Mielenterveysongelmista kärsineen läheisensä menettäneet jäävät surunsa kanssa unohduksiin, sanoo tamperelainen Pirkko Haikola.

"Mielenterveyspotilaiden omaisilla on usein elettynä pitkä ja raskas matka psyykkisesti sairastuneen läheisensä rinnalla. Sairastuneen menehtyessä yhtäkkiä tai odotetusti, se muutta jo toistamiseen kertaheitolla omaisten elämän.

Tällaiset omaisensa tai läheisensä menettäneet ovat jääneet unohduksiin. Niille omaisille, joilla on sairastunut läheinen, on tarjolla vertaistukea, mutta se ei toimi tilanteen erilaisuuden vuoksi kovin hyvin entisille mielenterveysomaisille.

Elämän on jatkuttava. Vertaistuki on verraton voimavara näissäkin tilanteissa, kun sairastunutta omaista ei enää ole. Läheisensä menettäneiden mielenterveysomaisten vertaisryhmässä tulee kokemus, että ei ole tilanteessaan yksin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Vaihdettaessa kokemuksia ja ajatuksia vertaissuhteissa on lohduttavaa havaita, että taakse jääneet sairauden mukanaan tuomat kokemukset ja menetyksen jälkeiset tunteet ovat monille yhteisiä. Vertaisryhmissä on mahdollista saada saman kokeneiden ymmärrys ja tuki.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tampereen seurakuntayhtymä ja Myötätuuli ovat aloittamassa vertaistukiryhmätoimintaa entisille mielenterveysomaisille. Tavoitteena on hyvän olon, elämänilon ja voimavarojen lisääminen. Vertaisryhmässä on luottamuksellisen keskustelun lisäksi myös toimintaa, joilla voi etsiä omia voimavarojaan."

Pirkko Haikola
Tampere

Mielipidekirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 6.9.2014. Julkaisemme sen etlehti.fi:ssä kirjoittajan luvalla.

Mistä toivoisit apua vastaavassa tilanteessa? Onko seurakunta hyvä avun tarjoaja? Osallistu keskusteluun.

Vierailija

Elin vuosikymmenen hyvin sairaan anoppini valtapiirissä. Hän sai minut lasteni kanssa pelkäämään öin ja päivin. Ehdottaessani lääkäriin lähtemistä hän raivostui ja väitti, että yritän tehdä hänestä "hukkua". Naapurimme tiesivät hänen olleen mielenterveysongelmainen vuosikymmeniä. He tulivat apuun, kun kuulivat kovaa karjumista pihaltamme tai ikkunoiden särkemistä ynnä muuta mäiskettä. Lapset olivat aina peloissaan, eivät voineet nukkua, säpsähtelivät pienimmästäkin äänestä ja halusivat usein pois kotoa. Mielen järkkyminen on vieläkin tabu syrjäkylillä, omaiset eivät uskalla hakea apua, vaikka eläisivät maanpäällisessä helvetissä. Meihin kaikkiin anopin käytös jätti jälkensä. Hoidin häntä vielä palvelutalossakin, mutta koskaan hän ei pyytänyt anteeksi mitään aiheuttamaansa. Totesi vain, etteihän välillemme mitään jäänyt. Sanoin, että kyllä jäi. Hän totesi, että kuvittelet vain. Odotin vain sanaa anteeksi. Sitä hän ei lausunut. 

Kuopukseni oireili vuosia, vuosikymmeniä mummon takia. Hän oli kuitenkin hyvin kiintynyt isoäitiinsä, hoiti häntä päivittäin oman työnsä ohella. Mummon jouduttua palvelutaloon hän ei kuitenkaan uskaltanut lähteä mummon luo, sanoi näkevänsä painajaisia joka yö ja pelänneensä, että mummo toteuttaa uhkauksensa polttaa meidän kotimme. Kuopukseni menehtyi nuorena, pelko söi häntä päivin ja öin. Terapiat, psykiatrien tapaamiset ja lääkkeet eivät häntä auttaneet. Sydän petti. Lohduton tarina, mutta täyttä totta.

Yhdistyksissä ei tiedetä tarpeesta, ellei kukaan kerro ja siksi rohkaisenkin menemään sinne yhdistykseen ja puhumaan ja tekemään sitä vertaistukitoimintaa. Toisaalta täytyy muistaa myös se, mikä tiedon määrä on omaisilla, vaikka se kuntoutuja ei enää olisikaan elossa ja tietenkin omassa mielessä voi olla paljonkin kysymyksiä ja tunteita, joita haluaa jakaa toisten kanssa.

Menkää omaisyhdistyksiin toimintaan mukaan. Sitä toimintaa todella tarvitaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla