"Joskus se kauppa syntyykin heti / puhe tai lahja mikäpä veti / silloin on istuin kuin pehmoisin peti / penkillä telemannin, penkillä telemannin." (Säv. Penkillä pelimannin) Riimittely keventää heimo Liljenbäckin myyntipaineita.
"Joskus se kauppa syntyykin heti / puhe tai lahja mikäpä veti / silloin on istuin kuin pehmoisin peti / penkillä telemannin, penkillä telemannin." (Säv. Penkillä pelimannin) Riimittely keventää heimo Liljenbäckin myyntipaineita.

Heimo Liljenbäck on harvinaisuus: hän pääsee pian eläkkeelle puhelinmyyjän työstä. Korkeakoulutettu mies ei jää kaipaamaan aliarvostettua uurastusta, mutta työtoverit tietävät, että Hempan mukana lähtee paljon korvaamatonta.

Vain pomoilla on avain hissiin. Puhelinmyyjä Heimo Liljenbäck kiertää Oulun toimiston takaovelle ja nousee portaat kolmanteen kerrokseen. Mennessään hän viittilöi Stora Enson piippujen suuntaan – paperitehtaitakin hän tietää osaltaan pyörittävänsä.

Puhelimitse myydään nykyään vaikka mitä, hivenaineista kanavapaketteihin. Eri ammattien arvostuslistalla puhelinmyyjän työ pysyy kuitenkin pohjalla, vaikka se on raskasta ja vaativaa hommaa. Niin raskasta, että moni ei kestä jatkuvaa torjutuksi tulemista ja tulospaineita paria kuukautta kauempaa.

Heimo on myynyt lehtiä kymmenen vuotta.

Joku känninen huutaa: sanon mä suoraan
sua voi verrata sataman huoraan,
vaan minä en laita kaulaani nuoraa
penkillä telemannin.

– Järjellä tietää, että hyökkäystä ei saa ottaa henkilökohtaisesti, mutta aina se hetken kirveltää.

Heimo purkaa pahaa oloaan riimittelemällä milloin minkäkin tutun rallin tahtiin. Näillä suolaisen makeilla herjoilla on vuosien varrella nostatettu koko myyntiyksikön mielialaa. Se jos mikä on rahanarvoinen teko.

Omiensa joukossa Heimolla riittää ystävällinen sutkaus joka suuntaan, mutta mikään porukan pelle hän ei ole. Enemmänkin hovinarri, joka uskaltaa kritisoida liian kuluneita soittolistoja ja muita työtä hankaloittavia asioita, rakentavasti. Ammattiosastokin on nimetty Hempan enkeleiksi.

Osansa konkarin kritiikistä saavat myyjät itse. Mitä muuta voi odottaa mieheltä, joka on entisessä elämässään kokenut kaikenlaista, kärrännyt ruumiita ja saanut kiitosta seksitutkijana. Mutta palataan siihen hieman myöhemmin. Nyt ei olla seksikkäällä toimialalla.

Sirkuksen karu selli

Halli on jaettu sermeillä kolmen neliön koppeihin. Ryhmänvetäjän aamuohjeistuksen jälkeen niistä kohoaa tauoton puheen pörinä kuin mehiläiskennoista.

Heimo istuu omassa boksissaan kuulokkeet päässä ja näkee tietokoneensa kuvaruudulta kaiken olennaisen: asiakkaan nimen, iän, osoitteen ja tilaushistorian. Tänään hän kauppaa Tiede-lehteä ihmisille, jotka ovat joskus aiemmin tilanneet lehteä. Ensi viikolla hän soittaa ET:n jatkotilauksia, ja siitä joukosta löytyvät sekä herttaisimmat että töykeimmät vastaajat.

Vanhoja rouvia viiksekkäitä, Heimo hyräilee Junnu Vainion sävelin, ja vilkaisee seinällä roikkuvaan peiliin. Sellainen on joka kopissa, että myyjä voi tarkistaa ilmeensä. Hymy ja hyvä ryhti tunnetusti kuuluvat äänessä.

– Äänen vaikutus puhelimessa on 90 prosenttia, sanat vain kymmenen, Heimo tietää ja pyyhkäisee pois hiusrajaan puskevan hien. Näytös alkaa.

