Identtiset kaksoset Mauno ja Paavo: "Ostimme tietämättämme vaimoille saman lahjan"

Mauno Hakalan makuuhuonetta Jyväskylässä ja Paavo Hakalan kamaria Porissa koristaa sama kehystetty valokuva vuodelta 1930. Siinä kaksi taaperoa tapittaa totisina linssiin ajanmukaiset röyhelökaulukset rinnassaan.

– Maunolla on suu auki ja minä olen tuossa oikealla, Paavo esittelee.

– Voitimme kuvalla Suomen Kuvalehden joulunumeron yhdennäköisyyskisan, Mauno kertoo.

Identtisen kaksosten yhdennäköisyydestä erityisen kokemuksen sai Maunon vaimo Maija 50-luvun alussa.

– Veljekset olivat juuri päässeet sotaväestä ja Mauno oli saanut työpaikan samasta kaupasta, jossa minä olin töissä. Kun näin hänet ensimmäisen kerran, sanoin toisille tytöille, että tuo on sitten minun, älkää yrittäkö. Kun Paavo pari viikkoa myöhemmin pääsi sotaväestä ja tuli matkalaukku kädessään liikkeeseen, järkytyin pahasti. Olinhan juuri nähnyt Maunon eri vaatteissa ja samassa luulin hänen jo tulevan ovesta matkalaukku kädessään. En luonnollisesti tiennyt mitään kaksoisveljestä. Myöhemmin juttu on naurattanut meitä kaikkia, Maija muistelee.

– Mutta emme me koskaan käyttäneet tällaisia sekaannuksia hyväksemme, Paavo teroittaa.

– Me olimme kilttejä poikia, vakuuttaa Maunokin.

Äidin kuolema erotti

Viisilapsisen Hakalan perheen esikoisiksi syntyneet veljekset kertovat aina tunteneensa läheisyyttä, vaikka elämä vei heitä eri suuntiin pienestä pitäen. Perheen isä toimi myymälänhoitajana, mikä teki elämästä jo sinänsä liikkuvaista. Aina oli parempi kauppapaikka kiikarissa ja sen perässä muutettiin pitkin Pohjanmaata ja Keski-Suomea.

Suuri suru kohtasi perhettä, kun äiti kuoli lentävään keuhkotautiin poikien ollessa 8-vuotiaita.

– Sen jälkeen perheemme oli enää harvoin yhdessä. Joku meistä viidestä oli aina sukulaisissa eri puolella Suomea. Myös me Paavon kanssa jouduimme olemaan paljon erossa toisistamme. Kun isä avioitui uudelleen, siskomme Maija annettiin kasvattilapseksi isämme tädille Lapualle ja se oli meille kova paikka, Mauno kertoo.

Veljekset Mauno (vas.) ja Paavo Suomen Kuvalehden yhdennäköisyyskisan voitokkaassa otoksessa reilun vuoden ikäisinä. Kuva on julkaistu joululehdessä 1930.

– Maunon kanssa erillään ollessamme kaipasimme aina toisiamme. Kun sitten välillä pääsimme yhteen, se oli joka kerta elämys, Paavo huokaa.

– Meillä ei ollut kilpailua keskenämme vaan olimme sopuisia, Mauno muistaa.

– Äidin kuolemaan liittyvässä surussa olimme toisillemme korvaamaton tuki. Kun äitipuolen kanssa oli hankaluutta, tuimme toisiamme, Paavo toteaa.

Yhteiset ajatukset

Vaikka yhteisiä hetkiä oli harvassa, veljekset tiedostavat herättäneensä mielenkiintoa ja uteliaita katseita missä ikinä liikkuivatkin. Usein päälle sattui samantyyppinen vaatetus ja jopa vaimot ovat käärineet paketeistaan tismalleen samoja lahjoja, vaikkei miesväki ollut puhunut asiasta keskenään.

Veljesten yhdennäköisyys oli nuorempana niin taattu, että jos Mauno piipahti Porissa Paavon puodissa, häntä puhuteltiin aina kauppiaana. Tosin moni ihmetteli, miksei mies seiso tiskin takana palvelemassa.

Paavon häissä eräs tuttavalapsi ihmetteli, että mitähän tuosta tulee, kun sulhanen istuu kirkon penkissä toisen naisen kanssa eikä morsianta näy missään. Tosiasiassa sulhanen istui taksissa nuorikkonsa kanssa valmistautumassa h-hetkeen ja velipoika vaimoineen odotteli penkissä.

– Aikuisiällä olemme pyrkineet tapaamaan kerran vuodessa. Kun Paavo ja hänen vaimonsa Kaisu jäivät eläkkeelle sitovasta kauppiaantyöstä, olemme matkailleet yhdessä paljon, Mauno kertoo.

Yhdessä on kierretty etelän lomakohteissa. Erään kerran veljekset joutuivat jopa miesparin iskuyrityksen kohteeksi.

– Maija ja Kaisu kulkivat takanamme ja nauroivat, että nyt kävi pojilla säkä, Paavo muistaa.

Nuoret sotamiehet joulukuussa 1949. Vasemmalla alikersantti Mauno, oikealla radiosähköttäjä Paavo.

Matkoihin kuului aina tanssi, joka veljeksiltä sujuu jitterbugia myöten.

– Muuten harrastukset ovat aika samansuuntaisia. Marjastusta ja mökkeilyä, Mauno kertoo.

Samat ovat myös asiat, jotka aiheuttavat päänvaivaa.

– Viime aikoina olen miettinyt kovasti tieteellistä maailmankuvaa ja peilannut sitä lapsuutemme tiukkaan körttiuskon ajatteluun. Pohdiskelen, miten ihminen ja maailmankaikkeus on saanut syntynsä, Mauno valottaa.

– Ihan samoja minä täällä ajattelen, nauraa Paavo.

Sama Espanjan tuliainen

Sisustusmakukin käy veljeksillä yksiin. Kun Mauno aikoinaan haaveili mustasta nahkakalustosta, niin eiköhän sellainen ollut Paavon olohuoneessa, kun seuraavan kerran tavattiin.

Veljekset ovat olleet mukana laajassa kaksostutkimuksessa vuosikymmeniä. Sen myötä he ovat saaneet runsaasti tietoa fysiologisesta yhteneväisyydestään. Pituus, paino ja monet geneettiset ominaisuudet ovat vuosikymmeniä kulkeneet samoja latuja. Viime aikoina sairastelu on laihduttanut Paavoa.

– Yksi varma erovaisuus meissä on pienten luonne-erojen lisäksi. Iän myötä minä olen herkistynyt magneettisille kentille ja tunnen esimerkiksi vesisuonet värähtelynä, Mauno kertoo.

– Minulla ei ole tätä ominaisuutta, mutta jos Mauno ottaa minua kädestä, niin johan värähtelee, Paavo heittää.

Artikkeli jatkuu kuvan alla. 

Paavo (vas.) ja Mauno Hakala ovat eläneet aikuisiällä eri paikkakunnilla, mutta tavanneet ainakin kerran vuodessa. Ajatukset, makutottumukset ja ostokset käyvät yksiin. – Pienempinä jopa lapsemme sekoittivat meidät, Mauno kertoo.

Jotain värähtelyä on sekin, että kun kotiinlähdön aika koittaa, Mauno toteaa omistavansa samanlaisen pusakan, jota veli vetää niskaansa.

– Ostin tämän Espanjasta, Paavo vastaa.

– No niin minäkin, Mauno kuittaa, ja vaimoja naurattaa. Onhan Espanjassa nyt muitakin takkeja!

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Mauno: Totta.
Paavo: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Mauno: Tarua.
Paavo: Tarua.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Mauno: Totta.
Paavo: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Mauno: Tarua.
Paavo: Tarua.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.