Kaupan takahuone oli kova kasvualusta, josta versoi kaksi media-alan ammattilaista. Jaana Selin, 59, vetää Kansanradiota pienen ihmisen asialla. Nelilapsisen perheen kuopus, Jaakko Selin, 56, syleilee tv-ohjelmissaan koko maailmaa. 

Jaakko Selin kertoo:

”Olin näkymätön lapsi. En tarkoita huolenpidon puutetta, mutta ison perheen nuorimpana menin omia teitäni.

Ei meitä ikinä kuskattu harrastuksiin. Elävästi muistan, kun poljin pyörällä alas mäkeä ja koin ihmeellisen vapauden tunteen. Että minä olen minä, ja sitten on se muu jengi, joka meillä asuu.

Toisin kuin Jaanalla, minulla ei ollut paljon kavereita. Piti kaksi kertaa miettiä, voinko ylipäätään viedä ketään meille kotiin tai liikkeeseen, jota haukuttiin romukaupaksi. Vasta Taideteollisessa korkeakoulussa tajusin, että muut opiskelijat pitivät taustaani jotenkin hienona ja kiinnostavana.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Taloudellisesti vaihtelevat ajat heijastuivat siihen, miten meitä lapsia huomioitiin. Isoveljet saattoivat saada joululahjaksi mikroauton, Jaana villasukat. Ja minä en osannut mitään ihmeitä edes odottaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Taustaa: Jaana ja Jaakko Selin: "Moni ei tiennyt, miten köyhiä olimme"

PERHEEN AINOANA TYTTÖNÄ Jaanalla oli omat keinonsa tulla esiin. Kaltoin kohtelua seurasi itkukohtaus, jolloin nimittelin häntä Tihu-Jaanaksi. Nimi juontuu tuolloin kovassa huudossa olleesta bändistä Tijuana Brass.

Muuten otin raskaasti, jos joku muu nimitteli Jaanaa.

Punaisesta tukastaan ja pyöreydestään hän sai kuulla kaikenlaista. Kerran istuin isän auton takapenkillä ja Jaana seisoskeli siinä auton vieressä, kun pari raggaripoikaa käveli naureskellen ohi: pontso auto – pontso tyttö. Isällä oli tuolloin siivekäs amerikanrauta, mutta minusta kaikki hänen alinomaa vaihtuvat autonsa olivat hirveitä rotiskoja.

Jaana oli jo lapsena nauravainen ja kova ottamaan kontaktia – keekoili siinä Laurinkadulla ja puhui kaikki meidän perheen asiat. Äiti taisi olla kauhuissaan.

Vartuttuaan Jaanasta kuoriutui kaunotar, vaikka en pikkuveljenä häntä sillä silmällä tajunnut katsoa.

Pari vuotta sitten, kun äiti sairasteli vakavasti, vietin tavallista enemmän aikaa Lohjalla. Tuolloin osuin juttusille entisen koulukaverin kanssa, joka heti innostui muistelemaan rakastumistaan Jaanaan. ’Erilainen, sensuelli, kuin Charlien enkeli, niin ihanat hiukset.’

MINÄ LUNASTIN PAIKKANI omalla tavallani, kirjoitin koulun juhliin näytelmiä, joita katsoessa kaikki, jotka olivat minua pilkanneet ja pomottaneet, ulvoivat ihastuksesta ja vaativat lisää.

Varhain löysin myös polku-Singerin, jota opettelin käyttämään sormet verillä. Kerran leikkelin verhot kokeiluihini ja sain selkääni. Mutta nenäliinoilla onnistuin.

Surrasin yhteen isän vanhoja puuvillaliinoja ja tein syntyneestä kankaasta itselleni makean paidan.

Nämä taipumukset olen perinyt mammalta, äidinäidiltäni, joka oli ammatiltaan automaalari, mutta myös loistava ompelija.

RAHAA OLEN TIENANNUT 12-vuotiaasta. Jaana oli vielä ahkerampi ja itsenäistyi varhain.  Hän on jelppinyt minuakin, tarjoutui muun muassa maksamaan matkani Lontooseen diskotanssin MM-kisoihin vuonna 1980. Jo pari vuotta aiemmin olin edustanut siellä Suomea ja saanut uuden kutsun, mutta matkakulut piti hoitaa itse.

Jaana on muulloinkin kannustanut minua. Varsinkin täydellinen hyväksyntä, jolla hän on suhtautunut elämänkumppaneihini, on ollut tärkeää.

Jotenkin minäkin olen pyrkinyt huomioimaan Jaanaa, vaikka ajattelen, ettei elämässä kaikkea voi tai pidä hyvittää.

Äidin kanssa olen ollut viime vuosina tekemisissä enemmän kuin muut sisarukset, ja tiedän äidin elämästä enemmän kuin he. Hoitaminen on ollut joskus raadollista ja rankkaa, mutta samalla olen oppinut tuntemaan toisenlaisen äidin.

EN OLE OLLUT Jaanan lapsille sellainen eno, kuin olisin halunnut. Kunpa voisin sen asian jotenkin korjata. Nyt olen iloinen, että saan hankkia siskonpojalle mustan puvun, kun hän valmistuu Teatterikorkeakoulusta taiteen kandiksi.

