Päivi Toroila (s. 1964) asuu miehensä kanssa Helsingissä. Perheeseen kuuluu teini-ikäinen bonustytär. Päivi työskentelee Helsinki-Vantaan lentoaseman tax free -osaston myyjänä ja pääluottamusmiehenä.
Päivi Toroila (s. 1964) asuu miehensä kanssa Helsingissä. Perheeseen kuuluu teini-ikäinen bonustytär. Päivi työskentelee Helsinki-Vantaan lentoaseman tax free -osaston myyjänä ja pääluottamusmiehenä.

Lapsena amputoitu jalka ei estänyt Päivi Toroilaa toteuttamasta haaveitaan. Lentoemännäksi hänellä ei olisi pitänyt olla mitään asiaa, mutta toisin kävi.

"Synnyin vasen jalka kampurana. Äitini sai hierottua jalkateräni suoraksi – vauvan luut ovat niin taipuisat – mutta eihän se kestänyt.

Olin muutaman kuukauden ikäinen, kun jalkani leikattiin, huonolla menestyksellä. Mätänin ihan kirjaimellisesti sairaalan sänkyyn, kun hoitava lääkäri oli lähtenyt kesälomalle. Kuolion pysäyttämiseksi jalkani silvottiin karmean näköiseksi.

Rujolta näytti myös ortopedinen tukijalkine, puusta ja metallista muotoiltu "saapas", jonka kanssa onnuin koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Se ei jäänyt keneltäkään huomaamatta.

Koulussa olin jatkuvan pilkan kohde, mutta uhriksi en suostunut. Suojasin sisintäni koppavuudella ja pärjäämällä koulussa. Jossain vaiheessa ajattelin pyrkiä uskonnonopettajaksi. Vanhempani ovat lähtöisin Laatokan Karjalasta, ja ortodoksinen usko on yhä tärkeä osa perheemme arvomaailmaa.

Uusi elämä

Synnyin uudelleen, kun täytin 16. Kasvuvaiheen loputtua jalkani riekaleet amputoitiin ja sain elämäni ensimmäisen kunnon proteesin. Kävelyni parani merkittävästi, ja saatoin käyttää tavallisia kenkiä. Se oli ihmeellistä, psyykkinen ja fyysinen metamorfoosi.

"Kun ihmisellä on vamma, muut määrittelevät kärkkäästi, mikä hänelle on mahdollista. En taipunut siihen."

Turun seudulla oli tuolloin suosittu vaatemerkki Trinet. En ollut koskaan ennen käyttänyt hametta, mutta sairaalasta lähdin Trinetin muodikkaassa kietaisumekossa. Se mekko on yhä tallessa.

Muutokseni herätti hämmennystä myös koulussa. Minä puolestani tajusin, että saatan joskus saada jopa poikaystävän.

Taipumaton

Kaiken kokemani jälkeen halusin väen väkisin alalle, jossa ulkoinen olemus on tärkeässä roolissa. Ylioppilaaksi päästyäni opiskelin kosmetologiksi. Vielä tuolloin en tajunnut, että tutkinnosta voisi olla hyötyä muissakin yhteyksissä.

Mieli paloi maailmalle. Hassen matkat oli tuolloin iso firma, ja pääsin sen opaskurssille. Sen verran olin tomera, että jouduin pahimpaan paikkaan eli Kanarialle, jossa piti vähän väliä olla psykologina ja poliisina.

Puolen vuoden jälkeen halusin lentoemännäksi. En tajunnut, että amputoidun raajan kanssa niihin hommiin ei pitäisi olla asiaa.

Kun ihmisellä on jokin vajavaisuus tai vamma, muut määrittelevät kärkkäästi, mikä hänelle on mahdollista. En taipunut siihen.

Huomasin Helsingin Sanomissa ilmoituksen, jossa Luft Transport Espana haki lentoemännäksi koulutettavia. Kiinnitin asiaan huomiota senkin vuoksi, että olin oppaana lentänyt LTE:n koneilla. Pidin tuolloin tapanani käydä esittäytymässä ohjaamossa, ja ilmoitin olevani valmis auttamaan henkilökuntaa, jos on tarvetta.

Minut hyväksyttiin lentoemäntäkursseille, vaikka espanjan taitoni rajoittuivat yleisiin hokemiin ja fraaseihin. Olin siis kielipuoli ja jalkapuoli.

Peloton tyttö

Ennen kurssin alkua tuli tunne, että proteesista pitää kertoa. Paukautin tiedon puhelimessa, ja kun en ymmärtänyt vastausta, kuvittelin, että asia on sillä selvä. Vasta kurssipaikalla Mallorcalla minulle selvisi, että nimeni oli pyyhitty yli osallistujalistalta. En suostunut perääntymään, ja kouluttajat olivat tukka pystyssä: mitä tämän pelottoman tytön kanssa pitäisi tehdä? Lääkäri näytti oikein lakikirjasta, että raajastaan amputoitu ei voi saada lentolisenssiä.

Päätin vedota Juan Carlosiin. Olin lukenut, että sodassa vammautuneet lentäjät olivat saaneet kuninkaalta luvan jatkaa työtään.

Päätökseni teki vaikutuksen kurssilaisia testanneeseen psykologiin, ja hän järjesti minut yhtiön operatiivisen johtajan puheille. Menin tapaamiseen jännittyneenä, pää täynnä valmiiksi harjoiteltuja lauseita: Olen päättänyt, että minusta tulee hyvä lentoemäntä. Kurssilla on minua kauniimpia tyttöjä, mutta yksikään ei ole yhtä hyvä kuin minä.

Yllättäen tämä mies vastasi: Uskon sinua, Päivi. Hän oli aiemmin työskennellyt pilottina ja kertoi muistavansa minut opasajoiltani. Nimenomaan sen, että olin yksi niistä harvoista, jotka kävivät esittäytymässä ohjaamossa.

Nyt hän puolestaan päätti tehdä jotakin poikkeuksellista. En voisi saada lentolisenssiä, mutta jos läpäisen kurssin, voisin lentää lipuilla. Lippu takaisi minulle luvan olla koneessa, jos tarkastaja sattuisi joskus tulemaan.

"Räpiköin vedessä niin, että tarkastaja uhkasi pysäyttää kellon, mutta karjuin hänelle selviäväni."

Kurssi kesti kahdeksan viikkoa. Tempo oli kova, ja opiskelijoita karsivia tenttejä järjestettiin joka viikko. Päivät ja yöt tankkasin kurssimateriaalia sanakirjojen kanssa. Kolmannella viikolla koin kielellisen heräämisen. Jotenkin se vain aukeni, ja suoritin loput tentit kiitettävästi.

Mutta pahin oli vasta edessä: uimakoe. En osannut uida. Tässäkin ongelmassa sain korvaamatonta apua yhdeltä kurssikaverilta, joka iltaisin harjoitutti minua hotellin altaassa. Aikaa testiin oli muutama viikko.

Testipäivänä tepastelin missien näköisten daamien joukossa uimaproteesi jalassa. Sadan metrin matka piti taittaa alle kolmessa minuutissa. Räpiköin vedessä ensin niin, että tarkastaja uhkasi pysäyttää kellon, mutta karjuin hänelle selviäväni. Alitin määräajan kahdella sekunnilla.

Lontoon vuodet

Ilman lisenssiä en saanut olla vastuussa lentokoneen ovista, mutta kyllä minä niitäkin vuosien varrella availin. Kaiken kaikkiaan työ vastasi odotuksiani, ja elämä oli hauskaa. Puolet vuodesta asuin Kanarialla, toisen puolen Mallorcalla.

Neljässä vuodessa kyllästyin kiertolaisen elämään. Halusin jotakin pysyvää – ja tutun kielen. Päädyin Lontooseen joulun alla 1992. Muuan upeasti valaistu rakennus vangitsi heti huomioni, Harrodsin tavaratalo. Sinne!

Panin parhaat päälle ja päädyin sadan muun hakijan kanssa jonottamaan pääsyä Harrodsin työvoimatoimistoon. Päässäni oli leopardikuvioitu hatuntötterö. Hetken päästä tunsin koputuksen olkapäässäni – minut poimittiin jonon ohi haastatteluun. Ja kyllä niitä haastatteluja piisasikin.

Perinteikäs amerikkalainen kosmetiikkasarja Kiehl's rantautui silloin Britanniaan. Minusta tuli osaston account manager. Sunday Express -lehden jutussa minut esiteltiin "uutena kasvona, joka vietti lapsuutensa heittelemällä lumipalloja".

"Halusin seistä toisten tukena – olihan minulla kokemusta kiusattuna olemisesta."

Harrodsin omisti tuolloin kohuttu liikemies Mohamed Al-Fayed, jolla on suomalainen vaimo Heini Wathen. Vaalea skandinaavisuus oli jonkinlainen valtti, mutta vielä tärkeämpää oli kielitaito.

Britannia on tiukka luokkayhteiskunta, se näkyi myös Harrodsin hierarkkisessa työkulttuurissa. Minunkin piti ehdottomasti ruokailla johtajien pöydässä, ei apinoiksi kutsuttujen tavallisten myyjien seurassa.

Työsuhteen alkaessa piti kirjoittaa vino pino vaitiolosopimuksia, koska asiakaskunta vilisee merkkihenkilöitä. Suurimman vaikutuksen minuun teki kaunis, ujo ja ystävällinen prinsessa Diana, jonka tapasin kahdesti.

Päästyäni esimieskoulutukseen aloitin työt kosmetiikkapuolen apulaissisäänostajana. Alaisia oli satakunta, ja raportoin suoraan Al-Fayedille. Moni pelkäsi häntä, mutta minä päätin olla näyttämättä pelkoani.

Työskentelin Harrodsilla pari vuotta. Kaiken glamourin keskellä sisälläni alkoi versoa luottamusmiestyyppi. Osasyynä siihen, että halusin seistä toisten tukena, olivat myös omat kokemukseni kiusattuna olemisesta.

Takaisin kentälle

Kyllästyttyäni kosmetiikkaan tein töitä mainostoimistossa ja meklarien assistettina. Olin tuohon aikaan avoliitossa. Avomieheni, Kyprokselta kotoisin oleva kirurgi, oli työssään pätevä mutta sosiaalisessa mielessä kulmikas. Liitto kesti kuitenkin kymmenen vuotta.

Lopullisesti palasin Turkuun vuonna 2005. En ollut ollenkaan varautunut siihen, miten oudolta ja pysähtyneeltä kaikki tuntui.

Onni kääntyi, kun tapasin mieheni Masan. Muutin hänen perässään Helsinkiin 2007 ja aloitin työt lentoaseman tax free -myymälässä. Pidin työtä väliaikaisena, mutta lentokentän ilmapiiri imaisi minut mukaansa. Nyt olen ollut tax free -henkilöstön pääluottamusmiehenä kolmisen vuotta, ja se on työni suola.

Omat lapset jäivät tekemättä, mutta jollakin tavalla koen onnistuneeni uusperheellisenä. Mieheni ex-vaimo kuuluu parhaisiin ystäviini."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2017.

Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen  suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.
Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Pirkko Tuppurainen, 64, teki vuosikymmenet lähetystyötä Etiopiassa. Nyt hän totuttelee eläkkeellä olemiseen ja Suomeen, jonka vauraus tuntuu vieraalta Afrikan köyhyyden jälkeen.

"Suomessa vallitseva yltäkylläisyys ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Kerran lihatiskillä hieno rouva valitsi nirsoillen kissalleen lihaa. Halusin itkeä: on maita, joissa lapset kuolevat nälkään, ja meillä mikään ei ole kyllin hyvää kissalle.

Tein itse 20 vuotta lähetystyötä Etiopiassa ja näin siellä äärimmäistä köyhyyttä.

Kasvoin ajatukseen lähetystyöstä yhdessä mieheni Aki Tuppuraisen kanssa. Tulimme molemmat uskoon nuorena, ja tapasimme vuonna 1974, kun Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys järjesti nuorille leirejä Italiassa. Vuotta myöhemmin menimme naimisiin.

Lähetystyö oli meille mahdollisuus auttaa ja levittää Jumalan sanaa. Uutiset Biafran nälänhädästä koskettivat, mutta yksin en olisi uskaltanut lähteä. Olemme olleet Akin kanssa aina toistemme tukena: jo matkustaminen yksinäisenä naisena olisi ollut Etiopiassa vaikeaa.

Ennen lähtöä kävimme kielikurssilla Englannissa, ja opiskelimme Kansanlähetyksen valmennuskurssilla. Lähetystyöntekijällä on aina oltava ammatti. Mieheni on autonasentaja ja sai töitä Etiopian kristillisessä koulussa mekaniikan opettajana 1981. Minä olen koulutukseltani sairaanhoitaja ja diakonissa, mutta päädyin Etiopiassa käsityön­opettajaksi samaan kouluun.

Poikamme oli lähtiessämme nelivuotias ja tyttäremme kahden vanha. Vanhempani olivat huolissaan muutostamme, mutta me lähdimme levollisin mielin. Olimme tavanneet muita lähetystyöntekijöitä ja kuulleet heidän kokemuksistaan. Nyt rohkeutemme hämmästyttää minua – emme tienneet Etiopiasta etukäteen juuri mitään!

Olimme tehneet sopimuksen neljän vuoden lähetyskaudesta. Koska Etiopiasta ei saanut länsimaalaisia hyödykkeitä, pakkasimme mukaan sampoota, lasten polkupyörät ja vaatteita. Piti miettiä tarkkaan, mitä lapset kasvaessaan tarvitsevat. Lennot olivat silloin kalliita, eikä Suomessa käyminen ollut mahdollista ennen kauden loppua.

Asetuimme alkeelliseen 10 000 asukkaan kylään lähelle Sudanin rajaa. DembiDollon kylän asukkaat asuivat savimajoissa, kauppoja tai luotettavia lääkäreitä ei ollut.

Koko arki piti rakentaa alusta. Kun kaasu loppui, ruokaa laitettiin nuotiolla. Suomalaisia ruoka-aineita ei saanut, joten opettelin uudet reseptit. Sairastaessamme oma sairaanhoitajan tutkintoni toi turvaa, ja meillä oli mukana Where there is no doctor -kirja.

Asuimme koulun yhteydessä neljän muun suomalaisen lähetystyöntekijän ja etiopialaisten opettajien kanssa. Vaikka kulttuurisokki oli suuri, totuimme hiljalleen uuteen elämään, kiitos vieraanvaraisten kyläläisten. He kutsuivat koteihinsa ja juhliinsa. Lapsen synnyttyä kylän naiset kokoontuvat tanssimaan ja syömään puuroa. Ilokseni sain olla mukana.

Eksoottisesta elämästä tuli pian omaa arkeamme. Lapset nauttivat lämmöstä ja juoksivat pihalla päivät pitkät. Iltaisin pelasimme lautapelejä ja viikonloppuisin teimme luontoretkiä. Vieraat halusivat tunnustella lasten vaaleaa ihoa ja tukkaa. Lapsia uteliaisuus ärsytti.

Lauantain tori oli viikon kohokohta. Isommat hankinnat ja ruokaostokset piti tehdä pääkaupungissa kerran puolessa vuodessa. Sinne oli 500 kilometriä, ja koska teitä ei ollut, matkaan kului maastoautolla sadekautena viikko.

Etiopia oli tuolloin kommunistinen maa, ja kirkkoa vainottiin. Etiopialaisia työtovereita pidätettiin ja kristillinen työ oli meiltä kiellettyä. Se oli pettymys, mutta myös teot ovat keino kertoa Jumalasta.

”Nyt en lähettäisi lapsiani kauas kouluun.”

Vuonna 1990 muutimme Airan pikkukaupunkiin. Sain vihdoin työtä sairaalasta ja elin innostavaa aikaa. Hoitohenkilökunnasta oli pulaa ja tein töitä, joihin koulutukseni ei olisi riittänyt. Olin jopa kätilö! Vastuu kauhistutti, mutta pidän haasteista. Iltaisin ahmin Suomesta tuomaani ja Addis Abebasta ostamaani ammatillista kirjallisuutta ja yritin oppia lisää.

Koska Airassa ei ollut kouluja, lähetimme 14-, 11- ja 8-vuotiaat lapsemme suomalaiseen kouluun toiselle paikkakunnalle. He asuivat siellä viikot suomalaisissa perheissä. Se tuntui silloin oikealta ratkaisulta, mutta nyt tekisin toisin: vanhempien ja lasten on hyvä olla yhdessä. Lapsetkin kokivat eron ikävänä. Nuorena äitinä ei ollut samaa ymmärrystä kuin mummina.

Seuraavana vuonna Etiopiassa puhkesi sisällissota. Olimme pahassa paikassa rintamalinjojen välissä. Lähtöpäätös takaisin Suomeen tehtiin nopeasti ja jouduimme pakkaamaan koko kodin yhden yön aikana. Päätiet oli suljettu, joten matkustimme sivuteitä pitkin. Se oli pelottavaa. Ehdimme onneksi pois alta ennen taistelujen yltymistä.

Suomeen asettuminen oli vaikeaa. Palasimme kesken lähetyskauden ja kotimme oli vuokralla. Akilla ei ollut töitä ja minun diakonin virassani oli sijainen. Oli lama-aika ja työllistyminen oli hankalaa.

Lasten piti luoda kaikki ystävyyssuhteet alusta. Etiopiassa teini-ikäiset ovat vielä lapsia, ja suomalainen teinikulttuuri tuntui vieraalta. Sopeuduimme pikkuhiljaa.

Kun lapset olivat lentäneet pesästä, Kansanlähetys pyysi meitä palaamaan Etiopiaan. Päätimme lähteä sinne vuonna 2003.

Maailma ja Etiopia olivat reilussa kymmenessä vuodessa muuttuneet paljon. Addis Abeba oli moderni kaupunki ostoskeskuksineen ja kaupunkijunineen. Etiopiassa oli uskonnonvapaus toisin kuin ennen vuotta 1991 ja ääri-islam nousussa. Nyt kulkuyhteydet ovat parantuneet ja jopa maaseudun ihmisillä on kännykät, vaikka köyhyys on yhä syvää.

Työskentelin Kansanlähetyksen esimiestehtävissä ja mieheni Lähetyksen ja Ulkoministeriön kehitysyhteistyöhankkeissa. Koulutuksen tukeminen on minusta parasta apua. Eräs Lähetykseltä koulustipendin saanut poika on Etiopian parhaita silmälääkäreitä ja toisesta tuli oikeusministeri.

Yksi suuri ilon aiheeni on ollut vuonna 2008 käynnistämäni Nuttu-hanke. Pyysin tuttuja Suomessa kutomaan keskosvauvoille sadekautta varten villanuttuja. Tavoitteena oli kerätä niitä 50. Sana projektista levisi ja siitä innostuttiin Suomessa. Nyt nuttuja on kerätty 130 000 ja niitä viedään moniin maihin.

Maailman muutosta kuvaa se, että tällä kertaa kävimme Suomessa joka vuosi ja pidimme yhteyttä lapsiin Skypellä. Ennen kirjoitettiin kirjeitä ja puheluihin oli varaa vain jouluna.

Paluu eläkepäiviksi Suomeen oli itsestään selvä, sillä täällä ovat lapsemme ja kuusi lastenlastamme. Suhde heihin syntyy vain yhdessä olemalla.

"Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut."

Tulimme tänne heinäkuussa 2017. Toisin kuin sodan keskeltä lähtiessämme saimme nyt hyvästellä Etiopian ja ystävät rauhassa. Pakkasimme tärkeimmät muistot mukaan. Lentokoneessa ­tunsin haikeutta, mutta myös helpotusta. Ystäviä ja työtovereita tulisi ikävä, mutta heitä voimme palata tapaamaan. Työ antoi paljon, mutta oli käynyt myös raskaaksi.

Etiopiassa emme ikinä olleet sulautuneet täysin joukkoon: valkoinen iho erottaa ja kielii vauraudesta. Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut

Etiopialaiset ovat huomaavaisia. He eivät kieltäydy suoraan – ”ehkä” tai ”huomenna” ovat tapoja sanoa ei. He eivät myöskään kimpaannu julkisesti, sillä suuttuva menettää kasvonsa. Toivon oppineeni Etiopiassa kärsivällisyyttä ja kykyä huomioida muut.

Työneuvotteluja edeltää Etiopiassa aina yhteinen ateria, ja tuttavia tervehditään kadulla kättelemällä ja kuulumiset perusteellisesti vaihtamalla. Suomeen palattuani kättelin aluksi jopa pankkivirkailijaa tiskillä. Se ihmetytti.

Etiopia tuo perspektiiviä kaikkeen. Vaikka elintaso kohosi Etiopiassa kohisten, myös elintasoerot kasvoivat. Kaupunkien laidalla ihmiset asuvat pahveista kyhätyissä kodeissa yllään pelkkiä riepuja. Kerjääviä lapsia on paljon ja vanhukset ovat ilman suvun tukea heitteillä. Opin vuosien varrella, ettei kaikkia voi auttaa. Kestävintä on tukea rakenteiden muutosta. Köyhyyden näkemiseen en silti tottunut koskaan.

Paluun jälkeen olimme Kansanlähetyksellä Suomessa töissä tämän vuoden helmikuuhun asti. Kerroimme seurakunnissa kokemuksistamme. Se oli keino käsitellä paluuta ja toi puuhaa päiviin. Todellinen muutos alkaa nyt, kun jäämme eläkkeelle.

Pidämme silmiä auki sopivaa avustusprojektia varten. Pienet asiat ilahduttavat: kotiovelta alkava metsä, uimahalli ja mökki. Kärsin lukupulasta vuosia, ja nyt kirjastot ovat ilo. Yhteys moniin ystäviin on säilynyt, ja he auttavat sopeutumisessa.

Mies haluaa matkustaa eläkkeellä, mutta minä nautin kotona olemisesta. Paikkani on nyt täällä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2018.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 6/2018.

 

Pirkko

Tuppurainen

Syntynyt: 1953 Eurassa, jossa jälleen asuu.

Työ: Sairaanhoitaja,

diakonissa ja terveyden­hoitaja. Lähetystyön­tekijänä Etiopiassa 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Perhe: Aviomies, kolme lasta ja kuusi lastenlasta.

Harrastukset: Uiminen, lukeminen, käsityöt ja mökkeily.

Salatut elämät -ohjelman Seppo Taalasmaana tunnettu näyttelijä Jarmo Koski rakastaa leikkimistä ja ruuanlaittoa. Yksinäisinä hetkinä syntyy abstraktia taidetta. Juttusarjassa tuttu kasvo kertoo elämänsä tärkeistä numeroista.

2516 jaksoa

Esiinnyin tv-sarjassa Salatut elämät yhtäjaksoisesti 14 vuotta. Joukossa oli hyviä vuosia, mutta myös kyllästymistä.

Kun lopetin 2013, oli jännittävää päästä toteuttamaan itseään vapaammin taiteilijana. Tein dubbauksia eli jälkiäänityksiä ja vierailin eri teattereissa. Esitin muun muassa Mielensäpahoittajan pääosaa Porin teatterissa ja olin mukana Seinäjoen Kaupunginteatterin Kvartetti-näytelmässä.

Salattuja elämiä kuvataan minuuttiaikataululla. Vielä kaksi vuotta lähtöni jälkeen saatoin herätä yö- ja päiväunilta kauhun sävähdykseen: Pitäisikö minun nyt olla jossain? Olenko ehtinyt harjoitella vuorosanani?

3 lasta

Lapseni, joista nuorin on 30-vuotias, ovat elämäni tärkeimmät ihmiset. Kun he olivat pieniä, työskentelin lastenteatterissa, joten pääsin päivänäytösten jälkeen hakemaan heidät hoidosta ja koulusta. Laitoin heille ruokaa ja leikin heidän kanssaan. Leikkimiseen en ikinä kyllästy. Jos olin väsynyt, saatoin kertoa tarinan jäälautalla nukkuvasta isäjääkarhusta ja vetää lapset samalla lautalle nukkumaan. Välillä oli tietysti sukellettava meren syvyyksiin saalistamaan hylkeitä.

Lapset olivat usein mukanani teatterissa ja äänistudioissa. Kun dubbasin lastensarjoja kuten Alfred J. Kwakia ja Matkaa maailman ympäri, katsoin usein kotona piirrettyjä käsikirjoitus kädessä. Lasten kaverit olivat ihastuneita. "Teidän isällä on maailman mahtavin työ. Saa katsoa koko päivän piirrettyjä!"

22 astetta

En suostu uimaan, ellei vesi ole vähintään 22-asteista. Mitä sitä itseään kiusaamaan kylmässä järvivedessä. Kaukaa etelästä löytyy lämpimiä, kristallinkirkkaita vesiä, joskus niin suolapitoisiakin, että uimari pysyy pinnalla.

4 perusväriä

Olen nuoresta saakka maalannut paljon. Teen vesi- ja akryyliväreillä abstraktia taidetta. Maalaamisessa on minusta kyse oman mielenmaiseman hahmottamisesta. Rakastan yksinäisiä hetkiä, joiden aikana maalaan kankaalle sen, mitä mielessäni on. Se on vastapainoa sosiaaliselle näyttelijäntyölle.

Vuosia sitten istuin eräänä yönä keittiönpöydän ääressä ja huomasin, että tussini piirrosjälki näytti erityisen hyvältä vaalealla pöytälevyllä. Yön aikana luonnostelin pöytämme täyteen erilaisia kuvia. Kun muu perhe aamulla heräsi, oli selvää, että minun oli pestävä kuvat pois.

Nuoruudentöistäni on tallella enää yksi vuonna 1967 tekemäni öljymaalaus. Kaikki muut tuhoutuivat, kun kellariimme tuli vesivahinko.

8 hengen yleisö

Olen perheen kuopus, ja minulla on kuusi sisarusta. Totuin pikkupoikana viihdyttämään heitä ja vanhempiani.

Asuimme Keuruulla Otavan asuinalueella. Isäni työskenteli Otavan kirjapainossa latomon faktorina, ja me pääsimme mukaan järjestämään Otavan pikkujoulujuhlia lapsille. Siskoni kuuluivat järjestystoimikuntaan.

Kun ohjelmaan jäi tyhjä tila, sisareni ratkaisivat tilanteen työntämällä minut lavalle. "Puhut vaan niitä samoja höpöjuttuja, joita puhuit eilen illallakin", he käskivät. Vedin lonkalta oman stand up -esitykseni, jossa olin kaalimaan myyrä hyviä juuria etsimässä.

142 kopsautusta

Rakastan ruuanlaittoa, ja valmistan yleensä perheemme ruuat. Olen kokeileva kokki, en annostele mausteita mittalusikoilla. Tällä hetkellä olen innostunut sumac-nimisestä mausteesta.

Minulla on ruokaa laittaessani hassu tapa. Jos pilkon jotakin, lasken pilkkomiseen käytetyt veitsenkopsautukset. En yleensä muistele jälkikäteen niiden määrää, mutta veikkaan, että hyvään sipulikeittoon menee noin 142 kopsautusta.

Luulen, että tapa on peräisin lapsuudestani. Kun kävelin Otavantieltä Keuruun kirkonkylän kansakoululle, viihdytin itseäni yleensä laskemalla, kuinka monta askelta on haapapuiden luota suurelle kivelle ja montako sieltä koululle.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 15/2017.

Syntynyt: 1951 Imatralla. Asuu Helsingissä.

Työ: Näyttelijä ja käsikirjoittaja.

Perhe: Naimisissa, kolme lasta.

Harrastukset: Ruuanlaitto ja maalaaminen.