Päivi Toroila (s. 1964) asuu miehensä kanssa Helsingissä. Perheeseen kuuluu teini-ikäinen bonustytär. Päivi työskentelee Helsinki-Vantaan lentoaseman tax free -osaston myyjänä ja pääluottamusmiehenä.
Päivi Toroila (s. 1964) asuu miehensä kanssa Helsingissä. Perheeseen kuuluu teini-ikäinen bonustytär. Päivi työskentelee Helsinki-Vantaan lentoaseman tax free -osaston myyjänä ja pääluottamusmiehenä.

Lapsena amputoitu jalka ei estänyt Päivi Toroilaa toteuttamasta haaveitaan. Lentoemännäksi hänellä ei olisi pitänyt olla mitään asiaa, mutta toisin kävi.

"Synnyin vasen jalka kampurana. Äitini sai hierottua jalkateräni suoraksi – vauvan luut ovat niin taipuisat – mutta eihän se kestänyt.

Olin muutaman kuukauden ikäinen, kun jalkani leikattiin, huonolla menestyksellä. Mätänin ihan kirjaimellisesti sairaalan sänkyyn, kun hoitava lääkäri oli lähtenyt kesälomalle. Kuolion pysäyttämiseksi jalkani silvottiin karmean näköiseksi.

Rujolta näytti myös ortopedinen tukijalkine, puusta ja metallista muotoiltu "saapas", jonka kanssa onnuin koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Se ei jäänyt keneltäkään huomaamatta.

Koulussa olin jatkuvan pilkan kohde, mutta uhriksi en suostunut. Suojasin sisintäni koppavuudella ja pärjäämällä koulussa. Jossain vaiheessa ajattelin pyrkiä uskonnonopettajaksi. Vanhempani ovat lähtöisin Laatokan Karjalasta, ja ortodoksinen usko on yhä tärkeä osa perheemme arvomaailmaa.

Uusi elämä

Synnyin uudelleen, kun täytin 16. Kasvuvaiheen loputtua jalkani riekaleet amputoitiin ja sain elämäni ensimmäisen kunnon proteesin. Kävelyni parani merkittävästi, ja saatoin käyttää tavallisia kenkiä. Se oli ihmeellistä, psyykkinen ja fyysinen metamorfoosi.

"Kun ihmisellä on vamma, muut määrittelevät kärkkäästi, mikä hänelle on mahdollista. En taipunut siihen."

Turun seudulla oli tuolloin suosittu vaatemerkki Trinet. En ollut koskaan ennen käyttänyt hametta, mutta sairaalasta lähdin Trinetin muodikkaassa kietaisumekossa. Se mekko on yhä tallessa.

Muutokseni herätti hämmennystä myös koulussa. Minä puolestani tajusin, että saatan joskus saada jopa poikaystävän.

Taipumaton

Kaiken kokemani jälkeen halusin väen väkisin alalle, jossa ulkoinen olemus on tärkeässä roolissa. Ylioppilaaksi päästyäni opiskelin kosmetologiksi. Vielä tuolloin en tajunnut, että tutkinnosta voisi olla hyötyä muissakin yhteyksissä.

Mieli paloi maailmalle. Hassen matkat oli tuolloin iso firma, ja pääsin sen opaskurssille. Sen verran olin tomera, että jouduin pahimpaan paikkaan eli Kanarialle, jossa piti vähän väliä olla psykologina ja poliisina.

Puolen vuoden jälkeen halusin lentoemännäksi. En tajunnut, että amputoidun raajan kanssa niihin hommiin ei pitäisi olla asiaa.

Kun ihmisellä on jokin vajavaisuus tai vamma, muut määrittelevät kärkkäästi, mikä hänelle on mahdollista. En taipunut siihen.

Huomasin Helsingin Sanomissa ilmoituksen, jossa Luft Transport Espana haki lentoemännäksi koulutettavia. Kiinnitin asiaan huomiota senkin vuoksi, että olin oppaana lentänyt LTE:n koneilla. Pidin tuolloin tapanani käydä esittäytymässä ohjaamossa, ja ilmoitin olevani valmis auttamaan henkilökuntaa, jos on tarvetta.

Minut hyväksyttiin lentoemäntäkursseille, vaikka espanjan taitoni rajoittuivat yleisiin hokemiin ja fraaseihin. Olin siis kielipuoli ja jalkapuoli.

Peloton tyttö

Ennen kurssin alkua tuli tunne, että proteesista pitää kertoa. Paukautin tiedon puhelimessa, ja kun en ymmärtänyt vastausta, kuvittelin, että asia on sillä selvä. Vasta kurssipaikalla Mallorcalla minulle selvisi, että nimeni oli pyyhitty yli osallistujalistalta. En suostunut perääntymään, ja kouluttajat olivat tukka pystyssä: mitä tämän pelottoman tytön kanssa pitäisi tehdä? Lääkäri näytti oikein lakikirjasta, että raajastaan amputoitu ei voi saada lentolisenssiä.

Päätin vedota Juan Carlosiin. Olin lukenut, että sodassa vammautuneet lentäjät olivat saaneet kuninkaalta luvan jatkaa työtään.

Päätökseni teki vaikutuksen kurssilaisia testanneeseen psykologiin, ja hän järjesti minut yhtiön operatiivisen johtajan puheille. Menin tapaamiseen jännittyneenä, pää täynnä valmiiksi harjoiteltuja lauseita: Olen päättänyt, että minusta tulee hyvä lentoemäntä. Kurssilla on minua kauniimpia tyttöjä, mutta yksikään ei ole yhtä hyvä kuin minä.

Yllättäen tämä mies vastasi: Uskon sinua, Päivi. Hän oli aiemmin työskennellyt pilottina ja kertoi muistavansa minut opasajoiltani. Nimenomaan sen, että olin yksi niistä harvoista, jotka kävivät esittäytymässä ohjaamossa.

Nyt hän puolestaan päätti tehdä jotakin poikkeuksellista. En voisi saada lentolisenssiä, mutta jos läpäisen kurssin, voisin lentää lipuilla. Lippu takaisi minulle luvan olla koneessa, jos tarkastaja sattuisi joskus tulemaan.

"Räpiköin vedessä niin, että tarkastaja uhkasi pysäyttää kellon, mutta karjuin hänelle selviäväni."

Kurssi kesti kahdeksan viikkoa. Tempo oli kova, ja opiskelijoita karsivia tenttejä järjestettiin joka viikko. Päivät ja yöt tankkasin kurssimateriaalia sanakirjojen kanssa. Kolmannella viikolla koin kielellisen heräämisen. Jotenkin se vain aukeni, ja suoritin loput tentit kiitettävästi.

Mutta pahin oli vasta edessä: uimakoe. En osannut uida. Tässäkin ongelmassa sain korvaamatonta apua yhdeltä kurssikaverilta, joka iltaisin harjoitutti minua hotellin altaassa. Aikaa testiin oli muutama viikko.

Testipäivänä tepastelin missien näköisten daamien joukossa uimaproteesi jalassa. Sadan metrin matka piti taittaa alle kolmessa minuutissa. Räpiköin vedessä ensin niin, että tarkastaja uhkasi pysäyttää kellon, mutta karjuin hänelle selviäväni. Alitin määräajan kahdella sekunnilla.

Lontoon vuodet

Ilman lisenssiä en saanut olla vastuussa lentokoneen ovista, mutta kyllä minä niitäkin vuosien varrella availin. Kaiken kaikkiaan työ vastasi odotuksiani, ja elämä oli hauskaa. Puolet vuodesta asuin Kanarialla, toisen puolen Mallorcalla.