Kyllä sen näkee ja kuulee, kun myyjä uskoo asiaansa.
Kyllä sen näkee ja kuulee, kun myyjä uskoo asiaansa.

Tässäkin sirkuksessa on tähtensä, jotka akrobaatin tavoin taipuvat ja lumoavat asiakkaat päivästä toiseen. Heimon henkilökohtainen ennätys on 31 kauppaa yhden iltapäivän aikana. Silloin kaikki osui kohdalleen: oma tunnetila, tuote ja tarjous.

Heimolla on kokemusta myös alan lihavista vuosista, jolloin parhaita myyjiä lennätettiin Slovenian tippukiviluoliin ja helikopterilla Halti-tunturin huipulle. Oi niitä aikoja!

– Kun aloitin, 400 kauppaa kuukaudessa oli ihan mahdollinen saalis. Nyt saa raataa tosissaan 200 tilauksen eteen.

Hempan humppa

Suuri osa puheluista lopahtaa uuvuttavasti alkuunsa. Ja heti perään seuraava. Keskimäärin Heimo näppää hiirellään parisataa puhelua päivässä. Jos joka kymmenes poikii kaupan, se on jo tosi hyvin.

Kovin mahtipontiset avaukset eivät herätä asiakkaan luottamusta, mutta silloin tällöin Heimo muistuttaa olevansa suomalaisen työn ja suomen kielen asialla. Varsinkin jos langan päässä oleva henkilö käyttäytyy huonosti. Mutta kenenkään kanssa hän ei rupea väittelemään. Ammattilainen toivottaa haistattelijoillekin hyvää päivän jatkoa.

"Olen ihan päreinä, jos en saa aamupäivällä yhtään kauppaa aikaan."

Värssyjään Heimo ei myyntipuheisiin tuhlaa. Oikeastaan hänen työroolinsa on yllättävän asiallinen. Luonnostaan kiihkeä puherytmi rauhoittuu, ääni madaltuu ja mies etenee tarjous edellä ilman sen suurempia maanitteluja.

– Voisin minä sitkeämpi joskus olla.

Nopeimmillaan Heimo on tehnyt kaupan 18 sekunnissa.

Eilen onnistui vain kolme kauppaa. Mustat päivät pitää yrittää unohtaa saman tien, mutta kyllä ne viimeistään tilipäivänä muistaa. Huippumyyjä voi provisioineen yltää reilun kolmen tonnin bruttotuloihin. Keskimäärin puhelinmyyjän palkka keikkuu parin tonnin molemmin puolin.

Heimola on yhteisössään monta roolia, seremoniamestarista ay-aktiiviksi.
Heimola on yhteisössään monta roolia, seremoniamestarista ay-aktiiviksi.

Käytävän nuppitaululla on lista, jossa näkyy jokaisen myyjän päivän tulos. Keskinäinen kilpailu lisää painetta. Toisaalta se antaa puhtia, ja hyvin mennyt kampanja poreilee yhteisenä ilona pitkin seiniä.

– Mutta jos jotain illanviettoa puuhataan, niin yleinen toive on, että "ei sitten mitään kilpailuja".

Vähän vettä ja sympatiaa

Heimo aloittaa jokaisen puhelun samalla spiikillä: "Lyhyellä ja mukavalla asialla soittelen." Maskussa asuva Pirjo on samaa mieltä, ja lausuu kaivatut vuorosanat hetken hiljaisuuden jälkeen: "No laita se."

Vasta saatuaan ensimmäisen kaupan Heimo lähtee kaivolle eli palkitsee itsensä lasillisella vettä.

– Olen ihan päreinä, jos en saa aamupäivällä yhtään kauppaa aikaan.

Myyjän aktiivinen puheaika mitataan. Nykysäädösten mukaan sitä pitäisi kertyä päivässä reilut kolme tuntia, joten hengityselimet ovat kovilla.

Kiusaajiakin sattuu kohdalle. Jotkut purkavat pahaa oloaan latelemalla tappouhkauksia.

Moni syö lounastauolla omia eväitään. Aamu- ja iltapäivän katkaisee kahvipaussi, jolloin Heimo ratkoo Ilta-Sanomien kymmenen kysymystä. Yhtä tärkeää on päästellä höyryjä kollegojen kanssa. Porukalla sopii vitsailla myös asiakkaiden vakiovalheille, joista kaihi silmässä, kirjasto vieressä ja koko talvi Kanarialla ovat klassikkoja.

Hauska asiakas on lahja. Eräs rouva haluaa aina tehdä määräaikaisen tilauksen, koska "on niin kiva kun te soitatte ja pidätte minusta huolta".

– Muuan leskirouva kiirehti taannoin päivätansseihin ja pyysi, että soittaisin seuraavana päivänä uudestaan. Minä soitin ja rouva kertoi, että flaksi oli ollut hyvä. Ja flaksi kävi sitten minullakin.

Yksi herra puhisi luuriin, että teistä lehtimyyjistä ei pääse eroon edes taivaassa! Heimo lupasi olla seuraamatta perässä. Asiakas tilasi lehden.

Kiusaajiakin osuu kohdalle. Jotkut jättävät puhelimen pöydälle tai purkavat omaa pahaa oloaan latelemalla tappouhkauksia. Vastapainoksi kauppoja on "klousattu" eli lyöty lukkoon varsin epätavallisissa tilanteissa, kuten pöllipinon päällä ja synnytyssalissa.

Kymmenien koppien labyrintti. Hyvin erilaisista ihmisistä voi kehittyä huippumyyjiä.
Kymmenien koppien labyrintti. Hyvin erilaisista ihmisistä voi kehittyä huippumyyjiä.

Joka päivä on myös niitä asiakkaita, jotka haluavat vain jutella. Ja niitä, jotka kertovat yksinäisyydestään ja sairauksistaan riipaisevan yksityiskohtaisesti.

– Silloin en yritä tehdä kauppaa, vaan toivotan parempaa jatkoa.

Moni kuvittelee kaikkien puhelinmyyjien olevan hirveitä höyhentäjiä. Jopa Oulun toimiston työntekijöille palkattu hieroja epäröi ottaa pestiä vastaan.

– Oikeasti me myyjät olemme nöyrää porukkaa. Monilla on ollut elämässään vastoinkäymisiä, puolison kuolemaa ja konkurssia. Eivät tänne päädy ne, joilla menee hienosti. Mutta täällä monen elämä on ruvennut menemään hyvin. Juuri se on tässä työssä arvokkainta. Että tajuaa elämän voivan heittää kenet tahansa sivuraiteelle. Että huomaa tämän yhteisön ymmärtävän ja kannattelevan. Pomojenkin ovet ovat melkein aina auki.

"Totuin niukkoihin oloihin. Meillä ei ollut puhelintakaan."

Seksiguru ja muita sivupersoonia

Heimo Liljenbäckin elämään on mahtunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Alkaen siitä, että imatralaispoika syntyi Rauhan mielisairaalassa ennen aikojaan, kesken äidin työvuoron.

Isä oli sodan merkitsemä metallimies, mutta päällimmäinen muisto lapsuuskodista oli lämpö.

– Totuin niukkoihin oloihin. Puhelintakaan meillä ei ollut.

Tuleva puoliso Aulikki osui kohdalle jo lukioluokilla, ja yhtä jalkaa muutettiin Turkuun opiskelemaan. Vaimo valmistui toimintaterapeutiksi. Heimo opiskeli kansatiedettä, sosiologiaa ja vähän kauppatieteitäkin. Maisteriksi asti hän ei ehtinyt, kun höyrysi kaikkea muuta: kirjoitti City-lehteen ja Ylioppilaslehteen, musisoi ja järjesti kulttuuritempauksia. Tanssiteatteri Erin yleismiehenä Heimo viihtyi vuosia.

– Tein kaikkea vessojen pesusta valaistukseen. Olen aika suvaitsevainen mies muutenkin.

Heimo arvelee olleensa myös Suomen ensimmäinen valelääkäri. Kun iäkäs potilas ei suostunut ottamaan lääkkeitään, siviilipalvelusta sairaalassa suorittava Heimo puettiin valkoiseen takkiin, jonka rintataskuun tuikattiin nippu kyniä ja muuta rekvisiittaa. Jo kelpasi "lääkärin määräys" rouvallekin.

– Samaan vuoteen mahtui kymmenien vainajien kärräystä.

Heimon rakkain henkireikä ovat sarjakuvat. Niissä piireissä hänet tunnetaan lempinimellään Sani. Sillä nimellä hän on julkaissut myös sarjakuvia analysoivia tietokirjoja.

Erotiikan ruututarha (1995) sukeltaa kainostelematta sarjakuvien seksihistoriaan. Mehevän aiheen tiimoilta hän kokosi myös ympäri maata kiertäneen näyttelyn. Vuosien varrella Heimo on solminut tuttavuuksia alan maineikkaampiin tekijöihin, jotka ankkapiirtäjä Don Rosasta alkaen ovat pyöräyttäneet hänelle muistoksi muotokuvia.

Don Rosan taideteos Heimolle.
Don Rosan taideteos Heimolle.

Nälkävuosi opettaa

Vuosi 2000 oli paha. Kesäkuussa lähti perhe, heinäkuussa työ ja elokuussa asunto.

Aikansa viinassa ja itsesäälissä ryvettyään Heimo päätti pelastaa tärkeimmän, suhteen poikaansa Santtuun.

Eron jälkeen Aulikki oli muuttanut Ouluun. Saadakseen työvoimatoimistosta rahat matkalippuun Heimo päätti ottaa Oulun seudulta vastaan minkä tahansa työn.

"Jälkeenpäin olen miettinyt, olisinko voinut tehdä lahjoillani jotakin muuta."

Ensimmäisessä puhelinmyyntifirmassa meno oli villiä ja numeroita vedeltiin summanmutikassa, etiikan raja-aitoja kolistellen.

– Silloin ajattelin, että tämä on ihan sylkykupin hommaa. Mutta mieluummin tein mitä tahansa kuin olin työtön.

Sanoman palveluksessa Heimo aloitti kymmenisen vuotta sitten. Hän muuttui Sanista takaisin Heimoksi ja tajusi muutenkin, että tässä pelissä on säännöt.

– Jälkeenpäin olen miettinyt, olisinko voinut tehdä lahjoillani jotakin muuta. Varmasti olisin, mutta kun viisikymppisenä pääsin tähän firmaan, se oli elämäni ensimmäinen turvallinen työsuhde. Se antoi ryhtiä kaikkeen muuhunkin.

Näitä hauraita tukipuita pitkin Heimo pikkuhiljaa ryömi takaisin perheensä elämään.

– Jonakin aamuna nuolaisin pojan jugurttipurkin kannen. Enkä syönyt sinä päivänä mitään muuta.

Tiekartta vapauteen

Työviikon päätteeksi Heimo palkitsee itsensä yhdellä oluella ja yhdellä viskillä kantapaikassaan Cafe Kulumassa. Sen enempää ei kannata ottaa, koska kotiin Kiiminkiin on tunnin linjurimatka, jonka aikana ei pääse vessaan.

Heimolla ei ole ajokorttia, mutta jotakin hänen persoonastaan kertoo, että avuliaita kyydittäjiä Kiimingin suunnalla asuvista työkavereista on aina löytynyt.

Yksi auto Heimolla on kyllä nimissään, sen hän osti viime keväänä ylioppilaaksi kirjoittaneelle Santulle. Ennen armeijaan astumistaan poika on tehnyt metsätöitä ja tarvitsi niitä varten myös raivaussahan.

– Osamaksulla hankin, kuittaa isä ja lupaa, että marraskuussa repäistään oikein kunnolla, kun Teneriffalla vietetään tuplajuhlaa. Vaimo täyttää 60 vuotta melkein samana päivänä kun Heimo jää virallisesti eläkkeelle.

Siihen on 23 päivää.

– Pomoni Jani kysyi, tulenko eläkkeelle jäätyäni joskus tuuraamaan. Vastasin epäröimättä: en.

Mutta kun työsuhde päättyy, miehet ovat päättäneet jatkaa hyviä keskustelujaan historiasta, kirjallisuudesta ja politiikasta. Yhdistäviin asioihin kuuluvat myös ravit.

– Kerran voitin 500 markkaa ja annoin vaimolle. Kovasti yllättyi, koska useimmiten on käynyt niin, että hänen uusi talvitakkinsa on jäänyt seitsemänneksi, Heimo sanailee tuttuun tyyliinsä.

