Kauko Mäkinen on syntynyt Kuusankoskella 1952 ja asuu Imatralla. Hän työskentelee psykologian lehtorina ja harrastaa huilunsoittoa.
Kauko Mäkinen on syntynyt Kuusankoskella 1952 ja asuu Imatralla. Hän työskentelee psykologian lehtorina ja harrastaa huilunsoittoa.

Sodan traumatisoima isä teki Kauko Mäkisen, 64, lapsuudesta piinallisen ja turvattoman. Kun Kauko lopulta selvitti isänsä kohtalon, syntyi ymmärrys ja anteeksianto. Kiintymyshän ei ollut koskaan kadonnutkaan. 

"Olin lämmittämässä saunaa. Siitä oli tullut minun, 11-vuotiaan homma. Isä tuli maistissaan siihen pukuhuoneen penkille istuskelemaan ja kysyi yhtäkkiä, oliko äidillä ollut muita miehiä heidän asumuseronsa aikana. Huitaisin häntä kauhalla. Hän hyppäsi penkiltä, tarttui minua niskasta kiinni ja painoi päätäni kohti kiehuvaa vesipataa. Painoi ja painoi… Onneksi äiti kuuli ulkoa sen metakan ja ryntäsi kirkuen paikalle. Isä ikään kuin heräsi ja häipyi siitä jonnekin.

Seuraavana aamuna keittiön pöydällä oli valkea liina, kahvit ja pullat. Istuimme pöydän ääressä, isä, äiti, pikkuveli Jukka ja minä. Sitten äiti katkaisi painostavan hiljaisuuden: ’Kauko, löitkö sinä isää?’ Minä olin siis syyllinen! Kukaan ei kysynyt, miksi olin huitaissut.

"Isä oli arvaamaton humalassa. Selvin päin hän ei lyönyt."

En sanonut mitään. Sehän oli teatteria. Katso Kauko, näin hyvin meillä olisi, mutta sinä... Syyllisen toteamisen jälkeen elämä jatkui niin kuin ennenkin.

LAPSUUTTANI KOUVOLASSA ja Kuusankoskella leimasi turvattomuuden tunne. Hyviäkin aikoja varmaan oli, mutta kirkkaimpina mieleen ovat jääneet monet kauhun hetket. Isä oli väkivaltainen ja arvaamaton humalassa, selvin päin hän ei koskaan lyönyt. Äiti löi, kuritusmielessä. Pahinta oli, kun he pahoinpitelivät toisiaan – äitikin halusi osoittaa, että hän on jotain.

Kerran he taas hakkasivat toisiaan verille ja kääntyivät sitten kysymään minulta, kummalla on enemmän vammoja naamassa. Pakenin metsään ja toivoin, että olisin jossain kaukana. Tuntui että mahassa on sementtiä. Masennuksen oire, ymmärsin myöhemmin.

"Tunsin, että minua revittiin kahteen suuntaan."

Olin kahdeksanvuotias, kun muutimme äidin kanssa Kuopioon äidinäidin luo. Lähtö oli vaikea, sillä olin kaikesta huolimatta kiintynyt isään. Muistan miten seisoin äidin ja pikkuveljen kanssa kerrostalon pihalla ja katsoin ikkunaan. Huoneisto oli pimeä,vain isän savukkeen pää hehkui punaisena. Äiti käski vilkuttaa. Tunsin että minua revittiin kahteen suuntaan.

Mummon luona oli turvallista, ja touhusin paljon serkkupoikien kanssa. Isä kävi jouluna, oli selvin päin ja toi lahjoja. Kun pääsin Kuopion klassilliseen lyseoon hyvillä pisteillä, isä osti minulle polkupyörän. Ajoin sillä pyörällä monta kilometriä joka päivä.

Kahden vuoden kuluttua vanhemmat palasivat yhteen. Syynä oli ainakin osaksi se, että äiti ei olisi pystynyt kustantamaan minun koulunkäyntiäni.

KUUSANKOSKELLE MUUTETTUAMME pidin tiiviisti yhteyttä Kuopion-serkkuihin. Heidän äidistään, enoni vaimosta Kaija-tädistä tuli ainoa aikuinen, jolle voin kertoa asioistani. Vietin Kuopiossa kaikki lomani.

"Sain käydä psykologin juttusilla. Se toi turvan tunnetta."

Isän juominen alkoi uudelleen, ja lopullinen avioero tuli 1966.Olin silloin 13-vuotias.

Taloudellisesti meillä oli tiukkaa. Äiti oli päivät teollisuusompelijana ja illat siivoamassa tai nakkikioskilla. Teini-iässä asuin välillä isän luona. Isä, joka työskenteli veturinlämmittäjänä, meni uusiin naimisiin ja sai vielä tyttären. Hän oli tuolloin jo pitkälle alkoholisoitunut.

TEINI-IÄSSÄ MINULLAKIN alkoi olla vaikeuksia alkoholin kanssa. Kerran sammuin Kuopion torille. Poliisi vei minut putkaan ja otti yhteyttä sosiaaliviranomaisiin. Sain mahdollisuuden käydä psykologin juttusilla. Se vähän tasoitti ja toi turvan tunnetta.

Kirjoitin laudaturin paperit, vaikka lukion päästötodistus ei ollut kummoinen. Pääsin Turun yliopistoon lukemaan psykologiaa ja sillä tiellä olen. Työskentelin ensin pitkään Oulun yliopistossa ja väittelinkin. Sitten hankin opettajan pätevyyden. Ennen Imatralle muuttoa toimin psykologian opettajana Lahdessa.

"Isän viimeiset sanat olivat: 'Eiköhän tästä vielä selvitä.'"

Isä kuoli marraskuussa 1972. Viimeisen kerran tapasimme sen vuoden elokuussa Kouvolassa, kun hän oli jo sairastunut maksakirroosiin. Isän viimeiset sanat minulle olivat: ’Eiköhän tästä vielä selvitä.’

Isän kuolema satutti minua syvästi. En itkenyt mutta olin uneton ja kärsin paniikkihäiriöistä. 14-vuotiaalle veljelleni isän lähtö oli paha paikka. Hän olisi halunnut puhua isästä minun kanssani, mutta minä en osannut. Veli kuoli 31-vuotiaana auto-onnettomuudessa.

Sisareen solmin suhteen vasta aikuisena. Nyt olemme läheiset ja paljon tekemisissä toistemme kanssa.

OLEN OLLUT KAHDESTI naimisissa. Molemmissa liitoissa on ollut piirteitä vanhempieni liitosta, pahoja riitoja. Toisesta avioliitostani syntyi vuonna 1981 tytär, jonka kasvua pikkutytöstä aikuiseksi en nähnyt, koska tein töitä yötä päivää. Liitossa oli onnellisiakin vaiheita, mutta sitä leimasi pitkälle vaimoni sairastuminen lihasten toimintaa rappeuttavaan ALS-tautiin. Hän kuoli neljä vuotta sitten, mutta olimme eronneet sitä ennen pitkän pariterapian jälkeen.

"Lysähdin vessan lattialle. Rukoilin, että hyvä jumala, olen valmis, ota pois."

Alkoholista pääsin irti 1986. Esikuvana minulla oli enoni, joka oli raitistunut vertaistuen avulla. Enon hyvinvoiva olemus herätti minussa kaipuun samaan.

Viimeisen paniikkikohtaukseni koin kolme vuotta myöhemmin. Se iski yöllä, lysähdin vessan lattialle. Rukoilin, että hyvä jumala, jos minun täytyy kuolla, niin olen valmis, ota pois. Silloin jostain ikään kuin kuului ääni, että kyllä sinä Kauko selviät.

Ennen tuota tapausta olin ateisti. Suhteeni uskontoon muuttui vähitellen. Yksi kaveri sanoi, että jos et muuta pysty, niin rukoile piruuttas. Siihen kykenin!