Neljässä vuodessa kyllästyin kiertolaisen elämään. Halusin jotakin pysyvää – ja tutun kielen. Päädyin Lontooseen joulun alla 1992. Muuan upeasti valaistu rakennus vangitsi heti huomioni, Harrodsin tavaratalo. Sinne!

Panin parhaat päälle ja päädyin sadan muun hakijan kanssa jonottamaan pääsyä Harrodsin työvoimatoimistoon. Päässäni oli leopardikuvioitu hatuntötterö. Hetken päästä tunsin koputuksen olkapäässäni – minut poimittiin jonon ohi haastatteluun. Ja kyllä niitä haastatteluja piisasikin.

Perinteikäs amerikkalainen kosmetiikkasarja Kiehl's rantautui silloin Britanniaan. Minusta tuli osaston account manager. Sunday Express -lehden jutussa minut esiteltiin "uutena kasvona, joka vietti lapsuutensa heittelemällä lumipalloja".

"Halusin seistä toisten tukena – olihan minulla kokemusta kiusattuna olemisesta."

Harrodsin omisti tuolloin kohuttu liikemies Mohamed Al-Fayed, jolla on suomalainen vaimo Heini Wathen. Vaalea skandinaavisuus oli jonkinlainen valtti, mutta vielä tärkeämpää oli kielitaito.

Britannia on tiukka luokkayhteiskunta, se näkyi myös Harrodsin hierarkkisessa työkulttuurissa. Minunkin piti ehdottomasti ruokailla johtajien pöydässä, ei apinoiksi kutsuttujen tavallisten myyjien seurassa.

Työsuhteen alkaessa piti kirjoittaa vino pino vaitiolosopimuksia, koska asiakaskunta vilisee merkkihenkilöitä. Suurimman vaikutuksen minuun teki kaunis, ujo ja ystävällinen prinsessa Diana, jonka tapasin kahdesti.

Päästyäni esimieskoulutukseen aloitin työt kosmetiikkapuolen apulaissisäänostajana. Alaisia oli satakunta, ja raportoin suoraan Al-Fayedille. Moni pelkäsi häntä, mutta minä päätin olla näyttämättä pelkoani.

Työskentelin Harrodsilla pari vuotta. Kaiken glamourin keskellä sisälläni alkoi versoa luottamusmiestyyppi. Osasyynä siihen, että halusin seistä toisten tukena, olivat myös omat kokemukseni kiusattuna olemisesta.

Takaisin kentälle

Kyllästyttyäni kosmetiikkaan tein töitä mainostoimistossa ja meklarien assistettina. Olin tuohon aikaan avoliitossa. Avomieheni, Kyprokselta kotoisin oleva kirurgi, oli työssään pätevä mutta sosiaalisessa mielessä kulmikas. Liitto kesti kuitenkin kymmenen vuotta.

Lopullisesti palasin Turkuun vuonna 2005. En ollut ollenkaan varautunut siihen, miten oudolta ja pysähtyneeltä kaikki tuntui.

Onni kääntyi, kun tapasin mieheni Masan. Muutin hänen perässään Helsinkiin 2007 ja aloitin työt lentoaseman tax free -myymälässä. Pidin työtä väliaikaisena, mutta lentokentän ilmapiiri imaisi minut mukaansa. Nyt olen ollut tax free -henkilöstön pääluottamusmiehenä kolmisen vuotta, ja se on työni suola.

Omat lapset jäivät tekemättä, mutta jollakin tavalla koen onnistuneeni uusperheellisenä. Mieheni ex-vaimo kuuluu parhaisiin ystäviini."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2017.

Ilomantsilainen Tarja, 69, ja järvenpääläinen Raili, 68, vaihtoivat viideksi päiväksi rohkeasti kotejaan, harrastuksiaan ja lähipiirejään ET-lehden pyynnöstä. Miltä tuntui elää toisen elämää?

Opiskelijat tapaavat käydä vaihdossa ulkomailla, mutta Raili Ojala-Signell ja Tarja Patrikainen ovat ehkä lanseeranneet jotain uutta: seniorivaihdon. Raili ja Tarja vaihtoivat kotejaan, harrastuksiaan ja lähipiirinsä viideksi päiväksi ET-lehden pyynnöstä. Seikkailusta tarkemmin kertova juttu ilmestyy 25.4. ET-lehdessä 9/2018. 

Tarja asuu yksin isossa omakotitalossa Ilomantsissa. Lapsenlapset Nikolaos, 13, Anastasia, 10, ja Nektaria, 6, Lampropoulos ovat usein mummolla hoidossa ja yökylässä. Tarjan tytär Riikka Patrikainen on ortodoksisen seurakunnan kanttori ja hänen miehensä Ioannis Lampropoulos sen kirkkoherra.

Railin kotipesä on rivitalossa Järvenpäässä. Hänkin on leski, mutta viettää avomiehensä kanssa yhdessä viikonloput ja kesät. 

Kumpikin naisista suunnitteli toiselle tekemistä, joka noudatteli kodin omistajan tavallista viikko-ohjelmaa.

Miltä toisen ihmisen elämään hyppääminen tuntuu? Ilomantsissa Tarjan kotona viisi päivää viettänyt Raili pääsi tutustumaan itselleen uusiin asioihin, kuten kuorolaulantaan, ortodoksiseen seurakuntaan ja paikallisten piirakoiden leivontaan.

Näin Raili kertoo ajastaan Ilomantsissa.

Raili Ojala-Signell, 68:

Uudessa kodissa

"Tarjan perheystävä Jorma Savinainen oli minua vastassa saapuessani Ilomantsiin myöhään sunnuntai-iltana. Hän opasti minut emännän auton käyttöön ja neuvoi myöhemmin myös leivinuunin lämmityksessä. Halusin oppia, vaikkei sillä käytännön merkitystä viikon aikana ollutkaan.

Jorma piti minulle hyvän esitelmän siitä, millaisia puita lämmityksessä tulisi käyttää. Halot kasattiin uuniin keoksi, keskelle jätettiin rako, johon laitettiin muutama kuiva tuohi. Tulitikulla ei tarvinnut kuin näyttää tuohiin päin, kun tuli tarttui kuiviin halkoihin ja loimusi uunista olohuoneeseen.

Tarjan kotona oli kotialttari. Myös muissa huoneissa näkyi hänen ortodoksinen uskonsa. Minä keitän taustalla teevettä.

Ensimmäistä kertaa kuorossa

En ole koskaan laulanut kuorossa, koska en osaa laulaa nuoteista. Mutta se ei tuntunut olevan tarpeen tässä kansanlaulukuorossa. Kuuntelin, kun kuoron johtajat Riikka Patrikainen ja Liisa Matveinen laulattivat eri ääniä vuorotellen. Kun sävelkulku tuli tutuksi, liityin minäkin naisäänten joukkoon.

Alkuesittelyssä tutustuin muihinkin kuorolaisiin ja heidän taustoihinsa. Tarjan ystävät Erja Karvinen (oikealla puolellani) ja Leena Purmonen (vasemmalla) ottivat minut heti siipiensä suojiin. Kun meidät pyydettiin pöytien takaa luokan eteen kuoroasetelmaan laulamaan seisaaltaan ”Ruskie neitsyt, valkie neitsyt…”, lauloin jo rohkeasti mukana. Sain vieruskaverilta jopa kiitosta kauniista äänestäni.

Tästä uudesta kokemuksesta jäi niin positiivinen olo, että taidan alkaa etsiä Järvenpäästä matalakynnyksistä kuoroa uudeksi harrastuksekseni.

Varamummon rooli haltuun

Kuoron jälkeen menin Tarjan tyttären Riikan perheeseen illalliselle. Olin varannut kotoa mukaan leipomiani I Love You -pipareita tuliaisiksi. Ajattelin, että lapsia tämä kansainvälinen viittomamerkki voisi kiinnostaa. Viittomakieli on minulle tuttua, sillä vanhempani olivat kuuroja ja minäkin olen elänyt kuurojen yhteisössä. 

Vastaanottoni perheessä oli heti innostunut. Lapset Nikolaos (Niko), Anastasia (Ansku) ja Nektaria (Nekku) innostuivat heti asettelemaan sormiaan ILY-muotoon. Kohta minut pyydettiinkin yläkertaan lasten valtakuntaan tutustumaan tyttöjen keppihevosiin ja muihin leluihin. Kaikki puhuivat ja esittivät kysymyksiään minulle yhtaikaa. Seuraavana oli vuorossa kreikkalainen tanssiesitys, johon Anastasia oli tehnyt koreografian ja isoveli Niko etsi netistä musiikin.

Turhaan olin pelännyt tätä lastenlasten hoitoa heidän varamummonaan, minut otettiin avosylin vastaan. Samalla saimme sovituksi vaihtoviikkoni lasten hoito- ja kuljetusajat.

Piiroiden leipominen tutuksi

Pääsin kokeilemaan paikallisten piirakoiden (piiroiden) leipomista. Kesäaikaan Ilomantsissa on turisteille piirookoulu Ravintola Parppeinpirtillä, mutta muulloinkin se järjestetään tilauksesta halukkaille.

Pirootsupussa eli piirakkanurkassa oli lasin takana piiroiden teko jo hyvässä vauhdissa saapuessani paikalle. Pohjia oli kaulittuina iso kasa, josta opettaja Johanna Ikonen otti leivinalustalle kymmenkunta kappaletta käsiteltäviksi. Lastalla jokaisen päälle nakattiin valmista perunamuusia. En ollut tiennytkään, että täytettä levitetään melkein reunoihin saakka. Rypytys kahdella sormella keskeltä päähän, piirakan pyöräytys ja sama toiseen päähän. Päät oli tärkeä vielä kääntää, etteivät ne palaisi.

Sain kädestä pitäen ohjausta myös riisipiiroiden tekemisessä. Rypytys minulta vielä sujui, mutta ruispohjien kaulitseminen vaati jo enemmän taitoa. Uutta oli snapsilasin käyttö samankokoisten pohjien tekemisessä kaulitusta taikinasta. 

Pari tuntia piiroitten teossa lensi siivillä. Seuraavalla Ilomantsin matkallani, toivottavasti jo tulevana kesänä, haluan ehdottomasti päästä nauttimaan karjalaisen pitopöydän antimista Parppeinvaarassa.

Vapaaehtoishommissa

Paikalliset Leijonat ja Ladyt käyvät ulkoiluttamassa vanhuksia. Tarjan ystävä Leena Purmonen on miehensä Kari-Matin ja muiden Leijonien ja Ladyjen kanssa käynyt vapaaehtoistoimintana kerran viikossa ulkoiluttamassa vanhuksia palvelukeskuksessa.

Torstaille osui ensimmäinen kunnon pakkaspäivä kolmen lumisateisen päivän jälkeen. Koska viima oli myös kova, kovinkaan moni vanhus ei halunnut lähteä ulos. Eräs pyörätuolissa istuva mies käväisi saattajansa kanssa tekemässä parkkipaikalla kierroksen, mutta halusi pian takaisin sisään. Intervallijaksolla palvelutalossa oleva reipas ja hyväkuntoisen oloinen Keijo Sivonen teki pitkän lenkin kahden Leijonan kanssa. Palattuaan otettiin vesitornin juurella meistä ryhmäkuva.

Ensikertalaisena paastopalveluksessa

Ortodoksisen kirkon kanttorina toimiva Riikka Patrikainen oli opastanut minua hieman etukäteen tämän paastopalveluksen kulusta. Erona luterilaiseen kirkkoon oli se, että eri kirkkoon kuuluvat eivät voisi osallistua palveluksessa jaettuun ehtoolliseen.

Kirkon kauneus häikäisi minut. Seurakuntalaisia alkoi saapua, he kävivät sytyttämässä kynttilöitä ikonien eteen ja jotkut suutelivat edessä olevaa ikonia. Muutama tuttukin kuoroista tervehti minua. Minua opastettiin, että jos en jaksaisi seisoa koko palvelusta, voisin hyvin käydä istumaan seinänvieruspenkille.

Kuoron laulu ja pappien rukouksien ja tekstien esittäminen laulaen hypnotisoi minut tunnelmaan. Jossain vaiheessa kynttilöiden ja suitsukkeen haju alkoi jopa heikottaa. Suuresti hämmästelin vanhojen naisten ketteryyttä, kun he useaan otteeseen polvistuivat rukoukseen lattialle ja nousivat taas suuremmitta vaikeuksitta ylös.

Vaikka ehtoollisviiniin en saanutkaan osallistua, minua kehotettiin hakemaan vaaleaa leipää isä Ioanniksen leipäkorista. Kuvassa takanani on Hannu Lappalainen, jonka olin tavannut aiemmin molemmissa kuoroissa. Hän ystävällisesti opasti ensikertalaista palveluksen aikana.

Viittomien opettamista

Olin ennen paastopalvelusta vienyt Tarjan lapsenlapsen Nekun muskariin. Kun opettaja ei ollut vielä saapunut, opetin hänelle muutaman eläinviittoman. Nekku osasi viittoa jo vesikilpikonnan, joten opetin miten maakilpikonna viitotaan. Kymmenessä minuutissa käytiin läpi tavallisimmat kotieläimet. 

Paastopalveluksen jälkeen oli seurakuntalaisten yhteinen teehetki, jossa tutustuimme toisiimme ja isä Ioannis kertoi paaston merkityksestä. Siinä oli minulla myös aikaa kuulustella, mitä Nekku muisti opettamastani. Hän muisti melkein kaikki kymmenen viittomaa. Kuvassa viitotaan ”lehmä”. Taustalla isä Ioannis ja äiti Riikka teetä kaatamassa.

On hyvin tavallista, että lapset muistavat kissa-viittoman väärin. Hyvin useinhan he myös silittävät kissaa vastakarvaan. Tässä käydään läpi väärä viittoma vasemmalta oikealle, kun oikea viitotaan oikealta vasemmalle, jolloin rystyset ovat kissan pää. Muut seuraavat kiinnostuneina.

Talvinen Ilomantsi tuli tutuksi


Hattuvaarassa sijaitseva Suomen vanhin tsasouna eli ortodoksinen rukoushuone oli lumimaisemassa. 

Näin myös tsasouna-lumiveistoksen Ilomantsin torilla.

Ilomantsissa on kylillä moottorisahaveistoksia, sillä siellä pidetään kesäisin moottorisahaveiston MM-kisat."

 

Railin sydämestä osa jäi Ilomantsiin.

– Luonto niin kaunis, ja haluan kokea myös Ilomantsin kesän. Tiedustelin jo majapaikkaa tämän jutun valokuvaajan Eija Irene Hiltusen Kuuksenkaareen, joka on vanha lakkautettu kansakoulu.

Mutta suurin syy palata kesällä on uudet ystävät ja tuttavat.

– Karjalaisten ihmisten sydäntä lämmittävä ystävällisyys ja vieraanvaraisuus on koskettavaa.

Lisää Railin ja Tarjan kokemuksista voit lukea ET-lehdestä 9/2018, joka ilmestyy 25.4. 

”Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua”, kirjoittaa ET:n päätoimittaja Katriina koulumuistoistaan.

Pelkäsin ala-asteella käsityönopettajaani. Hän oli ankara, hyvin uskonnollinen ja lapsen silmissä tietenkin ikivanha. Hän otti minut silmätikukseen.