Arvelen Jaanan aikanaan kärsineen siitä, että meidän isämme oli taivaanrannanmaalari, ja Jaana taisi yllättyä, kun minusta tuli vähän samanlainen. Nyt hänen poikansakin on osoittanut olevansa samaa maata.”

Jotkut asiat lapsuudestaan Jaakko ja Jaana muistavat eri tavalla, mutta aina he ovat olleet tulisieluinen sisko ja sen Linnanmäen onnenpyörästä voitettu veli.
Jotkut asiat lapsuudestaan Jaakko ja Jaana muistavat eri tavalla, mutta aina he ovat olleet tulisieluinen sisko ja sen Linnanmäen onnenpyörästä voitettu veli.

Jaana Selin kertoo:

”Minä olen jalat maassa tyhmänkin paljon, mutta Jaska on lentänyt senkin edestä. Joskus olen huolissani, ettei hän polta itseään loppuun, kun on aina niin monta rautaa tulessa.

Jaska on kiltti, liian kiltti vielä aikuisenakin.

Usein häneltä pyydetään juontokeikkoja ja milloin mitäkin ilmaiseksi – ja aina hän lupautuu, vaikkei ehtisikään.

Isoveljiinsä verrattuna Jaakko oli hyvin erilainen jo lapsena, oman tiensä kulkija. Niin kuin minäkin olin.

ISÄ OLI SUPLIIKKIMIES ja armoitettu kauppias, ja ne piirteet tunnistan myös itsessäni. Perheemme ei ollut varakas, mutta henkistä rikkautta – kirjoja, taidetta ja visuaalista iloa – riitti. Uskomattomia tarinoita myös, niitä kuuntelin pikkulikkana herkeämättä.

Myöhemmin olen tajunnut, miten vahvasti 60-luvun muuttoliike Pohjois-Karjalasta ja Kainuusta näkyi meidän liikkeemme tavaravirroissa ja ihmiskohtaloissa. Sain sellaisen sosiologian oppitunnin, jota ei kirjoista löydy. Kiinnostuin jo tuolloin ihmisten puolustamisesta ja oikeudenmukaisuudesta.

JASKA PIIRSI AINA ja kaikkialla. Ensimmäisen lavastuksensa Lohjan teatteriin hän teki 14-vuotiaana. Koulun juhliin hän kirjoitti ja ohjasi näytelmiä. Vielä silloinkin, kun olin jo lähtenyt Lohjan yhteislyseosta, hän kirjoitti minulle roolin joulunäytelmään.

Nyt Jaska saattaa sanoa jostakin mekosta, että sinua ajattelin, kun tätä piirsin.

Kerran palattuaan työmatkalta Italiasta hän toi minulle paketin Yleisradion aulaan. Hämmästyneenä hypistelin Furlan hienoa paperikassia, josta paljastui ihana kello ja nahalla vuorattu peili. Taisin siinä työpöytäni ääressä vähän itkeä.

Äidille Jaska tuo matkoiltaan syömisiä, öljyjä ja tahnoja, ja äiti sitten soittaa, että mihin näitä käytetään. Itse olen huono ostamaan tuliaisia, mutta vieraillessani tyttäreni Hetan luona Malesiassa löysin jotakin Jaskan näköistä, vaatesuunnitteluun liittyvää.

RUUANLAITTO ON MEILLE molemmille mieluisaa, erityisesti sienet. Minä olen pitkään ollut kasvissyöjä ja absolutisti – muutenkin terveellisten elämäntapojen rasittava äänitorvi. Mutta jos osumme Jaskan kanssa leivoskauppaan, meille ei riitä pari leivosta per nuppi.

Jaska on syntynyt jouluaaton aattona, ja tapanani on antaa hänelle lahjaksi kaikki jouluherkut. Tykkäämme molemmat järjestää isoja juhlia.

Meidän on helppo ja hauska olla yhdessä, vaikka pohjamutiakin joskus kaivellaan.

Yhdestä järkyttävän törkeästä teosta kannan huonoa omaatuntoa. Jaska oli pienenä maalannut kananmunankuoriin hienoja ikoneja. Ne oli aseteltu kauniisti esille. Jostain syystä hermostuin ja survoin ne munat nyrkillä mäsäksi. Vieläkin hävettää!

Kun Jaska täytti 50, annoin hänelle ”säröilevällä” raku-tekniikalla tehdyn keraamisen munan. Kuin korvaukseksi.

OLEN ONNELLINEN, että Jaska on saanut toteuttaa lahjakkuuttaan. Vielä kuolinvuoteellaan isä muistutti Jaskalle, että yritä nyt saada se tutkinto suoritettua.

Molemmat lapseni ihailevat enoaan. Ja minusta on liikuttavaa, että valosuunnittelijaksi valmistuva poikani Pyry on maininnut Jaakon kandityössään erityisen innostavana henkilönä.

Tiedän Jaskan arvostavan myös minun työuraani.

Tämmöisessä talossa saa puurtaa vuosikymmeniä kiitosta saamatta, mutta Jaska tietää nahoissaan, että jatkuva ihmisten kohtaaminen on kivaa – ja äärimmäisen kuluttavaa.”

Lue alla olevasta taulukosta, mikä on sisarusten mukaan noloa käytöstä tai mitä monikaan ei heistä tiedä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla