Pauli Sihvonen on evakko ja sotaorpo. Ryssittely tukki häneltä suun 60 vuodeksi. Vasta Neuvostoliiton hajottua hän on rohjennut palata sotaorvon muistoihin.

"Synnyin Rautjärvellä Häyhän kylässä syyskuussa 1936. Vanhempani Eino ja Sylvi olivat maanviljelijöitä, ahkeria ja yritteliäitä ihmisiä. Jo kansakoulussa he istuivat sopuisasti samassa pulpetissa. Luulenpa elämäni saaneen onnellisen alun heidän esikoisenaan.

Muistikuvani alkavat syksystä 1939. Ihmet­telin isän isoa ja märkää reppua kotimme eteisessä. Isä oli päässyt lomalle Utin kertausharjoituksista. Hän nosti minut ja pikkuveljeni Niilon syliinsä ja rutisti lujasti ”isän pojuleita”, joita oli ikävöi­nyt, ja äitiä myös. Olipa turvallista nukahtaa isän kainaloon.

Seuraavan kerran isä saapui kotiin valkoisessa arkussa. Hän oli kaatunut Kollaalla tammikuun 23. päivänä 1940 taistellessaan tarkka-ampujana kylmä­päisen kapteeni Aarne Juutilaisen komppaniassa. Kollaa kesti, mutta kaatuneita oli paljon. Niin minusta tuli sota­orpo.

Mustapukuiset, itkusilmäiset naiset leipoivat piirakoita ja pullia hautajaisiin ja kertoivat viimeksi kaatuneista. Näytin heille isän tekemän puuhevosen. Kukahan korjaisi rikkimenneet lelut, kun isää ei enää ollut?

Haudalta evakkomatkalle

Isä oli juuri haudattu, ja sitten piti jättää koti. Puolet Rautjärvestä menetettiin Neuvostoliitolle, myös kotikylämme Häyhä. Evakkomatkan tavarat pakattiin yhdessä päivässä. Oli kova pakkanen, ja lämpimästi puettuina meidät pojat nostettiin hevoskuorman päälle. Repussa oli eväinä leipää, voita ja munia.

"Isä oli juuri haudattu, ja sitten piti jättää koti."

Sotilas otti hevosen kulkusen pois, ettei vihollinen kuulisi sitä.

Äiti odotti viimeisillään kolmatta lastaan. Meitä kaikkia väsytti, kun viimein pääsimme junan härkävaunuun. Ihmisten lisäksi sinne tungettiin kaksi hevosta ja heinäpaalit.

Kuulen yhä äänet korvissani. Juna kolisi ja kirskui, hevosten kaviot jytisivät. Lanta levitti kitkerää hajuaan, sanoin kamiina.

Palelsi, pelotti, uuvutti. Yritin nukkua lattialla, kunnes heräsin hirveään hälinään. ”Ottakaa lapsi pois hevosen jaloista!” Veljeni oli nukkuessaan vierinyt hevosen alle. Pimeässäkin eläin osasi varoa lasta. Äiti sanoi, että enkeli oli varjellut Niiloa.

Jonkun naisen sylissä itki kuumeinen vastasyntynyt, joka ei ollut saanut mitään ravintoa kahteen päivään. Vauva kuoli jo alkumatkalla.

Matka kesti kolme vuorokautta. ”Voi helvetti”, kuului jostakin nurkasta, mutta kiroilija vaiennettiin äkkiä. Kysyin mummolta, oliko meidän isä kiroillut. Ei kuulemma ollut. Sitten en minäkään kiroilisi.

Korvatillikka Hämeessä

Lopulta saavuimme Oittiin, missä juna tyhjennettiin nopeasti. Asema täyttyi ihmisistä ja itkun äänistä. Joku koetti laulaa virttä.

Majapaikaksemme tuli kylmähkö huvila ja lehmille navetta naapurikylässä. Aamulla mummo herätteli puurolle.

Yritimme keksiä leikkejä uudessa pihapiirissä. Siellä oli myös kolmen talon yhteinen kaivo, mutta naapurin rouva ei sietänyt, että evakot käyttivät samaa kaivoa. Jäisellä rukkasella hän antoi kovan tällin korvaani.

Kun korvakipu ei hellittänyt, mummo kuljetti minut potkukelkalla lääkäriin. Korva piti leikata, ja joku mies odotushuoneesta joutui pitelemään minua operaation ajan. Särky lakkasi seuraavana päivänä.

Äitiä evakkomatkan vaivat koettelivat raskaimmin. Maaliskuussa Oitissa hän synnytti terveen pojan. Eino nimettiin isän mukaan.

”Oletteko te evakkoja?” kyseli joku leikkikaverimme. ”Kyllä. Meillä ei ole kotia eikä pojilla isää”, mummo selitti.

Tyttöä alkoi itkettää, hän lähti pois.

Kesällä matkamme jatkui Juvalle. Siellä odotti sähkötön rappiotila ja navetan rotisko.

Armias, ole suojani

Keväällä 1942 alkoi evakkojen paluumuutto Karjalaan. Myös meille koitti riemun päivä, pääsimme takaisin Rautjärvelle, omaan kotiin!

Lehmätkin tunsivat kotinsa. Ullakolta löytyi isän tekemiä leluja, mutta leikki ei onnistunut, koska ikävä puristi sydäntä. Kotipihassa sotilaat raivasivat vielä miinoja.

"Ullakolta löytyi isän tekemiä leluja, mutta leikki ei onnistunut, koska ikävä puristi sydäntä."

Venäläisiä sotavankeja saapui kotiimme maatöihin. ”Onks nää niitä ryssii?” tokaisi veljeni ja synnytti kovan hälinän – sen sanan he ymmärsivät. Toinenkin kysymys oli mielessämme: ammuitteko te meidän isän? Äiti kielsi sellaiset puheet.

Luottovanki osasi suomea ja kyseli meiltä isästä. Hän ei tiennyt vaimostaan ja lapsistaan mitään, koska oli joutunut sotavangiksi. Itkimme siinä yhdessä heinäpellon laidalla.

Naapurin hevonen astui miinaan ja menetti takajalkansa. Verestä punaisena se yritti nousta pystyyn mutta kaatui aina uudestaan. Näky oli minusta järkyttävä. Isän opettama rukous auttoi illalla uneen: Armias, ole suojani.

Pommikoneita näkyi usein. Monelta lapselta kaatui isä. ”Ei kuole meidän isä, hän on turvassa haudassaan”, me sanoimme.

Ehdin käydä kansakoulua hiukan toista vuotta, kun syyskuussa 1944 tuli lopullinen lähtö. Tuntui pahalta, kun sotilas ampui hoitamani vasikat ja karitsat ja pudotti ruhot vanhaan kaivoon. Äiti pysäytti Vappu-tamman portille ja sanoi: ”Pojat, katsokaa kotianne viimeisen kerran.” Itku tuli kaikilta.

Kun kärry nytkähti liikkeelle, kaiteeseen sidottu lyhty putosi maahan. Nostin lyhdyn kuormaan. Se sai valaista taivaltamme vielä monessa paikassa.

Kymmenvuotias isäntämies

Asuinpaikat vaihtuivat tiheään. Kansakoulun toista luokkaa kävin neljässä eri koulussa. En osannut ujostella, vaan menin mukaan uteliaasti: ”Kuka sie oot? Onko tuo meijän opettaja?”

Aina tuli ikävä kavereita, kun piti taas lähteä. Kevättodistuksen sain Juvan Paatelassa, jonne asetuimme pysyvästi.

Pika-asutustilamme oli suoperäinen ja hallanarka. Silti ison talon herraa maan luovutus harmitti suuresti. Kun äiti käytti lehmää sonnin luona, herra vaati meitä päiväksi talkootöihin. Enoni sanoi silloin suorat sanat: ”Jos teille ei kelpaa valtakunnan raha, niin tehdään sitten töitä – sama aika, minkä sonninne viipyi.”

”Ryssä se on eikä sillä ole isääkään!” Huuto välitunnilla sai hiljaiseksi.

Sotaorpoja halveksittiin. ”Mitäs isäsi lähti sotaan, tyhmä mies. Olisitte pysyneet Neuvostoliitossa.”

Äiti ja mummot pitivät oman katkeruutensa piilossa ja järjestivät meille ilon aiheita, joskus karamellejakin. Kirkkomatka oli tärkeä henkireikä. Ja missä kolme karjalaisnaista on porukassa, ei siellä ainakaan nälkä tule! Ruokaa oli aina. Hyvät naapuritkin auttoivat, joku toi kaloja, toinen lahjoitti lampaan.

Ryssittely koulussa loppui vähitellen, kun opimme tuntemaan toisiamme.

"Ryssittely koulussa loppui vähitellen."

Kansakoulu sujui kai hyvin, koska opettaja kävi kotona puhumassa oppikoulusta. Turhaan, kymmenvuotiaan piti olla isäntänä talossa.

Kerran itketti ja pisti vihaksi, kun en muistanut, miten hevonen valjastetaan. Miksi minulla ei ollut isää, jolta kysyä? Työ tekijäänsä neuvoo, ja suvun miehet auttoivat kiireaikoina. Kesät kuluivat tiiviisti pelto-, metsä- ja rakennustöissä, joten lyhyeksi se lapsuus jäi.

Sukulaisvierailut olivat kesän kohokohtia. ”Muistat sie isästäis yhtään?” kysyttiin, ja olihan minullakin paljon kysyttävää. Sain kuulla, että isä oli ollut kunnollinen, auttavainen ja uskontoa kunnioittava mies, jolle lapset olivat kaikki kaikessa. Ikävöimme porukalla ja tirautimme itkut. Sitten taas tartuimme töihin.

”Teitä on kolme poikaa, teillä on elämä edessä!”

Äiti hoiti tilan asiat mallikkaasti, joskus miehiä paremmin. Kun kyläkokous pohti tuntitolkulla sähkön ottamista, äiti ratkaisi asian. ”Missäs ne paperit on? Mie laitan nimeni ja lähen nyt ruuan laittoon.” Isännät seurasivat perässä ”leskiakan esimerkkiä”.

Unelmista totta

Kesällä 1952 toteutui urheiluhullun 15-vuotiaan suuri unelma. Matkustin yksin Helsingin olympialaisiin. Rahat olin säästänyt sotaorvon eläkkeestäni, ja isän serkku antoi majapaikan Lauttasaaresta. En huudellut reissusta muille etukäteen, olisivat pitäneet leuhkana.

Emil Zátopek, Alain Mimoun, Toivo Hyytiäinen. Stadionin pauhu ja olympiatunnelma suorastaan huumasivat minut. Paavo Nurmen ja Hannes Kolehmaisen onnistuin näkemään telttakahvilassa.

Aloittelijaksi selviydyin matkasta aika hyvin. Kadulla oli kyllä raskaampi kävellä kuin pellolla. Sain uutta intoa yleisurheiluun, ja lusikoita tuli kaikissa lajeissa, juoksussa jopa piirin mestaruus.

Kun nyt 78-vuotiaana katselen elämääni, minulta ei puutu mitään. Lapsena ikävöin isää ja omaa kotia. Sain sitten itse tulla isäksi ja isoisäksi, ja se on ihmeellistä.

Kun omakotitalomme Mikkelissä valmistui 70-luvulla, vaimo muistaa minun huokaisseen: ”Nyt minulla on oma koti.”

Kuka on Pauli Sihvonen?

  • Syntynyt: 1936 Rautjärvellä Häyhän kylässä, kahden kilometrin päässä nykyrajasta. Asuu Mikkelissä.
  • Ammatti: Lvi-asentaja, eläkkeellä.
  • Perhe: Vaimo, kaksi lasta ja kaksi lastenlasta.
  • Harrastukset: Mikkelin Setlementti, Mikkelin Karjalaiset, Etelä-Savon Sotaorvot, urheilu ja kirjoittaminen. Omakustanne Häyhän kylän orpopoika
    evakossa, 2011.

Selviytymiskeinot

  • Katse eteenpäin. Äidiltä ja mummoilta sain elämänuskoa. ”Kyll myö selvitään!”
  • Sukulaiset. Meitä lapsia rakastettiin. Minulle syntyi kuva isästä ja hyvä miehen malli sukulaisten muistojen ansiosta.
  • Puhuminen ja kirjoittaminen. Jos en puhuisi, sairastuisin heti. Kirjoit­tamallakin hoidan itseäni.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: