Vielä muutama vuosi sitten Matti Liimatainen, 60, teki töitä metsurina. Nyt hän valmentaa kokopäiväisesti Suomen olympiatoivoa, seitsenottelija Maria Huntingtonia. Miten kouluja käymättömästä miehestä tuli huippuvalmentaja?

Tampereen Pirkkahallin B-hallista on glamour kaukana. Kahvi seisoo keittimessä, ja kulahtanut taukotupa toimii samalla välinevarastona.

Matti Liimatainen, 60, on näissä tiloissa kuin kotonaan. Hän on talvehtinut täällä siitä lähtien, kun hänen vanhin tyttärensä Suvi aloitti yleisurheilun 2000-luvun alussa. Tuolloin nelikymppinen metsuri-isä alkoi valmentaa tytärtään.

– Kuten asiaan kuuluu, intoa oli enemmän kuin järkeä, Matti sanoo.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Parissa vuosikymmenessä Matin ajatukset valmentamisesta ovat muuttuneet. Samalla hän on saanut juniorien lisäksi valmennettavia, joiden tähtäin on maailman huipulla. Se on hyvä saavutus mieheltä, jolta jäi ammattikoulu kesken.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kaksi vuotta sitten Matti päätti jättää päivätyöt ja keskittyä valmentamiseen. Tosin ei hän vieläkään ole ihan varma, onko se oikeaa työtä.

– Tuntuu oudolta lähteä hallille ja sanoa kotona, että menee töihin.

Ratkaisu ryhtyä kokopäiväiseksi valmentajaksi ei perustunut ainakaan rahaan. Kun muut työt jäivät, palkkapussi puolittui.

Varteenotettavampi selitys hyppii juuri kevyitä hyppysarjoja hallin puolella. Matti kävelee seitsenottelija Maria Huntingtonin luokse, kyselee tuntemukset ja antaa pikapalautteen.

– Jää vähän ankkaperseelle.

Pirkkahalli-mansesta suomeksi käännettynä: Marian lantio jää ponnistuksessa vähän taakse.

Maria, 22, ymmärtää nämä masaismit, sillä Matti on valmentanut häntä 12-vuotiaasta asti. Alkujaan Tampereen Pyrinnön 97-ikäluokan tyttöjä oli paljon, ja Matti antoi heille yhteisnimen Martat.

– Likat oli kovia juoruilemaan.

Vuosien saatossa Martat vähenivät. Lopulta heitä oli enää yksi.

– En olisi ikinä uskonut, että viimeinen Martta on Maria. Ton likan kanssa kävi tuuri, jotain tuli tehtyä vahingossa oikein.

Valmentaja havahtuu

Matti Liimatainen innostui yleisurheilusta lapsena Saarijärvellä. Kun perhe muutti Pirkkalaan, hän vaihtoi lentopalloon. Sitä hän pelasi, kunnes joutui parikymppisenä liikenneonnettomuuteen. Kävelykuntoon toipuminen kesti vuoden.

Matista tuli metsuri. Fyysistä ponnistelua oli töissä sen verran, että vapaa-ajan liikunta vaihtui penkkiurheiluun. Vaimo löytyi terveydenhuoltoalalta, ja perheeseen syntyi kolme tyttöä.

Isän urheilukipinä tarttui vuonna 1990 syntyneeseen Suviin, joka ryhtyi seitsenottelijaksi. Kun sopivaa valmentajaa ei löytynyt, isä päätti kokeilla. Hänen ohjenuoransa olivat, että lajitekniikat kannattaa opetella heti nuorena ja kovaa pitää treenata, jos mielii tuloksia.

Suvi kehittyi lupaavasti ja oli pian ikäluokkansa huippua.

– Iskä sai kunniaa kaksin verroin: geeneistä ja valmennuksesta.

Lopulta kävi niin kuin usein käy. Lupaava kehitys katkesi terveysongelmiin ja liian kovaan treeniin.

– En tajunnut, missä kohtaa olisi pitänyt keventää. Ja kun tajusin, oli jo myöhäistä.

Lupasin lopettaa tupakoinnin, jos Maria ottelee 5 000 pistettä.

Matti kävi Urheiluliiton valmennuskursseja, mutta tärkeimmän oivalluksensa hän sai Suvin ongelmia miettiessä. Hän ymmärsi, että kaikkein kovimmin treenaavat eivät ehkä menekään pisimmälle. Parhaiten kehittyvät ne, jotka tekevät kovat harjoitukset hyvin palautuneina.

Mistä sitten tietää, että urheilija on hyvin palautunut? Matti on jututtanut aiheesta kollegat, lääkärit ja urheilijat. On käynyt selväksi, että silmämääräisesti ja keskustelemalla sitä on vaikea arvioida.

Yksi lahjomattomista palautumismittareista on hyppymatto. Kun urheilija tekee matolla ponnistuksia, valmentaja näkee maton rekisteröimistä reaktioajoista, onko hermosto palautunut. Toinen hyvä mittari on sekä makuulta että seisaaltaan mitattu aamusyke. Jos nämä mittarit viestivät rasitustilasta, kova treeni on viisainta siirtää tuonnemmas.

– Olen luopunut kiveen hakatuista harjoitussuunnitelmista. Mitään ylikuntoa ei ole olemassa, on vain alipalautumista ja liiallista rasitusta.

Bailu-Maria ja rööki-Masa

Matti sai kotoa yhden tärkeän opetuksen. Kun kylillä tuli turpaan, vanhemmat tiesivät, mitä tehdä.

– Jos naapurin pojan polkupyörän suuntavilkku osui nokkaan, niin äiti puhalsi kivun pois.

Lohduttelu ja kyynelten kuivaaminen kuuluvat myös valmentajan hommiin. Matti pyrkii luomaan urheilijaan suhteen, jossa luottamus on rajaton.

– Kävi miten hyvänsä, urheilija tietää, että seison hänen tukenaan.

Tällainen luottamus syntyy usein niinä hetkinä, kun touhu menee penkin alle.

Maria oli pitkään vaikea valmennettava. Urheilu jäi toiseksi viikonloppuhuveille. Maria uhosi Matille, ettei hänen tarvitse lopettaa juhlimistaan, kun Mattikaan ei pääse tupakoistaan.

– Lupasin lopettaa tupakoinnin, jos Maria ottelee 5 000 pistettä.

Maria sisuuntui ja teki pisteet. Matti puolestaan piti elämänsä pisimmän tupakkalakon, yli puoli vuotta. Sitten kumpikin repsahti, ja Matti ehdotti Marialle koko valmennussuhteen lopettamista.

– En nähnyt syytä jatkaa.

Pari vuotta sitten Maria rauhoittui ja tulosta alkoi syntyä. Matti pitää pienenä ihmeenä, että Maria pääsi vuoden 2019 MM-kisoihin Dohaan.

– Jos olisit kysynyt kaksi vuotta sitten, voiko hukatut vuodet ottaa takaisin, olisin vastannut, että ei voi. Nyt on täytynyt kääntää takkia.

Dohassa seitsenottelu päättyi Marian keskeytykseen ja syvään pettymykseen. Matti totesi haastattelijalle lähtevänsä "vitutusnortille".

Maria ei alkanut jossitella vaan totesi, ettei olisi voinut tehdä mitään paremmin. Vatsatauti pilasi tärkeimmän kilpailun. Maria ei kiukutellut, vaikka epäonnistuminen teki suuren loven harjoitusbudjettiin.

– Olen ylpeä siitä, miten kypsästi Maria esiintyi vaikealla hetkellä. Suhteemme on siinä pisteessä, että menen vaikka osa-aikaisesti raksalle ansaitsemaan rahaa, jotta voin jatkaa Marian valmennusta.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerossa 3/2020.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla