"Joskus se kauppa syntyykin heti / puhe tai lahja mikäpä veti / silloin on istuin kuin pehmoisin peti / penkillä telemannin, penkillä telemannin." (Säv. Penkillä pelimannin) Riimittely keventää heimo Liljenbäckin myyntipaineita.
"Joskus se kauppa syntyykin heti / puhe tai lahja mikäpä veti / silloin on istuin kuin pehmoisin peti / penkillä telemannin, penkillä telemannin." (Säv. Penkillä pelimannin) Riimittely keventää heimo Liljenbäckin myyntipaineita.

Heimo Liljenbäck on harvinaisuus: hän pääsee pian eläkkeelle puhelinmyyjän työstä. Korkeakoulutettu mies ei jää kaipaamaan aliarvostettua uurastusta, mutta työtoverit tietävät, että Hempan mukana lähtee paljon korvaamatonta.

Vain pomoilla on avain hissiin. Puhelinmyyjä Heimo Liljenbäck kiertää Oulun toimiston takaovelle ja nousee portaat kolmanteen kerrokseen. Mennessään hän viittilöi Stora Enson piippujen suuntaan – paperitehtaitakin hän tietää osaltaan pyörittävänsä.

Puhelimitse myydään nykyään vaikka mitä, hivenaineista kanavapaketteihin. Eri ammattien arvostuslistalla puhelinmyyjän työ pysyy kuitenkin pohjalla, vaikka se on raskasta ja vaativaa hommaa. Niin raskasta, että moni ei kestä jatkuvaa torjutuksi tulemista ja tulospaineita paria kuukautta kauempaa.

Heimo on myynyt lehtiä kymmenen vuotta.

Joku känninen huutaa: sanon mä suoraan
sua voi verrata sataman huoraan,
vaan minä en laita kaulaani nuoraa
penkillä telemannin.

– Järjellä tietää, että hyökkäystä ei saa ottaa henkilökohtaisesti, mutta aina se hetken kirveltää.

Heimo purkaa pahaa oloaan riimittelemällä milloin minkäkin tutun rallin tahtiin. Näillä suolaisen makeilla herjoilla on vuosien varrella nostatettu koko myyntiyksikön mielialaa. Se jos mikä on rahanarvoinen teko.

Omiensa joukossa Heimolla riittää ystävällinen sutkaus joka suuntaan, mutta mikään porukan pelle hän ei ole. Enemmänkin hovinarri, joka uskaltaa kritisoida liian kuluneita soittolistoja ja muita työtä hankaloittavia asioita, rakentavasti. Ammattiosastokin on nimetty Hempan enkeleiksi.

Osansa konkarin kritiikistä saavat myyjät itse. Mitä muuta voi odottaa mieheltä, joka on entisessä elämässään kokenut kaikenlaista, kärrännyt ruumiita ja saanut kiitosta seksitutkijana. Mutta palataan siihen hieman myöhemmin. Nyt ei olla seksikkäällä toimialalla.

Sirkuksen karu selli

Halli on jaettu sermeillä kolmen neliön koppeihin. Ryhmänvetäjän aamuohjeistuksen jälkeen niistä kohoaa tauoton puheen pörinä kuin mehiläiskennoista.

Heimo istuu omassa boksissaan kuulokkeet päässä ja näkee tietokoneensa kuvaruudulta kaiken olennaisen: asiakkaan nimen, iän, osoitteen ja tilaushistorian. Tänään hän kauppaa Tiede-lehteä ihmisille, jotka ovat joskus aiemmin tilanneet lehteä. Ensi viikolla hän soittaa ET:n jatkotilauksia, ja siitä joukosta löytyvät sekä herttaisimmat että töykeimmät vastaajat.

Vanhoja rouvia viiksekkäitä, Heimo hyräilee Junnu Vainion sävelin, ja vilkaisee seinällä roikkuvaan peiliin. Sellainen on joka kopissa, että myyjä voi tarkistaa ilmeensä. Hymy ja hyvä ryhti tunnetusti kuuluvat äänessä.

– Äänen vaikutus puhelimessa on 90 prosenttia, sanat vain kymmenen, Heimo tietää ja pyyhkäisee pois hiusrajaan puskevan hien. Näytös alkaa.

Kyllä sen näkee ja kuulee, kun myyjä uskoo asiaansa.
Kyllä sen näkee ja kuulee, kun myyjä uskoo asiaansa.

Tässäkin sirkuksessa on tähtensä, jotka akrobaatin tavoin taipuvat ja lumoavat asiakkaat päivästä toiseen. Heimon henkilökohtainen ennätys on 31 kauppaa yhden iltapäivän aikana. Silloin kaikki osui kohdalleen: oma tunnetila, tuote ja tarjous.

Heimolla on kokemusta myös alan lihavista vuosista, jolloin parhaita myyjiä lennätettiin Slovenian tippukiviluoliin ja helikopterilla Halti-tunturin huipulle. Oi niitä aikoja!

– Kun aloitin, 400 kauppaa kuukaudessa oli ihan mahdollinen saalis. Nyt saa raataa tosissaan 200 tilauksen eteen.

Hempan humppa

Suuri osa puheluista lopahtaa uuvuttavasti alkuunsa. Ja heti perään seuraava. Keskimäärin Heimo näppää hiirellään parisataa puhelua päivässä. Jos joka kymmenes poikii kaupan, se on jo tosi hyvin.

Kovin mahtipontiset avaukset eivät herätä asiakkaan luottamusta, mutta silloin tällöin Heimo muistuttaa olevansa suomalaisen työn ja suomen kielen asialla. Varsinkin jos langan päässä oleva henkilö käyttäytyy huonosti. Mutta kenenkään kanssa hän ei rupea väittelemään. Ammattilainen toivottaa haistattelijoillekin hyvää päivän jatkoa.

"Olen ihan päreinä, jos en saa aamupäivällä yhtään kauppaa aikaan."

Värssyjään Heimo ei myyntipuheisiin tuhlaa. Oikeastaan hänen työroolinsa on yllättävän asiallinen. Luonnostaan kiihkeä puherytmi rauhoittuu, ääni madaltuu ja mies etenee tarjous edellä ilman sen suurempia maanitteluja.

– Voisin minä sitkeämpi joskus olla.

Nopeimmillaan Heimo on tehnyt kaupan 18 sekunnissa.

Eilen onnistui vain kolme kauppaa. Mustat päivät pitää yrittää unohtaa saman tien, mutta kyllä ne viimeistään tilipäivänä muistaa. Huippumyyjä voi provisioineen yltää reilun kolmen tonnin bruttotuloihin. Keskimäärin puhelinmyyjän palkka keikkuu parin tonnin molemmin puolin.

Heimola on yhteisössään monta roolia, seremoniamestarista ay-aktiiviksi.
Heimola on yhteisössään monta roolia, seremoniamestarista ay-aktiiviksi.

Käytävän nuppitaululla on lista, jossa näkyy jokaisen myyjän päivän tulos. Keskinäinen kilpailu lisää painetta. Toisaalta se antaa puhtia, ja hyvin mennyt kampanja poreilee yhteisenä ilona pitkin seiniä.

– Mutta jos jotain illanviettoa puuhataan, niin yleinen toive on, että "ei sitten mitään kilpailuja".

Vähän vettä ja sympatiaa

Heimo aloittaa jokaisen puhelun samalla spiikillä: "Lyhyellä ja mukavalla asialla soittelen." Maskussa asuva Pirjo on samaa mieltä, ja lausuu kaivatut vuorosanat hetken hiljaisuuden jälkeen: "No laita se."

Vasta saatuaan ensimmäisen kaupan Heimo lähtee kaivolle eli palkitsee itsensä lasillisella vettä.

– Olen ihan päreinä, jos en saa aamupäivällä yhtään kauppaa aikaan.

Myyjän aktiivinen puheaika mitataan. Nykysäädösten mukaan sitä pitäisi kertyä päivässä reilut kolme tuntia, joten hengityselimet ovat kovilla.

Kiusaajiakin sattuu kohdalle. Jotkut purkavat pahaa oloaan latelemalla tappouhkauksia.

Moni syö lounastauolla omia eväitään. Aamu- ja iltapäivän katkaisee kahvipaussi, jolloin Heimo ratkoo Ilta-Sanomien kymmenen kysymystä. Yhtä tärkeää on päästellä höyryjä kollegojen kanssa. Porukalla sopii vitsailla myös asiakkaiden vakiovalheille, joista kaihi silmässä, kirjasto vieressä ja koko talvi Kanarialla ovat klassikkoja.

Hauska asiakas on lahja. Eräs rouva haluaa aina tehdä määräaikaisen tilauksen, koska "on niin kiva kun te soitatte ja pidätte minusta huolta".

