Pauli Sihvonen on evakko ja sotaorpo. Ryssittely tukki häneltä suun 60 vuodeksi. Vasta Neuvostoliiton hajottua hän on rohjennut palata sotaorvon muistoihin.

"Synnyin Rautjärvellä Häyhän kylässä syyskuussa 1936. Vanhempani Eino ja Sylvi olivat maanviljelijöitä, ahkeria ja yritteliäitä ihmisiä. Jo kansakoulussa he istuivat sopuisasti samassa pulpetissa. Luulenpa elämäni saaneen onnellisen alun heidän esikoisenaan.

Muistikuvani alkavat syksystä 1939. Ihmet­telin isän isoa ja märkää reppua kotimme eteisessä. Isä oli päässyt lomalle Utin kertausharjoituksista. Hän nosti minut ja pikkuveljeni Niilon syliinsä ja rutisti lujasti ”isän pojuleita”, joita oli ikävöi­nyt, ja äitiä myös. Olipa turvallista nukahtaa isän kainaloon.

Seuraavan kerran isä saapui kotiin valkoisessa arkussa. Hän oli kaatunut Kollaalla tammikuun 23. päivänä 1940 taistellessaan tarkka-ampujana kylmä­päisen kapteeni Aarne Juutilaisen komppaniassa. Kollaa kesti, mutta kaatuneita oli paljon. Niin minusta tuli sota­orpo.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mustapukuiset, itkusilmäiset naiset leipoivat piirakoita ja pullia hautajaisiin ja kertoivat viimeksi kaatuneista. Näytin heille isän tekemän puuhevosen. Kukahan korjaisi rikkimenneet lelut, kun isää ei enää ollut?

Haudalta evakkomatkalle

Isä oli juuri haudattu, ja sitten piti jättää koti. Puolet Rautjärvestä menetettiin Neuvostoliitolle, myös kotikylämme Häyhä. Evakkomatkan tavarat pakattiin yhdessä päivässä. Oli kova pakkanen, ja lämpimästi puettuina meidät pojat nostettiin hevoskuorman päälle. Repussa oli eväinä leipää, voita ja munia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Isä oli juuri haudattu, ja sitten piti jättää koti."

Sotilas otti hevosen kulkusen pois, ettei vihollinen kuulisi sitä.

Äiti odotti viimeisillään kolmatta lastaan. Meitä kaikkia väsytti, kun viimein pääsimme junan härkävaunuun. Ihmisten lisäksi sinne tungettiin kaksi hevosta ja heinäpaalit.

Kuulen yhä äänet korvissani. Juna kolisi ja kirskui, hevosten kaviot jytisivät. Lanta levitti kitkerää hajuaan, sanoin kamiina.

Palelsi, pelotti, uuvutti. Yritin nukkua lattialla, kunnes heräsin hirveään hälinään. ”Ottakaa lapsi pois hevosen jaloista!” Veljeni oli nukkuessaan vierinyt hevosen alle. Pimeässäkin eläin osasi varoa lasta. Äiti sanoi, että enkeli oli varjellut Niiloa.

Jonkun naisen sylissä itki kuumeinen vastasyntynyt, joka ei ollut saanut mitään ravintoa kahteen päivään. Vauva kuoli jo alkumatkalla.

Matka kesti kolme vuorokautta. ”Voi helvetti”, kuului jostakin nurkasta, mutta kiroilija vaiennettiin äkkiä. Kysyin mummolta, oliko meidän isä kiroillut. Ei kuulemma ollut. Sitten en minäkään kiroilisi.

Korvatillikka Hämeessä

Lopulta saavuimme Oittiin, missä juna tyhjennettiin nopeasti. Asema täyttyi ihmisistä ja itkun äänistä. Joku koetti laulaa virttä.

Majapaikaksemme tuli kylmähkö huvila ja lehmille navetta naapurikylässä. Aamulla mummo herätteli puurolle.

Yritimme keksiä leikkejä uudessa pihapiirissä. Siellä oli myös kolmen talon yhteinen kaivo, mutta naapurin rouva ei sietänyt, että evakot käyttivät samaa kaivoa. Jäisellä rukkasella hän antoi kovan tällin korvaani.

Kun korvakipu ei hellittänyt, mummo kuljetti minut potkukelkalla lääkäriin. Korva piti leikata, ja joku mies odotushuoneesta joutui pitelemään minua operaation ajan. Särky lakkasi seuraavana päivänä.

Äitiä evakkomatkan vaivat koettelivat raskaimmin. Maaliskuussa Oitissa hän synnytti terveen pojan. Eino nimettiin isän mukaan.

”Oletteko te evakkoja?” kyseli joku leikkikaverimme. ”Kyllä. Meillä ei ole kotia eikä pojilla isää”, mummo selitti.

Tyttöä alkoi itkettää, hän lähti pois.

Kesällä matkamme jatkui Juvalle. Siellä odotti sähkötön rappiotila ja navetan rotisko.

Armias, ole suojani

Keväällä 1942 alkoi evakkojen paluumuutto Karjalaan. Myös meille koitti riemun päivä, pääsimme takaisin Rautjärvelle, omaan kotiin!

Lehmätkin tunsivat kotinsa. Ullakolta löytyi isän tekemiä leluja, mutta leikki ei onnistunut, koska ikävä puristi sydäntä. Kotipihassa sotilaat raivasivat vielä miinoja.

"Ullakolta löytyi isän tekemiä leluja, mutta leikki ei onnistunut, koska ikävä puristi sydäntä."

Venäläisiä sotavankeja saapui kotiimme maatöihin. ”Onks nää niitä ryssii?” tokaisi veljeni ja synnytti kovan hälinän – sen sanan he ymmärsivät. Toinenkin kysymys oli mielessämme: ammuitteko te meidän isän? Äiti kielsi sellaiset puheet.

Luottovanki osasi suomea ja kyseli meiltä isästä. Hän ei tiennyt vaimostaan ja lapsistaan mitään, koska oli joutunut sotavangiksi. Itkimme siinä yhdessä heinäpellon laidalla.

Naapurin hevonen astui miinaan ja menetti takajalkansa. Verestä punaisena se yritti nousta pystyyn mutta kaatui aina uudestaan. Näky oli minusta järkyttävä. Isän opettama rukous auttoi illalla uneen: Armias, ole suojani.

Pommikoneita näkyi usein. Monelta lapselta kaatui isä. ”Ei kuole meidän isä, hän on turvassa haudassaan”, me sanoimme.

Ehdin käydä kansakoulua hiukan toista vuotta, kun syyskuussa 1944 tuli lopullinen lähtö. Tuntui pahalta, kun sotilas ampui hoitamani vasikat ja karitsat ja pudotti ruhot vanhaan kaivoon. Äiti pysäytti Vappu-tamman portille ja sanoi: ”Pojat, katsokaa kotianne viimeisen kerran.” Itku tuli kaikilta.

Kun kärry nytkähti liikkeelle, kaiteeseen sidottu lyhty putosi maahan. Nostin lyhdyn kuormaan. Se sai valaista taivaltamme vielä monessa paikassa.

Kymmenvuotias isäntämies

Asuinpaikat vaihtuivat tiheään. Kansakoulun toista luokkaa kävin neljässä eri koulussa. En osannut ujostella, vaan menin mukaan uteliaasti: ”Kuka sie oot? Onko tuo meijän opettaja?”

Aina tuli ikävä kavereita, kun piti taas lähteä. Kevättodistuksen sain Juvan Paatelassa, jonne asetuimme pysyvästi.

Pika-asutustilamme oli suoperäinen ja hallanarka. Silti ison talon herraa maan luovutus harmitti suuresti. Kun äiti käytti lehmää sonnin luona, herra vaati meitä päiväksi talkootöihin. Enoni sanoi silloin suorat sanat: ”Jos teille ei kelpaa valtakunnan raha, niin tehdään sitten töitä – sama aika, minkä sonninne viipyi.”

”Ryssä se on eikä sillä ole isääkään!” Huuto välitunnilla sai hiljaiseksi.

Sotaorpoja halveksittiin. ”Mitäs isäsi lähti sotaan, tyhmä mies. Olisitte pysyneet Neuvostoliitossa.”

Äiti ja mummot pitivät oman katkeruutensa piilossa ja järjestivät meille ilon aiheita, joskus karamellejakin. Kirkkomatka oli tärkeä henkireikä. Ja missä kolme karjalaisnaista on porukassa, ei siellä ainakaan nälkä tule! Ruokaa oli aina. Hyvät naapuritkin auttoivat, joku toi kaloja, toinen lahjoitti lampaan.

Ryssittely koulussa loppui vähitellen, kun opimme tuntemaan toisiamme.

"Ryssittely koulussa loppui vähitellen."

Kansakoulu sujui kai hyvin, koska opettaja kävi kotona puhumassa oppikoulusta. Turhaan, kymmenvuotiaan piti olla isäntänä talossa.

Kerran itketti ja pisti vihaksi, kun en muistanut, miten hevonen valjastetaan. Miksi minulla ei ollut isää, jolta kysyä? Työ tekijäänsä neuvoo, ja suvun miehet auttoivat kiireaikoina. Kesät kuluivat tiiviisti pelto-, metsä- ja rakennustöissä, joten lyhyeksi se lapsuus jäi.

Sukulaisvierailut olivat kesän kohokohtia. ”Muistat sie isästäis yhtään?” kysyttiin, ja olihan minullakin paljon kysyttävää. Sain kuulla, että isä oli ollut kunnollinen, auttavainen ja uskontoa kunnioittava mies, jolle lapset olivat kaikki kaikessa. Ikävöimme porukalla ja tirautimme itkut. Sitten taas tartuimme töihin.

”Teitä on kolme poikaa, teillä on elämä edessä!”

Äiti hoiti tilan asiat mallikkaasti, joskus miehiä paremmin. Kun kyläkokous pohti tuntitolkulla sähkön ottamista, äiti ratkaisi asian. ”Missäs ne paperit on? Mie laitan nimeni ja lähen nyt ruuan laittoon.” Isännät seurasivat perässä ”leskiakan esimerkkiä”.

Unelmista totta

Kesällä 1952 toteutui urheiluhullun 15-vuotiaan suuri unelma. Matkustin yksin Helsingin olympialaisiin. Rahat olin säästänyt sotaorvon eläkkeestäni, ja isän serkku antoi majapaikan Lauttasaaresta. En huudellut reissusta muille etukäteen, olisivat pitäneet leuhkana.

Emil Zátopek, Alain Mimoun, Toivo Hyytiäinen. Stadionin pauhu ja olympiatunnelma suorastaan huumasivat minut. Paavo Nurmen ja Hannes Kolehmaisen onnistuin näkemään telttakahvilassa.

Aloittelijaksi selviydyin matkasta aika hyvin. Kadulla oli kyllä raskaampi kävellä kuin pellolla. Sain uutta intoa yleisurheiluun, ja lusikoita tuli kaikissa lajeissa, juoksussa jopa piirin mestaruus.

Kun nyt 78-vuotiaana katselen elämääni, minulta ei puutu mitään. Lapsena ikävöin isää ja omaa kotia. Sain sitten itse tulla isäksi ja isoisäksi, ja se on ihmeellistä.

Kun omakotitalomme Mikkelissä valmistui 70-luvulla, vaimo muistaa minun huokaisseen: ”Nyt minulla on oma koti.”

Kuka on Pauli Sihvonen?

  • Syntynyt: 1936 Rautjärvellä Häyhän kylässä, kahden kilometrin päässä nykyrajasta. Asuu Mikkelissä.
  • Ammatti: Lvi-asentaja, eläkkeellä.
  • Perhe: Vaimo, kaksi lasta ja kaksi lastenlasta.
  • Harrastukset: Mikkelin Setlementti, Mikkelin Karjalaiset, Etelä-Savon Sotaorvot, urheilu ja kirjoittaminen. Omakustanne Häyhän kylän orpopoika
    evakossa, 2011.

Selviytymiskeinot

  • Katse eteenpäin. Äidiltä ja mummoilta sain elämänuskoa. ”Kyll myö selvitään!”
  • Sukulaiset. Meitä lapsia rakastettiin. Minulle syntyi kuva isästä ja hyvä miehen malli sukulaisten muistojen ansiosta.
  • Puhuminen ja kirjoittaminen. Jos en puhuisi, sairastuisin heti. Kirjoit­tamallakin hoidan itseäni.

Kiitos Pauli Sihvonen hienosta kirjoituksestasi Valoitit niin osuvasti maamme sodan aikaista  historiaa. ihmisten monia vaikeuksia ja suuria suruja.  Monet luottivat Jumalan johdatukseen ja muutekin jaksettiin uskoa ja toivoa aikaan parenpaan

Sisältö jatkuu mainoksen alla