Kauko Mäkinen on syntynyt Kuusankoskella 1952 ja asuu Imatralla. Hän työskentelee psykologian lehtorina ja harrastaa huilunsoittoa.
Kauko Mäkinen on syntynyt Kuusankoskella 1952 ja asuu Imatralla. Hän työskentelee psykologian lehtorina ja harrastaa huilunsoittoa.

Sodan traumatisoima isä teki Kauko Mäkisen, 64, lapsuudesta piinallisen ja turvattoman. Kun Kauko lopulta selvitti isänsä kohtalon, syntyi ymmärrys ja anteeksianto. Kiintymyshän ei ollut koskaan kadonnutkaan. 

"Olin lämmittämässä saunaa. Siitä oli tullut minun, 11-vuotiaan homma. Isä tuli maistissaan siihen pukuhuoneen penkille istuskelemaan ja kysyi yhtäkkiä, oliko äidillä ollut muita miehiä heidän asumuseronsa aikana. Huitaisin häntä kauhalla. Hän hyppäsi penkiltä, tarttui minua niskasta kiinni ja painoi päätäni kohti kiehuvaa vesipataa. Painoi ja painoi… Onneksi äiti kuuli ulkoa sen metakan ja ryntäsi kirkuen paikalle. Isä ikään kuin heräsi ja häipyi siitä jonnekin.

Seuraavana aamuna keittiön pöydällä oli valkea liina, kahvit ja pullat. Istuimme pöydän ääressä, isä, äiti, pikkuveli Jukka ja minä. Sitten äiti katkaisi painostavan hiljaisuuden: ’Kauko, löitkö sinä isää?’ Minä olin siis syyllinen! Kukaan ei kysynyt, miksi olin huitaissut.

"Isä oli arvaamaton humalassa. Selvin päin hän ei lyönyt."

En sanonut mitään. Sehän oli teatteria. Katso Kauko, näin hyvin meillä olisi, mutta sinä... Syyllisen toteamisen jälkeen elämä jatkui niin kuin ennenkin.

LAPSUUTTANI KOUVOLASSA ja Kuusankoskella leimasi turvattomuuden tunne. Hyviäkin aikoja varmaan oli, mutta kirkkaimpina mieleen ovat jääneet monet kauhun hetket. Isä oli väkivaltainen ja arvaamaton humalassa, selvin päin hän ei koskaan lyönyt. Äiti löi, kuritusmielessä. Pahinta oli, kun he pahoinpitelivät toisiaan – äitikin halusi osoittaa, että hän on jotain.

Kerran he taas hakkasivat toisiaan verille ja kääntyivät sitten kysymään minulta, kummalla on enemmän vammoja naamassa. Pakenin metsään ja toivoin, että olisin jossain kaukana. Tuntui että mahassa on sementtiä. Masennuksen oire, ymmärsin myöhemmin.

"Tunsin, että minua revittiin kahteen suuntaan."

Olin kahdeksanvuotias, kun muutimme äidin kanssa Kuopioon äidinäidin luo. Lähtö oli vaikea, sillä olin kaikesta huolimatta kiintynyt isään. Muistan miten seisoin äidin ja pikkuveljen kanssa kerrostalon pihalla ja katsoin ikkunaan. Huoneisto oli pimeä,vain isän savukkeen pää hehkui punaisena. Äiti käski vilkuttaa. Tunsin että minua revittiin kahteen suuntaan.

Mummon luona oli turvallista, ja touhusin paljon serkkupoikien kanssa. Isä kävi jouluna, oli selvin päin ja toi lahjoja. Kun pääsin Kuopion klassilliseen lyseoon hyvillä pisteillä, isä osti minulle polkupyörän. Ajoin sillä pyörällä monta kilometriä joka päivä.

Kahden vuoden kuluttua vanhemmat palasivat yhteen. Syynä oli ainakin osaksi se, että äiti ei olisi pystynyt kustantamaan minun koulunkäyntiäni.

KUUSANKOSKELLE MUUTETTUAMME pidin tiiviisti yhteyttä Kuopion-serkkuihin. Heidän äidistään, enoni vaimosta Kaija-tädistä tuli ainoa aikuinen, jolle voin kertoa asioistani. Vietin Kuopiossa kaikki lomani.

"Sain käydä psykologin juttusilla. Se toi turvan tunnetta."

Isän juominen alkoi uudelleen, ja lopullinen avioero tuli 1966.Olin silloin 13-vuotias.

Taloudellisesti meillä oli tiukkaa. Äiti oli päivät teollisuusompelijana ja illat siivoamassa tai nakkikioskilla. Teini-iässä asuin välillä isän luona. Isä, joka työskenteli veturinlämmittäjänä, meni uusiin naimisiin ja sai vielä tyttären. Hän oli tuolloin jo pitkälle alkoholisoitunut.

TEINI-IÄSSÄ MINULLAKIN alkoi olla vaikeuksia alkoholin kanssa. Kerran sammuin Kuopion torille. Poliisi vei minut putkaan ja otti yhteyttä sosiaaliviranomaisiin. Sain mahdollisuuden käydä psykologin juttusilla. Se vähän tasoitti ja toi turvan tunnetta.

Kirjoitin laudaturin paperit, vaikka lukion päästötodistus ei ollut kummoinen. Pääsin Turun yliopistoon lukemaan psykologiaa ja sillä tiellä olen. Työskentelin ensin pitkään Oulun yliopistossa ja väittelinkin. Sitten hankin opettajan pätevyyden. Ennen Imatralle muuttoa toimin psykologian opettajana Lahdessa.

"Isän viimeiset sanat olivat: 'Eiköhän tästä vielä selvitä.'"

Isä kuoli marraskuussa 1972. Viimeisen kerran tapasimme sen vuoden elokuussa Kouvolassa, kun hän oli jo sairastunut maksakirroosiin. Isän viimeiset sanat minulle olivat: ’Eiköhän tästä vielä selvitä.’

Isän kuolema satutti minua syvästi. En itkenyt mutta olin uneton ja kärsin paniikkihäiriöistä. 14-vuotiaalle veljelleni isän lähtö oli paha paikka. Hän olisi halunnut puhua isästä minun kanssani, mutta minä en osannut. Veli kuoli 31-vuotiaana auto-onnettomuudessa.

Sisareen solmin suhteen vasta aikuisena. Nyt olemme läheiset ja paljon tekemisissä toistemme kanssa.

OLEN OLLUT KAHDESTI naimisissa. Molemmissa liitoissa on ollut piirteitä vanhempieni liitosta, pahoja riitoja. Toisesta avioliitostani syntyi vuonna 1981 tytär, jonka kasvua pikkutytöstä aikuiseksi en nähnyt, koska tein töitä yötä päivää. Liitossa oli onnellisiakin vaiheita, mutta sitä leimasi pitkälle vaimoni sairastuminen lihasten toimintaa rappeuttavaan ALS-tautiin. Hän kuoli neljä vuotta sitten, mutta olimme eronneet sitä ennen pitkän pariterapian jälkeen.

"Lysähdin vessan lattialle. Rukoilin, että hyvä jumala, olen valmis, ota pois."

Alkoholista pääsin irti 1986. Esikuvana minulla oli enoni, joka oli raitistunut vertaistuen avulla. Enon hyvinvoiva olemus herätti minussa kaipuun samaan.

Viimeisen paniikkikohtaukseni koin kolme vuotta myöhemmin. Se iski yöllä, lysähdin vessan lattialle. Rukoilin, että hyvä jumala, jos minun täytyy kuolla, niin olen valmis, ota pois. Silloin jostain ikään kuin kuului ääni, että kyllä sinä Kauko selviät.

Ennen tuota tapausta olin ateisti. Suhteeni uskontoon muuttui vähitellen. Yksi kaveri sanoi, että jos et muuta pysty, niin rukoile piruuttas. Siihen kykenin!

Nykyisin olen kirkon jäsen, kuulun kirkkovaltuustoon ja soitan seurakunnan puhallinorkesterikoulussa. Poikkihuilu, jonka tyttäreni äiti osti minulle väitöskirjalahjaksi, on tuonut paljon iloa elämääni etenkin viime vuosina. Olen kehittynyt soitossa niin paljon, että pystyn nauttimaan kepeästä jammailusta.

Esiintyminen on lievittänyt myös häpeän tunnetta. Kaikille tulee virheitä, ammattilaisillekin – ja elämä jatkuu!

"Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen."

ISÄN KOHTALO vaivasi minua koko aikuisikäni. Aloin ottaa selvää hänen sotakokemuksistaan, kun muutin avovaimoni kanssa Imatralle 11 vuotta sitten.

Sota-arkistosta tilaamastani kantakortista luin, että isä oli ollut rintamalla huhtikuusta elokuun loppuun 1944 ja saanut sitten yhden kuukauden toipumisloman. Ville Kivimäen kirjasta Murtuneet mielet selvisi, että sellainen annettiin taisteluissa traumatisoituneille. Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.

Olin helpottunut. Isä oli ollut rintamalla, hän ei ollut valehdellut. Hänhän oli sotaan lähtiessään ihan lapsi, 17-vuotias. Hän oli ollut sotilaspojissa 12-vuotiaasta ja häneen oli varmasti iskostunut se sankaruuden vaatimus. Oli hirveä häpeä, ettei hän ollut pystynyt sitä miehen normia täyttämään. Häpeästä seurasi se, että hänen piti humalassa kehuskella sankariteoilla eikä hän selvin päin kyennyt olemaan läsnä ja lähellä.