– Muuan leskirouva kiirehti taannoin päivätansseihin ja pyysi, että soittaisin seuraavana päivänä uudestaan. Minä soitin ja rouva kertoi, että flaksi oli ollut hyvä. Ja flaksi kävi sitten minullakin.

Yksi herra puhisi luuriin, että teistä lehtimyyjistä ei pääse eroon edes taivaassa! Heimo lupasi olla seuraamatta perässä. Asiakas tilasi lehden.

Kiusaajiakin osuu kohdalle. Jotkut jättävät puhelimen pöydälle tai purkavat omaa pahaa oloaan latelemalla tappouhkauksia. Vastapainoksi kauppoja on "klousattu" eli lyöty lukkoon varsin epätavallisissa tilanteissa, kuten pöllipinon päällä ja synnytyssalissa.

Kymmenien koppien labyrintti. Hyvin erilaisista ihmisistä voi kehittyä huippumyyjiä.
Kymmenien koppien labyrintti. Hyvin erilaisista ihmisistä voi kehittyä huippumyyjiä.

Joka päivä on myös niitä asiakkaita, jotka haluavat vain jutella. Ja niitä, jotka kertovat yksinäisyydestään ja sairauksistaan riipaisevan yksityiskohtaisesti.

– Silloin en yritä tehdä kauppaa, vaan toivotan parempaa jatkoa.

Moni kuvittelee kaikkien puhelinmyyjien olevan hirveitä höyhentäjiä. Jopa Oulun toimiston työntekijöille palkattu hieroja epäröi ottaa pestiä vastaan.

– Oikeasti me myyjät olemme nöyrää porukkaa. Monilla on ollut elämässään vastoinkäymisiä, puolison kuolemaa ja konkurssia. Eivät tänne päädy ne, joilla menee hienosti. Mutta täällä monen elämä on ruvennut menemään hyvin. Juuri se on tässä työssä arvokkainta. Että tajuaa elämän voivan heittää kenet tahansa sivuraiteelle. Että huomaa tämän yhteisön ymmärtävän ja kannattelevan. Pomojenkin ovet ovat melkein aina auki.

"Totuin niukkoihin oloihin. Meillä ei ollut puhelintakaan."

Seksiguru ja muita sivupersoonia

Heimo Liljenbäckin elämään on mahtunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Alkaen siitä, että imatralaispoika syntyi Rauhan mielisairaalassa ennen aikojaan, kesken äidin työvuoron.

Isä oli sodan merkitsemä metallimies, mutta päällimmäinen muisto lapsuuskodista oli lämpö.

– Totuin niukkoihin oloihin. Puhelintakaan meillä ei ollut.

Tuleva puoliso Aulikki osui kohdalle jo lukioluokilla, ja yhtä jalkaa muutettiin Turkuun opiskelemaan. Vaimo valmistui toimintaterapeutiksi. Heimo opiskeli kansatiedettä, sosiologiaa ja vähän kauppatieteitäkin. Maisteriksi asti hän ei ehtinyt, kun höyrysi kaikkea muuta: kirjoitti City-lehteen ja Ylioppilaslehteen, musisoi ja järjesti kulttuuritempauksia. Tanssiteatteri Erin yleismiehenä Heimo viihtyi vuosia.

– Tein kaikkea vessojen pesusta valaistukseen. Olen aika suvaitsevainen mies muutenkin.

Heimo arvelee olleensa myös Suomen ensimmäinen valelääkäri. Kun iäkäs potilas ei suostunut ottamaan lääkkeitään, siviilipalvelusta sairaalassa suorittava Heimo puettiin valkoiseen takkiin, jonka rintataskuun tuikattiin nippu kyniä ja muuta rekvisiittaa. Jo kelpasi "lääkärin määräys" rouvallekin.

– Samaan vuoteen mahtui kymmenien vainajien kärräystä.

Heimon rakkain henkireikä ovat sarjakuvat. Niissä piireissä hänet tunnetaan lempinimellään Sani. Sillä nimellä hän on julkaissut myös sarjakuvia analysoivia tietokirjoja.

Erotiikan ruututarha (1995) sukeltaa kainostelematta sarjakuvien seksihistoriaan. Mehevän aiheen tiimoilta hän kokosi myös ympäri maata kiertäneen näyttelyn. Vuosien varrella Heimo on solminut tuttavuuksia alan maineikkaampiin tekijöihin, jotka ankkapiirtäjä Don Rosasta alkaen ovat pyöräyttäneet hänelle muistoksi muotokuvia.

