Päivi Toroila (s. 1964) asuu miehensä kanssa Helsingissä. Perheeseen kuuluu teini-ikäinen bonustytär. Päivi työskentelee Helsinki-Vantaan lentoaseman tax free -osaston myyjänä ja pääluottamusmiehenä.
Päivi Toroila (s. 1964) asuu miehensä kanssa Helsingissä. Perheeseen kuuluu teini-ikäinen bonustytär. Päivi työskentelee Helsinki-Vantaan lentoaseman tax free -osaston myyjänä ja pääluottamusmiehenä.

Lapsena amputoitu jalka ei estänyt Päivi Toroilaa toteuttamasta haaveitaan. Lentoemännäksi hänellä ei olisi pitänyt olla mitään asiaa, mutta toisin kävi.

"Synnyin vasen jalka kampurana. Äitini sai hierottua jalkateräni suoraksi – vauvan luut ovat niin taipuisat – mutta eihän se kestänyt.

Olin muutaman kuukauden ikäinen, kun jalkani leikattiin, huonolla menestyksellä. Mätänin ihan kirjaimellisesti sairaalan sänkyyn, kun hoitava lääkäri oli lähtenyt kesälomalle. Kuolion pysäyttämiseksi jalkani silvottiin karmean näköiseksi.

Rujolta näytti myös ortopedinen tukijalkine, puusta ja metallista muotoiltu "saapas", jonka kanssa onnuin koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Se ei jäänyt keneltäkään huomaamatta.

Koulussa olin jatkuvan pilkan kohde, mutta uhriksi en suostunut. Suojasin sisintäni koppavuudella ja pärjäämällä koulussa. Jossain vaiheessa ajattelin pyrkiä uskonnonopettajaksi. Vanhempani ovat lähtöisin Laatokan Karjalasta, ja ortodoksinen usko on yhä tärkeä osa perheemme arvomaailmaa.

Uusi elämä

Synnyin uudelleen, kun täytin 16. Kasvuvaiheen loputtua jalkani riekaleet amputoitiin ja sain elämäni ensimmäisen kunnon proteesin. Kävelyni parani merkittävästi, ja saatoin käyttää tavallisia kenkiä. Se oli ihmeellistä, psyykkinen ja fyysinen metamorfoosi.

"Kun ihmisellä on vamma, muut määrittelevät kärkkäästi, mikä hänelle on mahdollista. En taipunut siihen."

Turun seudulla oli tuolloin suosittu vaatemerkki Trinet. En ollut koskaan ennen käyttänyt hametta, mutta sairaalasta lähdin Trinetin muodikkaassa kietaisumekossa. Se mekko on yhä tallessa.

Muutokseni herätti hämmennystä myös koulussa. Minä puolestani tajusin, että saatan joskus saada jopa poikaystävän.

Taipumaton

Kaiken kokemani jälkeen halusin väen väkisin alalle, jossa ulkoinen olemus on tärkeässä roolissa. Ylioppilaaksi päästyäni opiskelin kosmetologiksi. Vielä tuolloin en tajunnut, että tutkinnosta voisi olla hyötyä muissakin yhteyksissä.

Mieli paloi maailmalle. Hassen matkat oli tuolloin iso firma, ja pääsin sen opaskurssille. Sen verran olin tomera, että jouduin pahimpaan paikkaan eli Kanarialle, jossa piti vähän väliä olla psykologina ja poliisina.

Puolen vuoden jälkeen halusin lentoemännäksi. En tajunnut, että amputoidun raajan kanssa niihin hommiin ei pitäisi olla asiaa.

Kun ihmisellä on jokin vajavaisuus tai vamma, muut määrittelevät kärkkäästi, mikä hänelle on mahdollista. En taipunut siihen.

Huomasin Helsingin Sanomissa ilmoituksen, jossa Luft Transport Espana haki lentoemännäksi koulutettavia. Kiinnitin asiaan huomiota senkin vuoksi, että olin oppaana lentänyt LTE:n koneilla. Pidin tuolloin tapanani käydä esittäytymässä ohjaamossa, ja ilmoitin olevani valmis auttamaan henkilökuntaa, jos on tarvetta.

Minut hyväksyttiin lentoemäntäkursseille, vaikka espanjan taitoni rajoittuivat yleisiin hokemiin ja fraaseihin. Olin siis kielipuoli ja jalkapuoli.

Peloton tyttö

Ennen kurssin alkua tuli tunne, että proteesista pitää kertoa. Paukautin tiedon puhelimessa, ja kun en ymmärtänyt vastausta, kuvittelin, että asia on sillä selvä. Vasta kurssipaikalla Mallorcalla minulle selvisi, että nimeni oli pyyhitty yli osallistujalistalta. En suostunut perääntymään, ja kouluttajat olivat tukka pystyssä: mitä tämän pelottoman tytön kanssa pitäisi tehdä? Lääkäri näytti oikein lakikirjasta, että raajastaan amputoitu ei voi saada lentolisenssiä.

Päätin vedota Juan Carlosiin. Olin lukenut, että sodassa vammautuneet lentäjät olivat saaneet kuninkaalta luvan jatkaa työtään.

Päätökseni teki vaikutuksen kurssilaisia testanneeseen psykologiin, ja hän järjesti minut yhtiön operatiivisen johtajan puheille. Menin tapaamiseen jännittyneenä, pää täynnä valmiiksi harjoiteltuja lauseita: Olen päättänyt, että minusta tulee hyvä lentoemäntä. Kurssilla on minua kauniimpia tyttöjä, mutta yksikään ei ole yhtä hyvä kuin minä.

Yllättäen tämä mies vastasi: Uskon sinua, Päivi. Hän oli aiemmin työskennellyt pilottina ja kertoi muistavansa minut opasajoiltani. Nimenomaan sen, että olin yksi niistä harvoista, jotka kävivät esittäytymässä ohjaamossa.

Nyt hän puolestaan päätti tehdä jotakin poikkeuksellista. En voisi saada lentolisenssiä, mutta jos läpäisen kurssin, voisin lentää lipuilla. Lippu takaisi minulle luvan olla koneessa, jos tarkastaja sattuisi joskus tulemaan.

"Räpiköin vedessä niin, että tarkastaja uhkasi pysäyttää kellon, mutta karjuin hänelle selviäväni."

Kurssi kesti kahdeksan viikkoa. Tempo oli kova, ja opiskelijoita karsivia tenttejä järjestettiin joka viikko. Päivät ja yöt tankkasin kurssimateriaalia sanakirjojen kanssa. Kolmannella viikolla koin kielellisen heräämisen. Jotenkin se vain aukeni, ja suoritin loput tentit kiitettävästi.

Mutta pahin oli vasta edessä: uimakoe. En osannut uida. Tässäkin ongelmassa sain korvaamatonta apua yhdeltä kurssikaverilta, joka iltaisin harjoitutti minua hotellin altaassa. Aikaa testiin oli muutama viikko.

Testipäivänä tepastelin missien näköisten daamien joukossa uimaproteesi jalassa. Sadan metrin matka piti taittaa alle kolmessa minuutissa. Räpiköin vedessä ensin niin, että tarkastaja uhkasi pysäyttää kellon, mutta karjuin hänelle selviäväni. Alitin määräajan kahdella sekunnilla.

Lontoon vuodet

Ilman lisenssiä en saanut olla vastuussa lentokoneen ovista, mutta kyllä minä niitäkin vuosien varrella availin. Kaiken kaikkiaan työ vastasi odotuksiani, ja elämä oli hauskaa. Puolet vuodesta asuin Kanarialla, toisen puolen Mallorcalla.

Neljässä vuodessa kyllästyin kiertolaisen elämään. Halusin jotakin pysyvää – ja tutun kielen. Päädyin Lontooseen joulun alla 1992. Muuan upeasti valaistu rakennus vangitsi heti huomioni, Harrodsin tavaratalo. Sinne!

Panin parhaat päälle ja päädyin sadan muun hakijan kanssa jonottamaan pääsyä Harrodsin työvoimatoimistoon. Päässäni oli leopardikuvioitu hatuntötterö. Hetken päästä tunsin koputuksen olkapäässäni – minut poimittiin jonon ohi haastatteluun. Ja kyllä niitä haastatteluja piisasikin.

Perinteikäs amerikkalainen kosmetiikkasarja Kiehl's rantautui silloin Britanniaan. Minusta tuli osaston account manager. Sunday Express -lehden jutussa minut esiteltiin "uutena kasvona, joka vietti lapsuutensa heittelemällä lumipalloja".

"Halusin seistä toisten tukena – olihan minulla kokemusta kiusattuna olemisesta."

Harrodsin omisti tuolloin kohuttu liikemies Mohamed Al-Fayed, jolla on suomalainen vaimo Heini Wathen. Vaalea skandinaavisuus oli jonkinlainen valtti, mutta vielä tärkeämpää oli kielitaito.

Britannia on tiukka luokkayhteiskunta, se näkyi myös Harrodsin hierarkkisessa työkulttuurissa. Minunkin piti ehdottomasti ruokailla johtajien pöydässä, ei apinoiksi kutsuttujen tavallisten myyjien seurassa.

Työsuhteen alkaessa piti kirjoittaa vino pino vaitiolosopimuksia, koska asiakaskunta vilisee merkkihenkilöitä. Suurimman vaikutuksen minuun teki kaunis, ujo ja ystävällinen prinsessa Diana, jonka tapasin kahdesti.

Päästyäni esimieskoulutukseen aloitin työt kosmetiikkapuolen apulaissisäänostajana. Alaisia oli satakunta, ja raportoin suoraan Al-Fayedille. Moni pelkäsi häntä, mutta minä päätin olla näyttämättä pelkoani.

Työskentelin Harrodsilla pari vuotta. Kaiken glamourin keskellä sisälläni alkoi versoa luottamusmiestyyppi. Osasyynä siihen, että halusin seistä toisten tukena, olivat myös omat kokemukseni kiusattuna olemisesta.

Takaisin kentälle

Kyllästyttyäni kosmetiikkaan tein töitä mainostoimistossa ja meklarien assistettina. Olin tuohon aikaan avoliitossa. Avomieheni, Kyprokselta kotoisin oleva kirurgi, oli työssään pätevä mutta sosiaalisessa mielessä kulmikas. Liitto kesti kuitenkin kymmenen vuotta.

Lopullisesti palasin Turkuun vuonna 2005. En ollut ollenkaan varautunut siihen, miten oudolta ja pysähtyneeltä kaikki tuntui.

Onni kääntyi, kun tapasin mieheni Masan. Muutin hänen perässään Helsinkiin 2007 ja aloitin työt lentoaseman tax free -myymälässä. Pidin työtä väliaikaisena, mutta lentokentän ilmapiiri imaisi minut mukaansa. Nyt olen ollut tax free -henkilöstön pääluottamusmiehenä kolmisen vuotta, ja se on työni suola.

Omat lapset jäivät tekemättä, mutta jollakin tavalla koen onnistuneeni uusperheellisenä. Mieheni ex-vaimo kuuluu parhaisiin ystäviini."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2017.