Kovimmalle jouduin eräänä syksynä, kun neuloimme tossuja. Veimme oppitunnilla kukin vuorollamme opettajalle työn nähtäväksi. Hän istui opettajanpöydän takana, ja me tyttöset odotimme jonossa vuoroamme.

Muistan vieläkin opettajan kahvinhajuisen hengityksen, ärsyyntyneet liikkeet hänen napatessaan tossuntekeleen käsistäni ja tossujen ruman vihreän langan. Muiden edistymistä hän kehui vuolaasti, mutta minun silmukkani olivat aina liian tiukkoja tai liian löysiä. Taisivat ne ollakin. Ainakaan hyvällä mielellä en niitä neulonut.

Äitini auttoi iltaisin lisäämään työhön muutamia kerroksia, ja valmistuivathan tossut lopulta. Paria niistä ei kuitenkaan koskaan tullut. Toinen tossuista jäi toista rutkasti pienemmäksi.

Tänä keväänä näin käsityönopettajani televisiossa. Putous-viihdeohjelman hahmo Ansa Kynttilä oli kuin ilmetty opettajani. Ei liene sattumaa, että tyrannimainen opettaja nousi ohjelman toiseksi suosituimmaksi hahmoksi. Hänenlaisensa moni muistaa lapsuudestaan, varsinkin jos on sellaisen käsiin joutunut.

Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Keväisin pidettävät luokkakokoukset ovat mainio tilaisuus käydä yhdessä läpi mukavia ja ikäviä koulumuistoja vuosikymmenten jälkeen. Huonoille kokemuksille voi usein jo nauraa, mutta jäljen ne ovat varmasti jättäneet.

Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua, ja kaikkiaan minulla on kouluvuosista mukavat muistot.

Myöhemmin neuloin ja virkkasin mielelläni ja ompelin itselleni jopa paitoja ja housuja. Nyt käsityöt ovat jääneet, mutta kunhan aikaa löytyy, tartun taas koukkuun. Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Kevään valoa käsitöihin ja askareihin!

Katriina, päätoimittaja
katriina.palo-narhinen@sanoma.com

Teksti on pääkirjoitus ET-lehdestä 8/2018.

Katriina Palo-Närhinen
Seuraa 
Liittynyt15.1.2018

Pääkirjoitus: "Huonot koulukokemukset naurattavat nyt, mutta jäljen ne kyllä ovat jättäneet"

Hei, ja kiitos palautteestasi. Olet aivan oikeassa: yksikin epäreilu opettaja on liikaa, jos sellainen jättää traumoja eliniäksi. ET-lehti ei missään nimessä hyväksy valta-asemaansa väärinkäyttäviä opettajia. Pääkirjoitukseni viesti oli, että lapsuuden ikävistä koulukokemuksista huolimatta niitä monesti ympäröivät mukavat kokemukset, reilut opettajat ja hyvät ystävät. Niitäkin kannattaa muistella, ja kokonaisuus jää useimmilla plussan puolelle. Pahoittelen, että tämä viesti ei auennut riittävän...
Lue kommentti
qwertyuiolkjhgfd Satunnainen n...

Pääkirjoitus: "Huonot koulukokemukset naurattavat nyt, mutta jäljen ne kyllä ovat jättäneet"

Mutta millaisia traumoja tuollaiset hirviö opettajat ovat jättäneet lapsiin? Montako elämää he ovat tuhonneet? Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin armoitettu päätoimittaja, joita opettaja ei onnistunut lannistamaan. Itse asiassa, koko päätoimittajan kirjoituksen pointti jäi epäselväksi minulle. Päätoimittajakin voisi miettiä miksi koko teksti on kirjoitettu? Onko tuossa jotain järkeä? Minulle ainakin jäi mielikuva että jutun ainoa pointti on se että päätoimittajakin sai jotain aikaan. Vai...
Lue kommentti