Don Rosan taideteos Heimolle.
Don Rosan taideteos Heimolle.

Nälkävuosi opettaa

Vuosi 2000 oli paha. Kesäkuussa lähti perhe, heinäkuussa työ ja elokuussa asunto.

Aikansa viinassa ja itsesäälissä ryvettyään Heimo päätti pelastaa tärkeimmän, suhteen poikaansa Santtuun.

Eron jälkeen Aulikki oli muuttanut Ouluun. Saadakseen työvoimatoimistosta rahat matkalippuun Heimo päätti ottaa Oulun seudulta vastaan minkä tahansa työn.

"Jälkeenpäin olen miettinyt, olisinko voinut tehdä lahjoillani jotakin muuta."

Ensimmäisessä puhelinmyyntifirmassa meno oli villiä ja numeroita vedeltiin summanmutikassa, etiikan raja-aitoja kolistellen.

– Silloin ajattelin, että tämä on ihan sylkykupin hommaa. Mutta mieluummin tein mitä tahansa kuin olin työtön.

Sanoman palveluksessa Heimo aloitti kymmenisen vuotta sitten. Hän muuttui Sanista takaisin Heimoksi ja tajusi muutenkin, että tässä pelissä on säännöt.

– Jälkeenpäin olen miettinyt, olisinko voinut tehdä lahjoillani jotakin muuta. Varmasti olisin, mutta kun viisikymppisenä pääsin tähän firmaan, se oli elämäni ensimmäinen turvallinen työsuhde. Se antoi ryhtiä kaikkeen muuhunkin.

Näitä hauraita tukipuita pitkin Heimo pikkuhiljaa ryömi takaisin perheensä elämään.

– Jonakin aamuna nuolaisin pojan jugurttipurkin kannen. Enkä syönyt sinä päivänä mitään muuta.

Tiekartta vapauteen

Työviikon päätteeksi Heimo palkitsee itsensä yhdellä oluella ja yhdellä viskillä kantapaikassaan Cafe Kulumassa. Sen enempää ei kannata ottaa, koska kotiin Kiiminkiin on tunnin linjurimatka, jonka aikana ei pääse vessaan.

Heimolla ei ole ajokorttia, mutta jotakin hänen persoonastaan kertoo, että avuliaita kyydittäjiä Kiimingin suunnalla asuvista työkavereista on aina löytynyt.

Yksi auto Heimolla on kyllä nimissään, sen hän osti viime keväänä ylioppilaaksi kirjoittaneelle Santulle. Ennen armeijaan astumistaan poika on tehnyt metsätöitä ja tarvitsi niitä varten myös raivaussahan.

– Osamaksulla hankin, kuittaa isä ja lupaa, että marraskuussa repäistään oikein kunnolla, kun Teneriffalla vietetään tuplajuhlaa. Vaimo täyttää 60 vuotta melkein samana päivänä kun Heimo jää virallisesti eläkkeelle.

Siihen on 23 päivää.

– Pomoni Jani kysyi, tulenko eläkkeelle jäätyäni joskus tuuraamaan. Vastasin epäröimättä: en.

Mutta kun työsuhde päättyy, miehet ovat päättäneet jatkaa hyviä keskustelujaan historiasta, kirjallisuudesta ja politiikasta. Yhdistäviin asioihin kuuluvat myös ravit.

– Kerran voitin 500 markkaa ja annoin vaimolle. Kovasti yllättyi, koska useimmiten on käynyt niin, että hänen uusi talvitakkinsa on jäänyt seitsemänneksi, Heimo sanailee tuttuun tyyliinsä.

Eläkkeellä Heimo kaavailee kirjoittavansa kaikki ne kirjat, jotka ovat muhineet päässä vuosia. Henkiin saattaa herätä myös taannoin lapsille kehitetty hahmo Yrjänä Arkinen, Pyhän Yrjänän kaukainen sukulainen.

– Vapaa, sanoo Heimo lempeästi, ja naksauttaa koiran talutushihnan lukon auki.

Pohjanpystykorva Kimi säntää heinikon läpi tutulle polulle. Kodin läheiseen metsikköön on aamuin illoin kipattu monta murhetta ja vitutusta.

Koira ei narise eikä hauku, vaan painelee menemään. Heimo vetää kirpeää syysilmaa sisäänsä ja hyräilee omia loitsujaan:

Ei aurinko paista mä katselen pilviin
ei musta oo aihetta sankarifilmiin
vaan ylpeenä katson mä lastani silmiin
penkillä telemannin.

Lue myös: Heimo Liljenbäck listaa viisi erilaista puhelinmyyntiasiakkaan tyypiä – kuka sinä olet?

Pystykorva Kimi tietää missä mennään.
Pystykorva Kimi tietää missä mennään.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 18/2016.

Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen  suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.
Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Pirkko Tuppurainen, 64, teki vuosikymmenet lähetystyötä Etiopiassa. Nyt hän totuttelee eläkkeellä olemiseen ja Suomeen, jonka vauraus tuntuu vieraalta Afrikan köyhyyden jälkeen.

"Suomessa vallitseva yltäkylläisyys ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Kerran lihatiskillä hieno rouva valitsi nirsoillen kissalleen lihaa. Halusin itkeä: on maita, joissa lapset kuolevat nälkään, ja meillä mikään ei ole kyllin hyvää kissalle.

Tein itse 20 vuotta lähetystyötä Etiopiassa ja näin siellä äärimmäistä köyhyyttä.

Kasvoin ajatukseen lähetystyöstä yhdessä mieheni Aki Tuppuraisen kanssa. Tulimme molemmat uskoon nuorena, ja tapasimme vuonna 1974, kun Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys järjesti nuorille leirejä Italiassa. Vuotta myöhemmin menimme naimisiin.

Lähetystyö oli meille mahdollisuus auttaa ja levittää Jumalan sanaa. Uutiset Biafran nälänhädästä koskettivat, mutta yksin en olisi uskaltanut lähteä. Olemme olleet Akin kanssa aina toistemme tukena: jo matkustaminen yksinäisenä naisena olisi ollut Etiopiassa vaikeaa.

Ennen lähtöä kävimme kielikurssilla Englannissa, ja opiskelimme Kansanlähetyksen valmennuskurssilla. Lähetystyöntekijällä on aina oltava ammatti. Mieheni on autonasentaja ja sai töitä Etiopian kristillisessä koulussa mekaniikan opettajana 1981. Minä olen koulutukseltani sairaanhoitaja ja diakonissa, mutta päädyin Etiopiassa käsityön­opettajaksi samaan kouluun.

Poikamme oli lähtiessämme nelivuotias ja tyttäremme kahden vanha. Vanhempani olivat huolissaan muutostamme, mutta me lähdimme levollisin mielin. Olimme tavanneet muita lähetystyöntekijöitä ja kuulleet heidän kokemuksistaan. Nyt rohkeutemme hämmästyttää minua – emme tienneet Etiopiasta etukäteen juuri mitään!

Olimme tehneet sopimuksen neljän vuoden lähetyskaudesta. Koska Etiopiasta ei saanut länsimaalaisia hyödykkeitä, pakkasimme mukaan sampoota, lasten polkupyörät ja vaatteita. Piti miettiä tarkkaan, mitä lapset kasvaessaan tarvitsevat. Lennot olivat silloin kalliita, eikä Suomessa käyminen ollut mahdollista ennen kauden loppua.

Asetuimme alkeelliseen 10 000 asukkaan kylään lähelle Sudanin rajaa. DembiDollon kylän asukkaat asuivat savimajoissa, kauppoja tai luotettavia lääkäreitä ei ollut.

Koko arki piti rakentaa alusta. Kun kaasu loppui, ruokaa laitettiin nuotiolla. Suomalaisia ruoka-aineita ei saanut, joten opettelin uudet reseptit. Sairastaessamme oma sairaanhoitajan tutkintoni toi turvaa, ja meillä oli mukana Where there is no doctor -kirja.

Asuimme koulun yhteydessä neljän muun suomalaisen lähetystyöntekijän ja etiopialaisten opettajien kanssa. Vaikka kulttuurisokki oli suuri, totuimme hiljalleen uuteen elämään, kiitos vieraanvaraisten kyläläisten. He kutsuivat koteihinsa ja juhliinsa. Lapsen synnyttyä kylän naiset kokoontuvat tanssimaan ja syömään puuroa. Ilokseni sain olla mukana.

Eksoottisesta elämästä tuli pian omaa arkeamme. Lapset nauttivat lämmöstä ja juoksivat pihalla päivät pitkät. Iltaisin pelasimme lautapelejä ja viikonloppuisin teimme luontoretkiä. Vieraat halusivat tunnustella lasten vaaleaa ihoa ja tukkaa. Lapsia uteliaisuus ärsytti.

Lauantain tori oli viikon kohokohta. Isommat hankinnat ja ruokaostokset piti tehdä pääkaupungissa kerran puolessa vuodessa. Sinne oli 500 kilometriä, ja koska teitä ei ollut, matkaan kului maastoautolla sadekautena viikko.

Etiopia oli tuolloin kommunistinen maa, ja kirkkoa vainottiin. Etiopialaisia työtovereita pidätettiin ja kristillinen työ oli meiltä kiellettyä. Se oli pettymys, mutta myös teot ovat keino kertoa Jumalasta.

”Nyt en lähettäisi lapsiani kauas kouluun.”

Vuonna 1990 muutimme Airan pikkukaupunkiin. Sain vihdoin työtä sairaalasta ja elin innostavaa aikaa. Hoitohenkilökunnasta oli pulaa ja tein töitä, joihin koulutukseni ei olisi riittänyt. Olin jopa kätilö! Vastuu kauhistutti, mutta pidän haasteista. Iltaisin ahmin Suomesta tuomaani ja Addis Abebasta ostamaani ammatillista kirjallisuutta ja yritin oppia lisää.

Koska Airassa ei ollut kouluja, lähetimme 14-, 11- ja 8-vuotiaat lapsemme suomalaiseen kouluun toiselle paikkakunnalle. He asuivat siellä viikot suomalaisissa perheissä. Se tuntui silloin oikealta ratkaisulta, mutta nyt tekisin toisin: vanhempien ja lasten on hyvä olla yhdessä. Lapsetkin kokivat eron ikävänä. Nuorena äitinä ei ollut samaa ymmärrystä kuin mummina.

Seuraavana vuonna Etiopiassa puhkesi sisällissota. Olimme pahassa paikassa rintamalinjojen välissä. Lähtöpäätös takaisin Suomeen tehtiin nopeasti ja jouduimme pakkaamaan koko kodin yhden yön aikana. Päätiet oli suljettu, joten matkustimme sivuteitä pitkin. Se oli pelottavaa. Ehdimme onneksi pois alta ennen taistelujen yltymistä.

Suomeen asettuminen oli vaikeaa. Palasimme kesken lähetyskauden ja kotimme oli vuokralla. Akilla ei ollut töitä ja minun diakonin virassani oli sijainen. Oli lama-aika ja työllistyminen oli hankalaa.

Lasten piti luoda kaikki ystävyyssuhteet alusta. Etiopiassa teini-ikäiset ovat vielä lapsia, ja suomalainen teinikulttuuri tuntui vieraalta. Sopeuduimme pikkuhiljaa.

Kun lapset olivat lentäneet pesästä, Kansanlähetys pyysi meitä palaamaan Etiopiaan. Päätimme lähteä sinne vuonna 2003.

Maailma ja Etiopia olivat reilussa kymmenessä vuodessa muuttuneet paljon. Addis Abeba oli moderni kaupunki ostoskeskuksineen ja kaupunkijunineen. Etiopiassa oli uskonnonvapaus toisin kuin ennen vuotta 1991 ja ääri-islam nousussa. Nyt kulkuyhteydet ovat parantuneet ja jopa maaseudun ihmisillä on kännykät, vaikka köyhyys on yhä syvää.

Työskentelin Kansanlähetyksen esimiestehtävissä ja mieheni Lähetyksen ja Ulkoministeriön kehitysyhteistyöhankkeissa. Koulutuksen tukeminen on minusta parasta apua. Eräs Lähetykseltä koulustipendin saanut poika on Etiopian parhaita silmälääkäreitä ja toisesta tuli oikeusministeri.

Yksi suuri ilon aiheeni on ollut vuonna 2008 käynnistämäni Nuttu-hanke. Pyysin tuttuja Suomessa kutomaan keskosvauvoille sadekautta varten villanuttuja. Tavoitteena oli kerätä niitä 50. Sana projektista levisi ja siitä innostuttiin Suomessa. Nyt nuttuja on kerätty 130 000 ja niitä viedään moniin maihin.

Maailman muutosta kuvaa se, että tällä kertaa kävimme Suomessa joka vuosi ja pidimme yhteyttä lapsiin Skypellä. Ennen kirjoitettiin kirjeitä ja puheluihin oli varaa vain jouluna.

Paluu eläkepäiviksi Suomeen oli itsestään selvä, sillä täällä ovat lapsemme ja kuusi lastenlastamme. Suhde heihin syntyy vain yhdessä olemalla.

"Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut."

Tulimme tänne heinäkuussa 2017. Toisin kuin sodan keskeltä lähtiessämme saimme nyt hyvästellä Etiopian ja ystävät rauhassa. Pakkasimme tärkeimmät muistot mukaan. Lentokoneessa ­tunsin haikeutta, mutta myös helpotusta. Ystäviä ja työtovereita tulisi ikävä, mutta heitä voimme palata tapaamaan. Työ antoi paljon, mutta oli käynyt myös raskaaksi.

Etiopiassa emme ikinä olleet sulautuneet täysin joukkoon: valkoinen iho erottaa ja kielii vauraudesta. Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut

Etiopialaiset ovat huomaavaisia. He eivät kieltäydy suoraan – ”ehkä” tai ”huomenna” ovat tapoja sanoa ei. He eivät myöskään kimpaannu julkisesti, sillä suuttuva menettää kasvonsa. Toivon oppineeni Etiopiassa kärsivällisyyttä ja kykyä huomioida muut.

Työneuvotteluja edeltää Etiopiassa aina yhteinen ateria, ja tuttavia tervehditään kadulla kättelemällä ja kuulumiset perusteellisesti vaihtamalla. Suomeen palattuani kättelin aluksi jopa pankkivirkailijaa tiskillä. Se ihmetytti.

Etiopia tuo perspektiiviä kaikkeen. Vaikka elintaso kohosi Etiopiassa kohisten, myös elintasoerot kasvoivat. Kaupunkien laidalla ihmiset asuvat pahveista kyhätyissä kodeissa yllään pelkkiä riepuja. Kerjääviä lapsia on paljon ja vanhukset ovat ilman suvun tukea heitteillä. Opin vuosien varrella, ettei kaikkia voi auttaa. Kestävintä on tukea rakenteiden muutosta. Köyhyyden näkemiseen en silti tottunut koskaan.

Paluun jälkeen olimme Kansanlähetyksellä Suomessa töissä tämän vuoden helmikuuhun asti. Kerroimme seurakunnissa kokemuksistamme. Se oli keino käsitellä paluuta ja toi puuhaa päiviin. Todellinen muutos alkaa nyt, kun jäämme eläkkeelle.

Pidämme silmiä auki sopivaa avustusprojektia varten. Pienet asiat ilahduttavat: kotiovelta alkava metsä, uimahalli ja mökki. Kärsin lukupulasta vuosia, ja nyt kirjastot ovat ilo. Yhteys moniin ystäviin on säilynyt, ja he auttavat sopeutumisessa.

Mies haluaa matkustaa eläkkeellä, mutta minä nautin kotona olemisesta. Paikkani on nyt täällä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2018.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 6/2018.

 

Pirkko

Tuppurainen

Syntynyt: 1953 Eurassa, jossa jälleen asuu.

Työ: Sairaanhoitaja,

diakonissa ja terveyden­hoitaja. Lähetystyön­tekijänä Etiopiassa 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Perhe: Aviomies, kolme lasta ja kuusi lastenlasta.

Harrastukset: Uiminen, lukeminen, käsityöt ja mökkeily.

Salatut elämät -ohjelman Seppo Taalasmaana tunnettu näyttelijä Jarmo Koski rakastaa leikkimistä ja ruuanlaittoa. Yksinäisinä hetkinä syntyy abstraktia taidetta. Juttusarjassa tuttu kasvo kertoo elämänsä tärkeistä numeroista.

2516 jaksoa

Esiinnyin tv-sarjassa Salatut elämät yhtäjaksoisesti 14 vuotta. Joukossa oli hyviä vuosia, mutta myös kyllästymistä.

Kun lopetin 2013, oli jännittävää päästä toteuttamaan itseään vapaammin taiteilijana. Tein dubbauksia eli jälkiäänityksiä ja vierailin eri teattereissa. Esitin muun muassa Mielensäpahoittajan pääosaa Porin teatterissa ja olin mukana Seinäjoen Kaupunginteatterin Kvartetti-näytelmässä.

Salattuja elämiä kuvataan minuuttiaikataululla. Vielä kaksi vuotta lähtöni jälkeen saatoin herätä yö- ja päiväunilta kauhun sävähdykseen: Pitäisikö minun nyt olla jossain? Olenko ehtinyt harjoitella vuorosanani?

