Jorma Purasta piti tulla laulaja, mutta hän päätyi poliisiksi. Mielessä kyti koko ajan kysymys, onko tämä se homma, josta jään eläkkeelle.

Poliisin työ ei ollut toiveammattini. Päädyin alalle sattumalta, kun menin käymään lukioaikaisen kaverini luona. Hän täytti parhaillaan hakulomaketta poliisikouluun.

Pöydällä oli ylimääräinen lomake, ja hän usutti minuakin hakemaan. Niinpä täytin paperit.

Tuli kutsu valintakokeisiin, ja pääsin sisään. Koulutus Tampereen poliisin kurssikeskuksessa alkoi tammikuussa ja kesti puoli vuotta. Heinäkuun alussa 1982 astuin virkaan Espoossa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Minusta olisi voinut tulla myös laulaja.

Minusta olisi voinut tulla myös laulaja. Olin käynyt tunneilla nuoresta asti. Osallistuin moniin lasten ja nuorten kilpailuihin ja voitin kaikki.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Koulun jälkeen pyrin Tampereen oopperaan. Laulukokeissa vieressäni istui sittemmin tunnetuksi tullut Pentti Hietanen. Häntä jännitti ihan hirveästi. Sanoin, että eihän siellä ole kuin muutama ihminen, en ole katunut päätöstä lopettaa laulaminen.en ole katunut päätöstä lopettaa laulaminen.vedät viimeisen päälle ja se on siinä.

Saimme molemmat kiinnityksen oopperan kuoroon. Meillä oli toistakymmentä esitystä Giuseppe Verdin Trubaduurista. Tein samaan aikaan laulukeikkoja.

Huomasin, että ooppera oli aika kova maailma. Piti olla erittäin hyvä, jos halusi saada laulamalla kunnon toimeentulon. Vapaa-aikaa oli niukasti, koska piti harjoitella paljon. Laulukeikoista maksettiin niin vähän, että palkkiot hupenivat bensiiniin. Alkoi tuntua, ettei laulaminen ollut sitä, mitä elämältä hain.

Treenasin silti vielä tosissani Timo Mustakallio -laulukilpailuun. Viikkoa ennen kilpailua sain kurkunpäätulehduksen enkä pystynyt osallistumaan. Se oli viimeinen niitti. Oli kova päätös luopua tavoitteesta, jonka eteen olin treenannut aktiivisesti toistakymmentä vuotta.

En ole katunut päätöstä lopettaa laulaminen.

Oli hienoa nähdä, miten taiteellinen maailma elää, mutta en ole katunut päätöstä lopettaa laulaminen. Sen jälkeen minusta tuli poliisi.

Koko virkaurani olin Espoossa järjestyspoliisin hälytysosastossa. Kesti jonkin aikaa, että opin kantamaan virkapukua. Sain onneksi rinnalleni hyvän oppi-isän, joka neuvoi olemaan oma itseni. Hän myös korosti, että partiokaveriin piti pystyä luottamaan täysin.

Työn suola oli yllätyksellisyys. Kentällä vastaan saattoi tulla mitä tahansa. Oli kotikeikkoja, kolareita, murtoja, henki- ja muita rikoksia laidasta laitaan. Kävin myös päiväkodeissa ja kouluissa puhumassa lapsille.

Työssä vaadittiin paineensietokykyä ja hyviä vuorovaikutustaitoja. Täytyi olla pelisilmää, koska yhtään ei tiennyt, millaiseksi tilanne kehkeytyisi. Piti miettiä, keitä oli paikalla: asianomistajia, todistajia ja epäiltyjä. Heillä kaikilla oli oikeutensa.

Omasta turvallisuudestaan oli huolehdittava.

Omasta turvallisuudestaan oli huolehdittava. Eräänä syksyisenä yönä ratsiaamme ajoi auto täynnä porukkaa. Kun pyysin papereita ja valmistelin puhalluskoetta, huomasin että kuskin katse oli lasittunut ja tajusin, että hän oli aineissa.

Kun yritin ottaa virta-avainta pois, ojensin käteni ratin läpi. Niin ei ikinä saisi tehdä. Kaveri painoi kaasun pohjaan, ja ovi paiskasi minut puolittain sisälle autoon. Pääsin irti vasta usean kymmenen metrin päässä ja lensin muutamat kuperkeikat. Loukkasin kyynärpääni ja reiteni, mutta onneksi ei käynyt huonommin. Se oli pahimpia kohdalleni sattuneita tilanteita.

Kenttätyön lisäksi minua kiinnosti rikoksentorjuntaan, liikenneturvallisuuteen ja laillisuuskasvatukseen liittynyt ennaltaehkäisevä työ. Siitä työstä minut valittiin Vuoden poliisiksi 1994.

Olin päällystövirassa komisariona toistakymmentä vuotta. Vaikka minun olisi pitänyt istua toimistossa neljän seinän sisällä, halusin silloinkin pitää yllä tuntumaa kenttätyöhön.

Jo poliisiuran aikana 1990-luvun alussa olin perustanut synnyinmaisemiini Tammelan Portaan kylään lohenongintapaikan. Isäni oli harrastanut siellä kirjolohenkasvatusta, ja itse olin kalastellut lapsesta saakka. Turpoonjoen rannoilla saatoin unohtaa kovan arkisen työn.

Pian kalastusasiakkaat rupesivat kyselemään saunaa, kokoustilaa ja majoitusta. Isäni omisti Turpoonkosken partaalla vanhan myllyn, jonka hän oli ostanut paikalliselta sähköosuuskunnalta. Aloin rakentaa sen yhteyteen lisätilaa.

Vuonna 2000 valmistui kahvila-ravintola Kievarin kirnu, jota aloimme omien töittemme ohella pyörittää vaimoni Sarin kanssa. Huomasin, että se oli ihan kivaa hommaa.

Olin jo nuorena puntaroinut, mahtoiko poliisin virka olla minulle eläketyö. Ajatus jäi silloin kytemään. Kun lähestyin viittäkymmentä ikävuotta, alkoi tuntua, että jos haluan jotain muuta, ratkaisu pitäisi tehdä vielä kun pystyy.

Kun lähestyin viittäkymmentä ikävuotta, alkoi tuntua, että jos haluan jotain muuta.

Koska toimin poliisina, olin tehnyt kalastus- ja muista matkailupuuhistani yhteisen sivutoimi-ilmoituksen. Laki muuttui ja kaikkiin olisi pitänyt hakea erillinen lupa tai ne olisi pitänyt lopettaa.

Samoihin aikoihin työterveyslääkäri totesi, että jos jatkan samaa tahtia kahta työtä tehden, eliniästäni hupenee monta vuotta. Minulla myös todettiin kakkostyypin diabetes.

Pidin itselleni työhuoneessa konkreettisesti puhuttelun. Se oli ratkaiseva hetki. Tammikuussa 2007 sanoin itseni irti 25 virkavuoden jälkeen.

Päätös lopetti kiireen. Sen jälkeen en ole halunnut enää takaisin oravanpyörään, eikä ole halunnut vaimonikaan. Teemme työtä siinä mitassa kuin jaksamme. Jos meno käy liian rankaksi, panemme puulaakin kiinni.

Kievarin kirnusta on kehittynyt vuosien varrella Turpoonjoen matkailutila, jossa on kahvila- ­ravintola ja kokoustila. Tarjoamme myös majoitusta sekä kalastus- ja ohjelmapalveluita. Joki tuo melojia ja tietä pitkin tulee moottoripyöräilijöitä.

Laulaminen on säilynyt elämässäni. Käyn esiintymässä syntymäpäivillä, häissä ja hautajaisissa.

Terveysongelmat ovat välillä kiusanneet. Minulla on ollut jalkavaivoja, joita hoidettiin leikkauksin, ja kävin läpi sydäninfarktin. Kaiken jälkeen pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle, joka jatkuu, kunnes jään ensi vuonna vanhuuseläkkeelle.

Laulaminen on säilynyt elämässäni. Käyn esiintymässä syntymäpäivillä, häissä ja hautajaisissa.

Kun Kievarin kirnussa vierailee ryhmä, laulan heille ennen lähtöä. En kerro siitä etukäteen, vaan se tulee yllätyksenä.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 14/2022.

 

Jorma

Pura, 63

Syntynyt 1959

Tammelassa, missä asuu.

Perhe Vaimo, 2 lasta

edellisestä avioliitosta,

3 bonuslasta, 2 lastenlasta.

Ammatti Matkailuyrittäjä.

Harrastukset Kalastus, laulaminen, hyötyliikunta, mökkiaskareet, rakenteleminen ilman vatupassia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla