika oli lyhyitä jaksoja sisälläkin.

Yläasteella alkoi todellinen kiusaaminen.

Hän suoritti yläasteen osin kotiopetuksessa ja tenttimällä kuitenkin kohtuullisen hyvin arvosanoin.

Janika on pystynyt kertomaan kiusaamisesta ja muista vaikeista asioista vasta aikuisena.

Opinnot maaseutuopistossa Janika aloitti kotoa käsin. Sitten hän muutti opiston asuntolaan, koska halusi itsenäistyä.

Hän kärsi edelleen paniikkioireista ja masennuksesta, ja hän jaksoi lopulta suorittaa opintoja vuoden ajan.

Monista vaikeuksista hän pystyi kertomaan vasta aikuisena.

Samaan aikaan minulla oli lasteni isän kanssa avioeroprosessi. Ehkä Janika otti silloin vastuuta asioista, joita hänen ikäisensä nuoren ei kuuluisi ottaa. Siitä tunnen äitinä syyllisyyttä kenties aina.

Janika oli vasta 17-vuotias, kun hän ajautui tuhoisaan suhteeseen. Siihen liittyi monenlaisia ongelmia, kuten väkivaltaa ja runsasta alkoholin käyttöä. Yritimme turhaan puuttua asiaan.

Muistan ikuisesti päivän, kun tilanne kävi toivottomaksi ja odotimme viranomaisia.

Siinä vaiheessa Janika itsekin ymmärsi, että tarvitsee apua. Hän sanoi, ettei voi enää olettaa, että me pystyisimme häntä auttamaan.

Minun piti antaa lapseni ammattilaisten käsiin, hyväksyä ja päästää irti.

Janikan neljälle sisarukselle skitsofreniadiagnoosi oli kauhistus, ja heille tuli luonnollisesti suuri tarve suojella rakasta siskoa. Äitinä on ollut raskasta katsella heidän tuskaansa.

Sisaruksille tyttäreni diagnoosi oli kauhistus.

Vanhan Vaasan sairaalassa Janika käyttäytyi aluksi haasteellisesti. Hän vastusti hoitoa eikä ottanut lääkkeitä.

Hän on jälkeenpäin sanonut minulle, että haki huomiota. Hänelle tuli kova epätoivo ja sen myötä ajatus, että menköön kaikki, jos on mennäkseen.

Alkuvaiheessa hoidossa kokeiltiin paljon eri lääkkeitä, ja niillä oli rajuja sivuvaikutuksia. Otti kipeää nähdä oma lapsi ilmeettömänä, tärisevänä ja avuttomana.

Kun lähdin sairaalasta, olin täysin lamaantunut. Parkkipaikalla autossa vain istuin ja itkin.

Parkkipaikalla vain istuin ja itkin.

Olin vuosikaudet yksinhuoltaja ja tein koko ajan sairaanhoitajan töitä. Ikävä Janikaa ja huoli oli valtava.

Suvussa on ollut häitä, hautajaisia ja valmistujaisjuhlia, ja aina yksi meistä on puuttunut juhlapöydistä.

Olen joutunut heräämään arkeen monenlaisissa tunnelmissa. Olen aina ajatellut, että velvollisuudet pitää hoitaa. Töihin on pitänyt mennä, ja vasta päivän päätteeksi on ollut itkun ja levon aika.

Tunnen, että sisälläni on salainen arkku. Siitä voin ammentaa voimia, kun tuntuu, ettei niitä ole enää yhtään.

Muutin vuosi sitten Kaustiselta Ouluun, missä muut lapseni asuvat. Muodostamme vahvan tukiverkon toisillemme. Vaikeudet ovat tiivistäneet perhettä, ja puhuminen ja tunteiden jakaminen ovat auttaneet jaksamaan.

Vaikeudet ovat vahvistaneet perhettämme.

Janika on meille paljon muuta kuin diagnoosi. Hän on sydämellinen, välittävä ja ajatteleva tytär ja sisko.

Paniikkihäiriöt ovat yllättävän yleisiä, koska ajan henki on kovin vaativa. Lapsen pitäisi olla reipas ja rohkea, mutta entä jos hän ei olekaan? Kaikki eivät voi olla, ja se pitäisi hyväksyä.

Skitsofrenia kuulostaa jo sanana pelottavalta. Ihmisellä voi olla siihen tietynlaista alttiutta. Vaikeat ja kuormittavat tapahtumat herkässä elämänvaiheessa kenties lisäävät riskiä sairastua.

Olen myös miettinyt, mikä on ollut esimerkiksi koulukiusaamisen merkitys.

Mutta emme me olisi taudin puhkeamista voineet estää, se on osa Janikan elämäntarinaa. Kun hyväksyin sen, suru rupesi hieman helpottamaan. Pystyimme puhumaan perheessä sairaudesta, ja häpeä sen ympäriltä katosi.

Koska psyykkisiin sairauksiin vieläkin liittyy tabuja, ihmisten pitää minusta saada tietää näistä tapahtumista. Missä tahansa perheessä joku voi sairastua.

Häpeä sairauden ympäriltä katosi.

Janikaa hoidetaan johdonmukaisesti askel kerrallaan Vanhan Vaasan sairaalassa. Prosessi tähtää siihen, että hän voisi siirtyä avoimemmalle osastolle. Ettei häntä enää tarvitsisi muistutella arkeen liittyvistä rutiineista.

Kolmessa vuodessa on tapahtunut muutosta hyvään suuntaan. Janika on rauhallinen ja huumoria löytyy. Hän jännittää, kun menemme isolla porukalla käymään, mutta hän odottaa meidän vierailuja innokkaana. Ne ovat tärkeitä hänelle. Perheen yhteisen Whatsapp-ryhmän kautta pidämme yhteyttä päivittäin.

Toki laitostuminen huolestuttaa, ja mieliala vaihtelee välillä. Toivomme, että Janika voisi jossain vaiheessa asua lähellämme Oulussa sopivien tukimuotojen turvin. Meidän pitää vain luottaa tulevaisuuteen ja hoidon etenemiseen.

Janikalta on kysytty lupa jutun julkaisemiseen.

Jutun voi lukea ET-lehden numerosta 1/2022.