Eläkkeellä Heimo kaavailee kirjoittavansa kaikki ne kirjat, jotka ovat muhineet päässä vuosia. Henkiin saattaa herätä myös taannoin lapsille kehitetty hahmo Yrjänä Arkinen, Pyhän Yrjänän kaukainen sukulainen.

– Vapaa, sanoo Heimo lempeästi, ja naksauttaa koiran talutushihnan lukon auki.

Pohjanpystykorva Kimi säntää heinikon läpi tutulle polulle. Kodin läheiseen metsikköön on aamuin illoin kipattu monta murhetta ja vitutusta.

Koira ei narise eikä hauku, vaan painelee menemään. Heimo vetää kirpeää syysilmaa sisäänsä ja hyräilee omia loitsujaan:

Ei aurinko paista mä katselen pilviin
ei musta oo aihetta sankarifilmiin
vaan ylpeenä katson mä lastani silmiin
penkillä telemannin.

Lue myös: Heimo Liljenbäck listaa viisi erilaista puhelinmyyntiasiakkaan tyypiä – kuka sinä olet?

Pystykorva Kimi tietää missä mennään.
Pystykorva Kimi tietää missä mennään.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 18/2016.

Ilomantsilainen Tarja, 69, ja järvenpääläinen Raili, 68, vaihtoivat viideksi päiväksi rohkeasti kotejaan, harrastuksiaan ja lähipiirejään ET-lehden pyynnöstä. Miltä tuntui elää toisen elämää?

Opiskelijat tapaavat käydä vaihdossa ulkomailla, mutta Raili Ojala-Signell ja Tarja Patrikainen ovat ehkä lanseeranneet jotain uutta: seniorivaihdon. Raili ja Tarja vaihtoivat kotejaan, harrastuksiaan ja lähipiirinsä viideksi päiväksi ET-lehden pyynnöstä. Seikkailusta tarkemmin kertova juttu ilmestyy 25.4. ET-lehdessä 9/2018. 

Tarja asuu yksin isossa omakotitalossa Ilomantsissa. Lapsenlapset Nikolaos, 13, Anastasia, 10, ja Nektaria, 6, Lampropoulos ovat usein mummolla hoidossa ja yökylässä. Tarjan tytär Riikka Patrikainen on ortodoksisen seurakunnan kanttori ja hänen miehensä Ioannis Lampropoulos sen kirkkoherra.

Railin kotipesä on rivitalossa Järvenpäässä. Hänkin on leski, mutta viettää avomiehensä kanssa yhdessä viikonloput ja kesät. 

Kumpikin naisista suunnitteli toiselle tekemistä, joka noudatteli kodin omistajan tavallista viikko-ohjelmaa.

Miltä toisen ihmisen elämään hyppääminen tuntuu? Ilomantsissa Tarjan kotona viisi päivää viettänyt Raili pääsi tutustumaan itselleen uusiin asioihin, kuten kuorolaulantaan, ortodoksiseen seurakuntaan ja paikallisten piirakoiden leivontaan.

Näin Raili kertoo ajastaan Ilomantsissa.

Raili Ojala-Signell, 68:

Uudessa kodissa

"Tarjan perheystävä Jorma Savinainen oli minua vastassa saapuessani Ilomantsiin myöhään sunnuntai-iltana. Hän opasti minut emännän auton käyttöön ja neuvoi myöhemmin myös leivinuunin lämmityksessä. Halusin oppia, vaikkei sillä käytännön merkitystä viikon aikana ollutkaan.

Jorma piti minulle hyvän esitelmän siitä, millaisia puita lämmityksessä tulisi käyttää. Halot kasattiin uuniin keoksi, keskelle jätettiin rako, johon laitettiin muutama kuiva tuohi. Tulitikulla ei tarvinnut kuin näyttää tuohiin päin, kun tuli tarttui kuiviin halkoihin ja loimusi uunista olohuoneeseen.

Tarjan kotona oli kotialttari. Myös muissa huoneissa näkyi hänen ortodoksinen uskonsa. Minä keitän taustalla teevettä.

Ensimmäistä kertaa kuorossa

En ole koskaan laulanut kuorossa, koska en osaa laulaa nuoteista. Mutta se ei tuntunut olevan tarpeen tässä kansanlaulukuorossa. Kuuntelin, kun kuoron johtajat Riikka Patrikainen ja Liisa Matveinen laulattivat eri ääniä vuorotellen. Kun sävelkulku tuli tutuksi, liityin minäkin naisäänten joukkoon.

Alkuesittelyssä tutustuin muihinkin kuorolaisiin ja heidän taustoihinsa. Tarjan ystävät Erja Karvinen (oikealla puolellani) ja Leena Purmonen (vasemmalla) ottivat minut heti siipiensä suojiin. Kun meidät pyydettiin pöytien takaa luokan eteen kuoroasetelmaan laulamaan seisaaltaan ”Ruskie neitsyt, valkie neitsyt…”, lauloin jo rohkeasti mukana. Sain vieruskaverilta jopa kiitosta kauniista äänestäni.

Tästä uudesta kokemuksesta jäi niin positiivinen olo, että taidan alkaa etsiä Järvenpäästä matalakynnyksistä kuoroa uudeksi harrastuksekseni.

Varamummon rooli haltuun

Kuoron jälkeen menin Tarjan tyttären Riikan perheeseen illalliselle. Olin varannut kotoa mukaan leipomiani I Love You -pipareita tuliaisiksi. Ajattelin, että lapsia tämä kansainvälinen viittomamerkki voisi kiinnostaa. Viittomakieli on minulle tuttua, sillä vanhempani olivat kuuroja ja minäkin olen elänyt kuurojen yhteisössä. 

Vastaanottoni perheessä oli heti innostunut. Lapset Nikolaos (Niko), Anastasia (Ansku) ja Nektaria (Nekku) innostuivat heti asettelemaan sormiaan ILY-muotoon. Kohta minut pyydettiinkin yläkertaan lasten valtakuntaan tutustumaan tyttöjen keppihevosiin ja muihin leluihin. Kaikki puhuivat ja esittivät kysymyksiään minulle yhtaikaa. Seuraavana oli vuorossa kreikkalainen tanssiesitys, johon Anastasia oli tehnyt koreografian ja isoveli Niko etsi netistä musiikin.

Turhaan olin pelännyt tätä lastenlasten hoitoa heidän varamummonaan, minut otettiin avosylin vastaan. Samalla saimme sovituksi vaihtoviikkoni lasten hoito- ja kuljetusajat.

Piiroiden leipominen tutuksi

Pääsin kokeilemaan paikallisten piirakoiden (piiroiden) leipomista. Kesäaikaan Ilomantsissa on turisteille piirookoulu Ravintola Parppeinpirtillä, mutta muulloinkin se järjestetään tilauksesta halukkaille.

Pirootsupussa eli piirakkanurkassa oli lasin takana piiroiden teko jo hyvässä vauhdissa saapuessani paikalle. Pohjia oli kaulittuina iso kasa, josta opettaja Johanna Ikonen otti leivinalustalle kymmenkunta kappaletta käsiteltäviksi. Lastalla jokaisen päälle nakattiin valmista perunamuusia. En ollut tiennytkään, että täytettä levitetään melkein reunoihin saakka. Rypytys kahdella sormella keskeltä päähän, piirakan pyöräytys ja sama toiseen päähän. Päät oli tärkeä vielä kääntää, etteivät ne palaisi.

Sain kädestä pitäen ohjausta myös riisipiiroiden tekemisessä. Rypytys minulta vielä sujui, mutta ruispohjien kaulitseminen vaati jo enemmän taitoa. Uutta oli snapsilasin käyttö samankokoisten pohjien tekemisessä kaulitusta taikinasta. 

Pari tuntia piiroitten teossa lensi siivillä. Seuraavalla Ilomantsin matkallani, toivottavasti jo tulevana kesänä, haluan ehdottomasti päästä nauttimaan karjalaisen pitopöydän antimista Parppeinvaarassa.

Vapaaehtoishommissa

Paikalliset Leijonat ja Ladyt käyvät ulkoiluttamassa vanhuksia. Tarjan ystävä Leena Purmonen on miehensä Kari-Matin ja muiden Leijonien ja Ladyjen kanssa käynyt vapaaehtoistoimintana kerran viikossa ulkoiluttamassa vanhuksia palvelukeskuksessa.

Torstaille osui ensimmäinen kunnon pakkaspäivä kolmen lumisateisen päivän jälkeen. Koska viima oli myös kova, kovinkaan moni vanhus ei halunnut lähteä ulos. Eräs pyörätuolissa istuva mies käväisi saattajansa kanssa tekemässä parkkipaikalla kierroksen, mutta halusi pian takaisin sisään. Intervallijaksolla palvelutalossa oleva reipas ja hyväkuntoisen oloinen Keijo Sivonen teki pitkän lenkin kahden Leijonan kanssa. Palattuaan otettiin vesitornin juurella meistä ryhmäkuva.

Ensikertalaisena paastopalveluksessa

Ortodoksisen kirkon kanttorina toimiva Riikka Patrikainen oli opastanut minua hieman etukäteen tämän paastopalveluksen kulusta. Erona luterilaiseen kirkkoon oli se, että eri kirkkoon kuuluvat eivät voisi osallistua palveluksessa jaettuun ehtoolliseen.

Kirkon kauneus häikäisi minut. Seurakuntalaisia alkoi saapua, he kävivät sytyttämässä kynttilöitä ikonien eteen ja jotkut suutelivat edessä olevaa ikonia. Muutama tuttukin kuoroista tervehti minua. Minua opastettiin, että jos en jaksaisi seisoa koko palvelusta, voisin hyvin käydä istumaan seinänvieruspenkille.

Kuoron laulu ja pappien rukouksien ja tekstien esittäminen laulaen hypnotisoi minut tunnelmaan. Jossain vaiheessa kynttilöiden ja suitsukkeen haju alkoi jopa heikottaa. Suuresti hämmästelin vanhojen naisten ketteryyttä, kun he useaan otteeseen polvistuivat rukoukseen lattialle ja nousivat taas suuremmitta vaikeuksitta ylös.

Vaikka ehtoollisviiniin en saanutkaan osallistua, minua kehotettiin hakemaan vaaleaa leipää isä Ioanniksen leipäkorista. Kuvassa takanani on Hannu Lappalainen, jonka olin tavannut aiemmin molemmissa kuoroissa. Hän ystävällisesti opasti ensikertalaista palveluksen aikana.

Viittomien opettamista

Olin ennen paastopalvelusta vienyt Tarjan lapsenlapsen Nekun muskariin. Kun opettaja ei ollut vielä saapunut, opetin hänelle muutaman eläinviittoman. Nekku osasi viittoa jo vesikilpikonnan, joten opetin miten maakilpikonna viitotaan. Kymmenessä minuutissa käytiin läpi tavallisimmat kotieläimet. 

Paastopalveluksen jälkeen oli seurakuntalaisten yhteinen teehetki, jossa tutustuimme toisiimme ja isä Ioannis kertoi paaston merkityksestä. Siinä oli minulla myös aikaa kuulustella, mitä Nekku muisti opettamastani. Hän muisti melkein kaikki kymmenen viittomaa. Kuvassa viitotaan ”lehmä”. Taustalla isä Ioannis ja äiti Riikka teetä kaatamassa.

On hyvin tavallista, että lapset muistavat kissa-viittoman väärin. Hyvin useinhan he myös silittävät kissaa vastakarvaan. Tässä käydään läpi väärä viittoma vasemmalta oikealle, kun oikea viitotaan oikealta vasemmalle, jolloin rystyset ovat kissan pää. Muut seuraavat kiinnostuneina.

Talvinen Ilomantsi tuli tutuksi


Hattuvaarassa sijaitseva Suomen vanhin tsasouna eli ortodoksinen rukoushuone oli lumimaisemassa. 

Näin myös tsasouna-lumiveistoksen Ilomantsin torilla.

Ilomantsissa on kylillä moottorisahaveistoksia, sillä siellä pidetään kesäisin moottorisahaveiston MM-kisat."

 

Railin sydämestä osa jäi Ilomantsiin.

– Luonto niin kaunis, ja haluan kokea myös Ilomantsin kesän. Tiedustelin jo majapaikkaa tämän jutun valokuvaajan Eija Irene Hiltusen Kuuksenkaareen, joka on vanha lakkautettu kansakoulu.

Mutta suurin syy palata kesällä on uudet ystävät ja tuttavat.

– Karjalaisten ihmisten sydäntä lämmittävä ystävällisyys ja vieraanvaraisuus on koskettavaa.

Lisää Railin ja Tarjan kokemuksista voit lukea ET-lehdestä 9/2018, joka ilmestyy 25.4. 

”Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua”, kirjoittaa ET:n päätoimittaja Katriina koulumuistoistaan.

Pelkäsin ala-asteella käsityönopettajaani. Hän oli ankara, hyvin uskonnollinen ja lapsen silmissä tietenkin ikivanha. Hän otti minut silmätikukseen.

Kovimmalle jouduin eräänä syksynä, kun neuloimme tossuja. Veimme oppitunnilla kukin vuorollamme opettajalle työn nähtäväksi. Hän istui opettajanpöydän takana, ja me tyttöset odotimme jonossa vuoroamme.

Muistan vieläkin opettajan kahvinhajuisen hengityksen, ärsyyntyneet liikkeet hänen napatessaan tossuntekeleen käsistäni ja tossujen ruman vihreän langan. Muiden edistymistä hän kehui vuolaasti, mutta minun silmukkani olivat aina liian tiukkoja tai liian löysiä. Taisivat ne ollakin. Ainakaan hyvällä mielellä en niitä neulonut.

Äitini auttoi iltaisin lisäämään työhön muutamia kerroksia, ja valmistuivathan tossut lopulta. Paria niistä ei kuitenkaan koskaan tullut. Toinen tossuista jäi toista rutkasti pienemmäksi.

Tänä keväänä näin käsityönopettajani televisiossa. Putous-viihdeohjelman hahmo Ansa Kynttilä oli kuin ilmetty opettajani. Ei liene sattumaa, että tyrannimainen opettaja nousi ohjelman toiseksi suosituimmaksi hahmoksi. Hänenlaisensa moni muistaa lapsuudestaan, varsinkin jos on sellaisen käsiin joutunut.

Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Keväisin pidettävät luokkakokoukset ovat mainio tilaisuus käydä yhdessä läpi mukavia ja ikäviä koulumuistoja vuosikymmenten jälkeen. Huonoille kokemuksille voi usein jo nauraa, mutta jäljen ne ovat varmasti jättäneet.

Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua, ja kaikkiaan minulla on kouluvuosista mukavat muistot.

Myöhemmin neuloin ja virkkasin mielelläni ja ompelin itselleni jopa paitoja ja housuja. Nyt käsityöt ovat jääneet, mutta kunhan aikaa löytyy, tartun taas koukkuun. Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Kevään valoa käsitöihin ja askareihin!

Katriina, päätoimittaja
katriina.palo-narhinen@sanoma.com

Teksti on pääkirjoitus ET-lehdestä 8/2018.

Katriina Palo-Närhinen
Seuraa 
Liittynyt15.1.2018

Pääkirjoitus: "Huonot koulukokemukset naurattavat nyt, mutta jäljen ne kyllä ovat jättäneet"

Hei, ja kiitos palautteestasi. Olet aivan oikeassa: yksikin epäreilu opettaja on liikaa, jos sellainen jättää traumoja eliniäksi. ET-lehti ei missään nimessä hyväksy valta-asemaansa väärinkäyttäviä opettajia. Pääkirjoitukseni viesti oli, että lapsuuden ikävistä koulukokemuksista huolimatta niitä monesti ympäröivät mukavat kokemukset, reilut opettajat ja hyvät ystävät. Niitäkin kannattaa muistella, ja kokonaisuus jää useimmilla plussan puolelle. Pahoittelen, että tämä viesti ei auennut riittävän...
Lue kommentti
qwertyuiolkjhgfd Satunnainen n...

Pääkirjoitus: "Huonot koulukokemukset naurattavat nyt, mutta jäljen ne kyllä ovat jättäneet"

Mutta millaisia traumoja tuollaiset hirviö opettajat ovat jättäneet lapsiin? Montako elämää he ovat tuhonneet? Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin armoitettu päätoimittaja, joita opettaja ei onnistunut lannistamaan. Itse asiassa, koko päätoimittajan kirjoituksen pointti jäi epäselväksi minulle. Päätoimittajakin voisi miettiä miksi koko teksti on kirjoitettu? Onko tuossa jotain järkeä? Minulle ainakin jäi mielikuva että jutun ainoa pointti on se että päätoimittajakin sai jotain aikaan. Vai...
Lue kommentti