3 lasta

Lapseni, joista nuorin on 30-vuotias, ovat elämäni tärkeimmät ihmiset. Kun he olivat pieniä, työskentelin lastenteatterissa, joten pääsin päivänäytösten jälkeen hakemaan heidät hoidosta ja koulusta. Laitoin heille ruokaa ja leikin heidän kanssaan. Leikkimiseen en ikinä kyllästy. Jos olin väsynyt, saatoin kertoa tarinan jäälautalla nukkuvasta isäjääkarhusta ja vetää lapset samalla lautalle nukkumaan. Välillä oli tietysti sukellettava meren syvyyksiin saalistamaan hylkeitä.

Lapset olivat usein mukanani teatterissa ja äänistudioissa. Kun dubbasin lastensarjoja kuten Alfred J. Kwakia ja Matkaa maailman ympäri, katsoin usein kotona piirrettyjä käsikirjoitus kädessä. Lasten kaverit olivat ihastuneita. "Teidän isällä on maailman mahtavin työ. Saa katsoa koko päivän piirrettyjä!"

22 astetta

En suostu uimaan, ellei vesi ole vähintään 22-asteista. Mitä sitä itseään kiusaamaan kylmässä järvivedessä. Kaukaa etelästä löytyy lämpimiä, kristallinkirkkaita vesiä, joskus niin suolapitoisiakin, että uimari pysyy pinnalla.

4 perusväriä

Olen nuoresta saakka maalannut paljon. Teen vesi- ja akryyliväreillä abstraktia taidetta. Maalaamisessa on minusta kyse oman mielenmaiseman hahmottamisesta. Rakastan yksinäisiä hetkiä, joiden aikana maalaan kankaalle sen, mitä mielessäni on. Se on vastapainoa sosiaaliselle näyttelijäntyölle.

Vuosia sitten istuin eräänä yönä keittiönpöydän ääressä ja huomasin, että tussini piirrosjälki näytti erityisen hyvältä vaalealla pöytälevyllä. Yön aikana luonnostelin pöytämme täyteen erilaisia kuvia. Kun muu perhe aamulla heräsi, oli selvää, että minun oli pestävä kuvat pois.

Nuoruudentöistäni on tallella enää yksi vuonna 1967 tekemäni öljymaalaus. Kaikki muut tuhoutuivat, kun kellariimme tuli vesivahinko.

8 hengen yleisö

Olen perheen kuopus, ja minulla on kuusi sisarusta. Totuin pikkupoikana viihdyttämään heitä ja vanhempiani.

Asuimme Keuruulla Otavan asuinalueella. Isäni työskenteli Otavan kirjapainossa latomon faktorina, ja me pääsimme mukaan järjestämään Otavan pikkujoulujuhlia lapsille. Siskoni kuuluivat järjestystoimikuntaan.

Kun ohjelmaan jäi tyhjä tila, sisareni ratkaisivat tilanteen työntämällä minut lavalle. "Puhut vaan niitä samoja höpöjuttuja, joita puhuit eilen illallakin", he käskivät. Vedin lonkalta oman stand up -esitykseni, jossa olin kaalimaan myyrä hyviä juuria etsimässä.

142 kopsautusta

Rakastan ruuanlaittoa, ja valmistan yleensä perheemme ruuat. Olen kokeileva kokki, en annostele mausteita mittalusikoilla. Tällä hetkellä olen innostunut sumac-nimisestä mausteesta.

Minulla on ruokaa laittaessani hassu tapa. Jos pilkon jotakin, lasken pilkkomiseen käytetyt veitsenkopsautukset. En yleensä muistele jälkikäteen niiden määrää, mutta veikkaan, että hyvään sipulikeittoon menee noin 142 kopsautusta.

Luulen, että tapa on peräisin lapsuudestani. Kun kävelin Otavantieltä Keuruun kirkonkylän kansakoululle, viihdytin itseäni yleensä laskemalla, kuinka monta askelta on haapapuiden luota suurelle kivelle ja montako sieltä koululle.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 15/2017.

Syntynyt: 1951 Imatralla. Asuu Helsingissä.

Työ: Näyttelijä ja käsikirjoittaja.

Perhe: Naimisissa, kolme lasta.

Harrastukset: Ruuanlaitto ja maalaaminen.