"Palkan pienuus ei vaivaa minua. Paras palkintoni on tyytyväinen asiakas", Reijo Taajaranta sanoo.
"Palkan pienuus ei vaivaa minua. Paras palkintoni on tyytyväinen asiakas", Reijo Taajaranta sanoo.

Reijo Taajaranta aloitti uudessa ammatissa yli viisikymppisenä. Invataksin kuljettajan työ on rankkaa, mutta palkitsevaa.

"Vielä viisi vuotta sitten tein töitä mainos- ja markkinointialalla. Se oli elämää, jossa työt pyörivät mielessä aamusta iltaan, kaikkina viikonpäivinä ja lomillakin.

Nyt kuljetan invataksia, ja työ päättyy, kun työpäivä päättyy. Aion jatkaa tätä työtä niin kauan kuin terveyttä piisaa.

Työni paras ja palkitsevin puoli on, että voin auttaa ihmisiä liikkumaan paikasta toiseen. Siitä tulee hyvä mieli. Asiakkaani ovat pääasiassa vanhuksia ja vammaisia, ja ikähaitari on yhdestä sataan. Haen monet heistä kotoa ja vien sinne takaisin.

Ammatinvaihto teki minusta onnellisen miehen.

Liikaa vauhtia

Menin aikoinaan harjoittelijaksi mainostoimistoon oppisopimuksen turvin. Vastasin lehti-ilmoitukseen, jossa haettiin kirjallisesti tai visuaalisesti lahjakkaita nuoria Suomen isoimpiin toimistoihin. Olin yksi onnekkaista, tulin valituksia yli tuhannen hakijan joukosta. Sille tielle jäin.

Olin kunnianhimoinen ja halusin tehdä parasta mahdollista jälkeä. Menestyin, voitin tiimini kanssa useita palkintoja. Sain arvostusta. Tein töitä pirusti 30 vuotta.

"Kuljettajana kilpailen vain itseni kanssa. Hyvin tehty työ riittää."

Viimeiset 15 vuotta olin yksi mainostoimiston omistajista. Osakkaana minun ei olisi tarvinnut vielä lähteä pois, mutta luovuin osakkuudestani, koska koin, etten enää pystynyt samaan työtahtiin kuin nuorempana. Ikä teki tehtävänsä.

Pidin vuoden sapattivapaata, hoidin kuntoani ja mietin, mihin työhön ryhtyisin seuraavaksi. Alusta lähtien oli selvää, että ankaran ajatustyön vastapainoksi halusin fyysiseen työhön. Mutta mikä se olisi? Mihin enää pääsisin? Olin 50 plus.

Eri mies

Veljeni on osaltaan "syyllinen" uravalintaani. Hänelle taisi lopultakin olla pieni yllätys, että aloin ajaa invataksia renkinä toiselle.

Veljeni on ollut syntymästään saakka vaikeasti liikuntavammainen ja tarvitsee paljon apua kuljettajalta. Olin ollut usein hänen mukanaan invataksissa ja aloin miettiä, minkälaista olisi vaihtaa paikkaa kuljettajan kanssa.

Kuljettajaksi pääsee varsin helposti, mutta monikaan ei jää alalle. Työ on fyysisesti raskasta ja provisiopalkka pieni. Minua se ei pelottanut. Päivitin 90-luvulla ajamani taksilupakortin. Hain kahteen työpaikkaan ja valitsin toisen.

Tämä on yksinäisen suden hommaa. Toisin kuin mainosalalla, kuljettajana kilpailen vain itseni kanssa. Riittää, että teen oman työpanokseni päivän aikana niin hyvin, että näen asiakkaan olevan tyytyväinen.

Kasvoin perheessä, jossa oli vammainen. Minulle epätäydellisyys on normaalia. Olen nyt ihan eri mies kuin lopettaessani mainostoimistouran."

Artikkeli on osa juttua, joka on julkaistu ET-lehden numerossa 10/2017.