Nykyisin olen kirkon jäsen, kuulun kirkkovaltuustoon ja soitan seurakunnan puhallinorkesterikoulussa. Poikkihuilu, jonka tyttäreni äiti osti minulle väitöskirjalahjaksi, on tuonut paljon iloa elämääni etenkin viime vuosina. Olen kehittynyt soitossa niin paljon, että pystyn nauttimaan kepeästä jammailusta.

Esiintyminen on lievittänyt myös häpeän tunnetta. Kaikille tulee virheitä, ammattilaisillekin – ja elämä jatkuu!

"Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen."

ISÄN KOHTALO vaivasi minua koko aikuisikäni. Aloin ottaa selvää hänen sotakokemuksistaan, kun muutin avovaimoni kanssa Imatralle 11 vuotta sitten.

Sota-arkistosta tilaamastani kantakortista luin, että isä oli ollut rintamalla huhtikuusta elokuun loppuun 1944 ja saanut sitten yhden kuukauden toipumisloman. Ville Kivimäen kirjasta Murtuneet mielet selvisi, että sellainen annettiin taisteluissa traumatisoituneille. Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.

Olin helpottunut. Isä oli ollut rintamalla, hän ei ollut valehdellut. Hänhän oli sotaan lähtiessään ihan lapsi, 17-vuotias. Hän oli ollut sotilaspojissa 12-vuotiaasta ja häneen oli varmasti iskostunut se sankaruuden vaatimus. Oli hirveä häpeä, ettei hän ollut pystynyt sitä miehen normia täyttämään. Häpeästä seurasi se, että hänen piti humalassa kehuskella sankariteoilla eikä hän selvin päin kyennyt olemaan läsnä ja lähellä.

"Isän psyykkinen maailma on ollut minun todellisuuttani lapsuudessa."

Jo ennen tätä tietoa olin kuullut, että isäkin olisi yrittänyt raitistua ennen kuolemaansa ja ollut viimeiset ajat selvin päin. Se tuntui hyvältä ja muutti omakuvaani – en olekaan puliukkorentun vaan raitistuneen miehen poika.

Kantakortin antama tieto selvitti minulle, miksi minä olen omassa elämässäni tuntenut häpeää, ahdistusta ja turvattomuutta. Isän psyykkinen maailma on ollut minun todellisuuttani lapsuudessa, jossa oma persoonani on rakentunut. Sillä turvattomuuden tunteella on ollut iso vaikutus minun myöhempään elämääni. Nyt alan ymmärtää, että voisin itse ruveta itseni turvaksi, mutta se on ollut rankka tie kulkea.

OLEN KOKO ELÄMÄNI ajan ollut sisäänpäin kääntynyt. Nyt olen pikkuhiljaa alkanut opiskella avoimempaa asennetta elämään. Musiikki on auttanut siinä paljon, samoin avovaimoni Leenan perhe. Elän elämäni parasta aikaa.

"On hienoa, että saan nyt varavaarina opetella olemaan sellainen isähahmo, jollaisen toivoin oman isäni olevan."

Puolisoni viidestä lapsenlapsesta kaksi asuu Imatralla. Yhdeksänvuotiaan Matildan kanssa olemme olleet yhdessä seurakunnan puhallinorkesterikoulussa nyt kolme vuotta, minä opetin hänelle huilunsoiton alkeet. Viisivuotiaan Aapon kanssa olemme hiljalleen alkaneet löytää yhteisiä juttuja. Näillä lapsilla on mukava, järkevä isä, jonka kanssa minulla on hyvä yhteys.

On hienoa, että saan nyt varavaarina opetella olemaan vähän sellainen mieshahmo, jollainen olisin toivonut oman isäni olevan. Kun näen, miten Aapo katsoo isäänsä, luottaen ja kunnioittaen, olen onnellinen, että hänellä on isä, joka ansaitsee sen ihailun.”

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 16/2016.