"Isän psyykkinen maailma on ollut minun todellisuuttani lapsuudessa."

Jo ennen tätä tietoa olin kuullut, että isäkin olisi yrittänyt raitistua ennen kuolemaansa ja ollut viimeiset ajat selvin päin. Se tuntui hyvältä ja muutti omakuvaani – en olekaan puliukkorentun vaan raitistuneen miehen poika.

Kantakortin antama tieto selvitti minulle, miksi minä olen omassa elämässäni tuntenut häpeää, ahdistusta ja turvattomuutta. Isän psyykkinen maailma on ollut minun todellisuuttani lapsuudessa, jossa oma persoonani on rakentunut. Sillä turvattomuuden tunteella on ollut iso vaikutus minun myöhempään elämääni. Nyt alan ymmärtää, että voisin itse ruveta itseni turvaksi, mutta se on ollut rankka tie kulkea.

OLEN KOKO ELÄMÄNI ajan ollut sisäänpäin kääntynyt. Nyt olen pikkuhiljaa alkanut opiskella avoimempaa asennetta elämään. Musiikki on auttanut siinä paljon, samoin avovaimoni Leenan perhe. Elän elämäni parasta aikaa.

"On hienoa, että saan nyt varavaarina opetella olemaan sellainen isähahmo, jollaisen toivoin oman isäni olevan."

Puolisoni viidestä lapsenlapsesta kaksi asuu Imatralla. Yhdeksänvuotiaan Matildan kanssa olemme olleet yhdessä seurakunnan puhallinorkesterikoulussa nyt kolme vuotta, minä opetin hänelle huilunsoiton alkeet. Viisivuotiaan Aapon kanssa olemme hiljalleen alkaneet löytää yhteisiä juttuja. Näillä lapsilla on mukava, järkevä isä, jonka kanssa minulla on hyvä yhteys.

On hienoa, että saan nyt varavaarina opetella olemaan vähän sellainen mieshahmo, jollainen olisin toivonut oman isäni olevan. Kun näen, miten Aapo katsoo isäänsä, luottaen ja kunnioittaen, olen onnellinen, että hänellä on isä, joka ansaitsee sen ihailun.”

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 16/2016.

Vieläkö te asutte yhdessä? Sen kysymyksen sisarukset Ilona Wessman ja Hilkka Kurppa ovat kuulleet usein. Vastaus on: kyllä, koska se on helpompaa, halvempaa ja hauskempaa. Bonuksena on seinän takana asuva äiti.

Kun vieras astuu ovesta sisään, Ilona Wessmanin, 69, ja Hilkka Kurpan, 62, olohuoneessa käynnistyy hyvin harjoiteltu koreografia. Kupit, leivokset, maidot ja sokerit ilmestyvät pöytään sisarusten käsien kautta kuin näkymätöntä liukuhihnaa pitkin.

Porilaiset sisarukset ovat asuneet yhdessä 12 vuotta. Koska se on niin näppärää!

– Tietysti meiltä aluksi udeltiin, miksi muutamme yhteen. Nyt ihmiset kyselevät, milloin me kyllästymme toisiimme, Hilkka nauraa.

– Ja sitä kyselläänkin ihan kyllästymiseen saakka! Ilona huudahtaa, eikä vaikuta tippaakaan kyllästyneeltä.

Kerttu, 88, sisarusten äiti, istuu sohvan uumenissa ja nauraa mukana. Hänen mielestään yhteisasumisen kaava on yksinkertainen.

– Piti vain synnyttää oikeanlaiset lapset!

Molemmat sisarukset ovat siistejä – Yhteisasumisessa samanlainen näkemys kodista on ihan perusedellytys, Ilona sanoo.
Molemmat sisarukset ovat siistejä – Yhteisasumisessa samanlainen näkemys kodista on ihan perusedellytys, Ilona sanoo.

Kerttu asuu nyt tytärtensä naapurissa omassa yksiössään. Ennen tätä vaihetta kaikki kolme asuivat yhdessä, mutta kun sen asunnon portaat kävivät Kertulle hankaliksi kulkea, oli löydettävä uusi asuntoratkaisu. Uutuuttaan hohtaviin kerrostaloasuntoihin Porin keskustan yllä ihastuivat heti sekä äiti että tyttäret.

Hilkka ja Ilona asuivat yhdessä ensin kaksin. Äiti muutti Kymenlaaksosta Poriin viisi vuotta sitten.

– Kun jäin leskeksi, tunsin oloni yksinäiseksi. Silloin tytöt keksivät ehdottaa, että tulisin heidän luokseen. Se oli jotenkin niin luontevaa, eivätkä nuo ole pahemmin minusta valittaneet, ainakaan kuulteni, Kerttu hymähtää.

Hilkka ja Ilona ovat asuneet yhdessä myös nuorina aikuisena. Kun Ilona sai esikoisensa, Hilkka muutti hänen perheeseensä lapsenlikaksi vähän yli neljäksi vuodeksi. Sitten Hilkka perusti oman perheen ja sai Ilonan tapaan kaksi lasta. Sisarusten nuorimmat tyttäret ovat liki samanikäiset.

– Kun Hilkka jäi yksinhuoltajaksi, hänen lapsensa olivat vielä aika nuoria. Aloimme viettää lomia ja juhlapyhiä yhdessä. Kun suunnittelimme lomamatkaa, lapset aika usein kysyivät, tuleeko Hilkkakin, Ilona muistelee.

Kerttu-äiti ja tytöt 50–60-lukujen vaihteessa.
Kerttu-äiti ja tytöt 50–60-lukujen vaihteessa.

Tarkan talouden koti

Kahvikuppi täytyy kuin itsestään. Välillä on vaikea erottaa, kumpi sisarista ehtii passata ensin, niin samanlaisilta naiset näyttävät musta-valkoraidallisissa paidoissaan ja siroissa sisäkengissään.

– On meissä paljon samaa, mutta minä olen puheliaampi ja sellainen kanaemo, Ilona toteaa.

Sen huomaa nopeasti. "Pistätkö Hilkka sitä lautasta lähemmäksi äitiä." "Eihän tuo aurinko paista silmiisi?" Hilkan mielestä Ilonan jatkuva on kuitenkin isosiskolle luontevaa.

– Äiti tosin välillä hermostuu, kun kyselen liikaa, mutta en voi sille mitään, Ilona puuskahtaa.

Totta, Kerttu myöntää ja matkii tytärtään.

– "Ootko syönyt, mitä oot syönyt." Hyväähän Ilona tarkoittaa, mutta joskus ylenpalttinen huolenpito kiukuttaa.

"Menomme ovat hämmentävät pienet, yhteisasuminen on taloudellisesti kannattavaa."

Vaikka Ilona on sisaruksista enemmän äänessä, Hilkka oli kuitenkin se, joka keksi ehdottaa yhteen muuttamista.

– Olimme siihen aikaan molemmat eronneita, ja minulta oli kuopuskin muuttamassa pois kotoa. Minua alkoi pelottaa ajatus yksin asumisesta.

Nykyinen asunto on jo kolmas yhteinen. Se on kaunis ja avara - ja uskomattoman siisti. Hilkka myöntää rakastavansa siivoamista.

– Sovimme jo muuttovaiheessa, että Hilkka siivoaa ja minä laitan ruuan.

Sopimus on pitänyt. Asunto kiiltelee, ja Hilkka pysynyt hyvin ruuissa.

– Jos vaikka jonain aamuna haluan lettuja, niin Ilona paistaa niitä, Hilkka nauraa.

Iltaisin naiset pelaavat usein Tirominos-peliä. – Olemme tarkkoja säännöistä, vaikka ne ovat vähän omanlaiset.
Iltaisin naiset pelaavat usein Tirominos-peliä. – Olemme tarkkoja säännöistä, vaikka ne ovat vähän omanlaiset.

Voiko yhteiselo tosiaan olla näin auvoista? Naiset vakavoituvat. Kyllä voi, mutta se on vaatinut selkeitä sääntöjä ja jatkuvaa toisen huomioimista.

Naisilla on alusta asti ollut yhteistalous. Kaikki ostokset, pienimmätkin, kirjataan ylös.

– Menomme ovat hämmentävät pienet, yhteisasuminen on taloudellisesti kannattavaa.

Kumpikin merkitsee tekemänsä ostokset ruutuvihkoon eurolleen. Neljän viikon välein sisarukset laskevat, kumpi on plussalla, kumpi miinuksella. Seuraava sivu alkaa sitten miinuksella.

– Ja ai että se on hieno tunne, kun toinen on miinuksella, Hilkka hehkuttaa.

– Kun menot kirjataan, ei tule kummallekaan tunne, että on ostanut enemmän. Mitä enemmän asioista muutenkin sovitaan etukäteen, sen helpompaa arki on, Ilona toteaa.

Noin kerran viikossa naiset istuvat alas ja käyvät läpi kalenterinsa. On hyvä tietää, mitä toisella on suunnitelmissa.

– Sillä tavalla emme ole kuin keitä tahansa kämppiksiä, vaan otamme huomioon toistemme vaihtuvat tilanteet, Hilkka toteaa.

– Emme silti kyttää toisiamme. Jos toisella on iltameno, toinen ei istu kotona vahtimassa kotiintuloa kuin mustasukkainen puoliso, Ilona nauraa.

Sisarukset kirjaavat ylös kaikki ostokset.
Sisarukset kirjaavat ylös kaikki ostokset.

Muistipelejä ja matkoja

Hilkka levittää kahvipöydälle muistipelin. Sitä naiset pelaavat kolmisin useana iltana viikossa.

– Pelaamme ja luemme lehtiä yhdessä, mutta telkkaria emme katso yhdessä, kun noilla tyttärillä on niin erilainen maku. Urheiluakaan he eivät ole koskaan oppineet katsomaan!

Kerttu nauttii myös yksinolosta. Aamu-unisena hän laittaa itse aamupalansa, sillä työelämässä olevien tyttärien aamu alkaa yleensä aikaisemmin.

– Äiti oppi nopeasti laittamaan silmätipatkin itse, kun ei halunnut, että herätän hänet.

Kesän jälkeen Kertun vointi on kuitenkin ollut huonompi. Sydämen vajaatoiminta estää vanhat harrastukset ja ulkoilun.

– Kun laitan meille ruuan, äiti tulee joko tänne syömään tai vien hänelle osan. Kauppareissulle otamme mukaan myös äidin kukkaron ja ostoslistan. Lista on aika vaatimaton, sillä äiti tietää, että ostamme lisäksi hänelle jotain hyvää, Ilona toteaa.

"Se, että viihdymme hyvin yhdessä, on tietysti kaiken lähtökohta."

Koti Porin kattojen yllä on Ilonalle ja Hilkalle mieluisa. Valo ja avaruus hoitavat sielua.
Koti Porin kattojen yllä on Ilonalle ja Hilkalle mieluisa. Valo ja avaruus hoitavat sielua.

Hän kertoo välillä kummastelleensa, kuinka erikoiselta heidän asumisjärjestelynsä ihmisten korviin kuulostaa. Hänestä vanhemmista ihmisistä huolehtiminen on itsestäänselvyys.

– Mutta meillä on aina ollut äidin kanssa mutkattomat välit. Se, että viihdymme hyvin yhdessä, on tietysti kaiken lähtökohta.

Hilkkakaan ei halua, että heitä kuvailtaisiin uhrautujina. Eivät he hyöri vain kotona passaamassa toisiaan tai äitiään. Ilona työskentelee yritysmaailmassa, Hilkka myymäläpäällikkönä. Heillä on oma elämä ja omat harrastukset: Hilkalla tanssia useita kertoja viikossa, Ilonalla luottamustehtäviä, joogaa ja golfia. Toistensa harrastuksiin he eivät osallistu.

– Tosin Hilkka on ollut monesti mukana golfreissuillani. Hän on mailapoikanani ja ajaa golfautoa kuin ammattilainen, mutta ei suostu golfaamaan.

Kotirauhan kauneus

Naiset esittelevät avaraa asuntoaan. Seinät peittyvät tauluista, hyllyt kauniista lasi- ja koriste-esineistä. Vaaleat sohvat ovat naisten viimeisin yhteishankinta.

– Ilona saa tehdä päätökset kaappien paikoista. Häneltä kaikenlainen suunnittelu ja järjestely onnistuvat niin hyvin, Hilkka sanoo.

Makuuhuoneet ovat niin pienet, että vaatekaapin lisäksi niihin ei mahdu juuri muuta kuin sänky.

– Ei näissä juuri käydä kuin nukkumassa. Oveakin pidän yöllä auki, että ilma kulkee, Ilona toteaa.

Kumpikaan ei kaipaa yksityisyyttä elämäänsä. Seurustelusuhteita ei ole ja ystävät ovat aika lailla yhteisiä.

– Ei meillä kotona juuri kavereita käy, tapaamme heitä harrastuksissa tai kahviloissa. Mutta minun työpaikkani pikkujoulut on kyllä kaksi kertaa pidetty täällä. Se on ollut kätevää, kun Ilona laittaa ruuat ja passaa meitä, Hilkka hymähtää.

Kodintyöt on jaettu tasan. Hilkka on siivousvastaava...
Kodintyöt on jaettu tasan. Hilkka on siivousvastaava...

...ja Ilona vastaa ruuanlaitosta.
...ja Ilona vastaa ruuanlaitosta.

Molempien lapset ja lapsenlapset käyvät välillä kylässä. Toisen lapset ovat niin läheisiä, että he tuntuvat melkein omilta.

– Kun olin synnyttämässä poikaani, Ilona soitti sairaalaan kymmenen minuutin välein. Kun lapsi lopulta syntyi, Ilona oli sanonut kaikille, että nyt hänestä tuli mummi, niin tohkeissaan hän oli. Poikani kutsuu Ilonaa edelleen mummiksi.

Molemmat myöntävät olevansa hoivaajia. Tosin Ilonan hoivavietti ulottuu lasten, lastenlasten ja äidin lisäksi myös Hilkkaan.

– Kyllä Ilona tarkkailee minunkin syömisiäni, että "muista sitten syödä ne ja ne ruuat", vaikka harvoin olen unohtanut. Hilkka hymyilee.

"Tämä on nyt meidän perheemme ja olen tähän tyytyväinen."

Iloinen kotiinpaluu

Entä tulevaisuus? Sitä siskokset eivät juuri mieti. Tietysti jos jommankumman unelmien prinssi karauttaisi talon eteen, tilanne pitäisi miettiä uusiksi.

– Tämä on nyt meidän perheemme ja olen tähän tyytyväinen, Ilona toteaa.

Hilkka on samaa mieltä. Hän ei tosin ole koskaan asunut yksin.

– Kun Ilona lähtee työmatkalle, tuntuu aluksi ihanalta olla itsekseen. Jos hän on pitkään pois, tulee väkisinkin ajateltua, että tällaistako se yksinasuminen olisi. Olen aina ihan mielettömän iloinen, kun hän palaa, Hilkka huokaa.

Kerttu nauttii yksinolosta ehkä ihan eri tavalla kuin tyttärensä. Silti hänelle on tärkeää, että muutaman metrin päässä on apua tarjolla.

– Viime aikoina olen huomannut sen ihan konkreettisesti. Nyt olen usein yöllä herännyt siihen, etten saa henkeä, kun sydän on sen verran heikko. Silloin soitan Ilonalle. Siinä me ollaan sitten monta kertaa sängynlaidalla valvottu ja arvottu, että pitäisikö soittaa ambulanssi. Joskus on pitänyt, joskus ei, mutta koskaan minun ei ole tarvinnut yksin pelätä, että miten käy.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 18/2016.

Hilkan ja Ilonan pelisäännöt

  • Ruoka- ja siivousasioista sovittiin jo ennen yhteen muuttamista.
  • Talousmenot kirjataan tarkasti ylös. Ostokset merkitään ruutuvihkoon euron tarkkuudella.
  • Omista menoista kerrotaan etukäteen. Molempien kalenterit käydään säännöllisesti läpi.
  • Molemmat siivoavat jälkensä heti. Jokaiselle tavaralle on oma paikkansa.
  • Toinen pitää ottaa koko ajan huomioon. Kahden aikuisen yhteisasuminen on side, se vertautuu pikemminkin avioliittoon kuin kämppäkaveruuteen.

Anastasia Kopoteva, 22, on onnekas, sillä hän sai Merja Könösestä, 53, tärkeän tukihenkilön. Ilman tukea kympin tyttö ei ehkä olisi tässä.

Eräänä aamuna seitsemäsluokkalainen Anastasia päätti olla menemättä kouluun. Niin myös seuraavana päivänä. Ja seuraavana. Päivät venyivät viikoiksi ja kuukausiksi. Vanhempien ero oli 13-vuotiaalle tytölle liikaa.

Kouluun eivät houkutelleet edes kaverit, sillä heitä Anastasia Kopotevalla ei juuri ollut.

– Ei minua kiusattu, mutta kiusoiteltiin.

Anastasia lintsasi puolet yläasteen oppitunneista. Joskus kokonaisia päiviä, toisinaan vain yksittäisiä tunteja. Keskiarvo pysyi silti yli yhdeksässä.

– Lintsaamiseeni ei puututtu, sillä olin opettajien silmissä masentunut raukka. Kiltti tyttö, joka sai hyviä arvosanoja.

Kotona arvosanoihin ei oltu yhtä tyytyväisiä. Akateemisille vanhemmille kokeesta saatu yhdeksikkö oli osoitus epäonnistumisesta, lipeäminen täysien pisteiden ihanteesta.

– Koulussa oli yksi opettaja, jonka kanssa ystävystyin. Istuin usein tuntien ajan hänen huoneessaan opiskelemassa. Jos motivoiduin jostakin aineesta, saatoin tehdä paljonkin töitä.

Kukaan viranomainen ei välttämättä näe kokonaiskuvaa.

Luukulta luukulle

Miten on mahdollista, että murrosikäinen voi leijua läpi yläkoulun ilman, että kukaan puuttuu kunnolla asiaan? Nuorten syrjäytymisen ehkäisemisestä on kuitenkin puhuttu maassamme hallitusta ja presidenttiä myöten.

Suomalainen palvelujärjestelmä on luukkukohtainen: yhdestä paikasta on saanut avun yhteen asiaan, toisesta paikasta toiseen. Kukaan viranomainen ei välttämättä näe kokonaiskuvaa.

Usein unohdetaan kysyä, miltä nuoresta itsestään tuntuu. Näin sanoo Diakonissalaitoksella nuorten kanssa työskentelevä Valisa Krairiksh.

– Kyllä nuori usein osaa itse parhaiten arvioida oman tilanteensa. Viranomaisten on turha tulla kertomaan, että olet syrjäytynyt, jos nuori itse ei koe asiaa samalla tavalla.

Musertavat paineet

Lukioon siirtyminen oli Anastasialle vaikea kokemus. Vaatimustaso oli paljon kovempi kuin peruskoulussa, mutta vanhempien odotukset säilyivät entisenlaisina.

– Arvosanani laskivat, sillä en ollut oppinut opiskelemaan, kun koulunkäynti oli ollut yläasteella minulle helppoa. Se kostautui lukiossa.

Menestymisen paine kasvoi niin suureksi, ettei Anastasia uskaltanut mennä kokeisiin. Hän pelkäsi saavansa huonon arvosanan. Samaan aikaa eläminen kotona alkoi käydä vaikeammaksi. Välit äidin uuteen miesystävään olivat huonot.

– Muutin 16-vuotiaana tyttöystäväni ja hänen vanhempiensa luokse asumaan. Parin kuukauden kuluttua muutimme yhteiseen kotiin. Jälkikäteen ajateltuna olin aivan liian nuori tuollaiseen elämänmuutokseen.

Kului päiviä ilman, että Anastasia poistui kotoa.

Parin vuoden yhdessä asumisen jälkeen suhde päättyi, ja Anastasia muutti omaan asuntoon. Uusi koti oli Vantaalla. Koulumatka Helsinkiin venyi, eikä kukaan ollut potkimassa aamuisin liikkeelle. Anastasia alkoi taas lintsata, mutta kävi siitä huolimatta kirjoittamassa syksyn ylioppilaskirjoituksissa kolme ainetta. Tuloksena oli kaksi laudaturia ja eximia.

Kirjoitusten jälkeen side kouluun katkesi. Saattoi kulua päiviä ilman, että Anastasia poistui kotoa.

– Onneksi olin jo aiemmin alkanut käydä läheisillä talleilla hoitamassa hevosia. Pahimman erakoitumisvaiheen aikanakin kävin siellä pari kolme kertaa viikossa. Tuskin minua mikään muu olisi kotoa repinytkään.

Eläimistä oli muutenkin iloa. Anastasialla oli – ja on yhä – useita kaneja, joiden hoitaminen ja kasvattaminen toivat sisältöä elämään ja tekemistä pitkiin yksinäisiin päiviin.

"Riittää, että nuorella on yksikin ihminen, johon voi luottaa ja joka kuuntelee."

Kierre poikki

Diakonissalaitoksen Valisa Krairikshin työhuone on hiukan nukkavieru. Laitoksen vanhimmat rakennukset ovat Museoviraston suojelemia. Paksut tiiliseinät luovat turvallista tunnelmaa. Ikkunasta näkyvät vanhat puut odottavat vielä ensimmäisiä silmujaan.

Valisa Krairiksh kertoo, ettei syrjäytymiskierteen katkaiseminen vaadi aina mahdottomia.

– Usein riittää, että nuorella on yksikin ihminen, johon voi luottaa. Ihminen, joka pysähtyy kuuntelemaan, Valisa toteaa.

Hän toimii koordinaattorina Amigo-hankkeessa, jossa 16–29-vuotiailla nuorilla on mahdollisuus saada vapaaehtoinen aikuinen ohjaajaksi, mentoriksi.

Hankkeeseen osallistuvilla nuorilla voi olla erilaisia ongelmia, mutta niihin ei juututa. Tärkeämpää on miettiä yhdessä ratkaisuja. Mentorin ei tarvitse virkamiesten tapaan takertua tavoitevaatimuksiin. Hän voi ajatella nuoren elämää kokonaisuutena.

– Mentoritoiminnan pointti on nähdä ihminen ulkokuoren sisällä. Se ulkokuori voi olla sulkeutunut tai näyttää pelottavaltakin, mutta loppujen lopuksi meillä ihmisillä on tosi paljon yhteistä, vaikka tulisimme ihan erilaisista maailmoista.

Amigo-hankkeesta on saatu viiden vuoden aikana hyviä kokemuksia. Valisa Krairiksh on kuitenkin realistinen. Jokaisen elämästä ei tule täydellistä, eikä minkäänlainen tuki pehmennä kaikkia elämän tarjoamia kolhuja.

– Minusta olisi ihan hyvä tavoite, että kaikilla menisi vähintään siedettävästi.

Nousun avaimet

Syrjäytymisen taakseen jättäneiden nuorten tärkeimpiä selviämiskeinoja ovat läheiset ihmissuhteet, harrastukset, jonkun ulkopuolisen oikea-aikainen puuttuminen tilanteeseen ja kokemus siitä, että minäkin voin pärjätä.

Anastasian elämässä kaikki neljä asiaa kolahtivat kohdalleen.

"Hänen ansiostaan minulla on motivaatio hoitaa itseni kuntoon."

Pitkään jatkunutta masennusta alettiin hoitaa terapialla. Sosiaalitoimistosta Anastasia ohjattiin Diakonissalaitoksen Vamos-päiväkeskukseen, jossa tarjolla oli mielekästä tekemistä ja muiden ihmisten seuraa.

– Muutaman kuukauden kuluttua aloitin aikuislukion ja suoritin tekemättömät kurssit. Valmistuin vuosi sitten.

Tärkein syy elämänhalun löytymiselle on kuitenkin tyttöystävä.

– En tiedä, miten hän jaksoi minua silloin, kun olin kaikkein huonoimmassa kunnossa. Minun on täytynyt olla ihan kamala ihminen. Hänen ansiostaan minulla on kuitenkin ollut motivaatio hoitaa itseni kuntoon. Haluan, että hänellä olisi helpompaa kanssani.

Vapaaehtoinen kummitäti

Helsingin Musiikkitalon pihamaalla loikkii kaksi pientä kania. Kääpiöjänikset Virna ja Fio ovat Anastasian kasvattamia pelottomia kanihyppääjiä.

Kanien menoa seuraa hymyillen Merja Könönen, 53, Anastasian mentori. Merja ja Anastasia ovat tunteneet vasta vuoden, mutta kaksikon yhdessäolo vaikuttaa olevan täynnä lämpöä ja välittämistä.

– Merja on minulle kuin kummitäti, Anastasia miettii.

Merja kertoo etsineensä pitkään sopivaa vapaaehtoistyötä.

– Seikkailin netissä ja mietin pääni puhki kohdetta. Joissain edellytettiin pitkää perehdytystä, johon en vuorotyöläisenä voinut sitoutua. Onneksi silmiini osui lehtijuttu, jossa mainittiin Diakonissalaitoksen mentoritoiminta.

Merja ilmoittautui mukaan, kävi haastatteluissa ja pakollisessa koulutuksessa. Ohjaajat varoittelivat, että sopivan mentoroitavan löytymisessä voi mennä pitkäänkin, mutta jo parin viikon kuluttua Merja sai kutsun tapaamaan Anastasiaa.

– Varmasti meitä molempia jännitti etukäteen se ensimmäinen tapaaminen, mutta meillä oli jo silloin tosi kivaa yhdessä.

"Saan näistä tapaamisista yhtä paljon kuin Anastasia", Merja miettii.

Vuoden aikana Merja ja Anastasia ovat tavanneet pari kertaa kuukaudessa. Merja kertoo Anastasian olevan helppo keskustelukumppani.

– Hän osaa hyvin sanallistaa ajatuksensa. Minun ei ole tarvinnut arvailla, mitä hän miettii.

Yhdessäolon luontevuudesta kertoo se, että toisinaan Anastasia ja Merja puhuvat pienistä arkipäiväisistä asioista. Toisella kertaa keskustelu taas voi olla hyvin syvällistä.

– Niinhän se ystävien kesken on!

Merja hiljentyy miettimään.

– Enhän minä voi oikeasti tietää, mitä Anastasia yhdessäolostamme ajattelee, mutta minulle se on tärkeää. Saan näistä tapaamisista vähintään yhtä paljon kuin hän.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 3/2016.


Syrjäkylillä apua on vaikea saada

Arvio syrjäytyneiden nuorten määrästä on epätarkka: puhutaan 14 000–100 000 nuoresta. Heitä on lähes kaikissa maakunnissa, niin maaseudulla kuin kaupungeissa,

Määritelmäkin puuttuu, mutta se voisi kuulua vaikka näin: syrjäytynyt nuori on 15–29-vuotias, hänellä ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa, eikä hän opiskele tai käy töissä.

Jokaisella syrjäytyneellä on oma tarinansa. Yhteisiä tekijöitä kuitenkin on: koulukiusaaminen, turvallisen aikuisen puuttuminen, päihdeongelmat, työttömyys, masennus. Myös nuorten menestyspaineet ovat kovat, eivätkä kaikki niitä jaksa.

Apua saavat helpommin kaupunkilaiset. Syrjäkylilä palveluita ei kerta kaikkiaan ole. Oman ongelmansa aiheuttavat kuntaliitokset, joiden seurauksena kunnan toimintamallit voivat olla työntekijöidenkin mielestä sekavia.

Selviäminen voi olla pienestä kiinni. Joku saa otteen elämästä nuorisotyöntekijän toimeliaisuuden ansiosta, toinen uuden harrastuksen avulla ja kolmas pääsemällä työelämään. Yksi keino on kuitenkin ylitse muiden: luotettavan ja välittävän ihmisen läsnäolo. Apu, jota jokainen meistä voi tarjota.