Elise on asunut Namibiassa yli 20 vuotta, koko aikuisen elämänsä ajan.
Elise on asunut Namibiassa yli 20 vuotta, koko aikuisen elämänsä ajan.

Kehitysyhteistyö vei Elise Heikkinen-Johnstonen nuorena maailmalle. Henkilökohtainen onni löytyi paljon myöhemmin.

"Pienenä minusta tuntui, että olin syntynyt väärään aikaan. Halusin löytöretkeilijäksi, mutta tuntui, että kaikki oli jo löydetty.

80-luvun teininä olin eläytynyt vahvasti rotuerottelun vastaiseen taisteluun, ja halusin Afrikkaan tekemään jotain konkreettista.

Löysin itseni Ambomaalta huhtikuussa 1990, kaksi viikkoa Namibian itsenäistymisen jälkeen. Olin 19-vuotias ja pidin toista välivuotta lukiosta. Olin tullut istuttamaan puita vapaaehtoisena. Samalla kasvattaisin itseäni, mihin teatterikorkeakoulun pääsykokeissa Helsingissä oli neuvottu. Olin varma, että lopulta pääsen teatterikorkeaan. Äiti ja isä olivat valaneet minuun uskon, että pystyn mihin vain.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sinnikäs palkitaan

Puolen vuoden kuluttua halusin nähdä lisää maailmaa. Kiersin ensin Pohjoismaita UFF:n infotyöntekijänä, mutta pian minua pyydettiin jenkkeihin johtamaan ryhmää, joka oli täynnä minua vanhempia ja muodollisesti pätevämpiä vapaaehtoisia. Olimme lähdössä töihin Mosambikiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ryhmä epäili taitojani, enkä voinut näyttää heikkouksiani. Kun minun piti huolehtia, että kaikki oppivat auttavasti portugalia ennen lähtöä, en kertonut, etten osaa sitä itsekään. Pänttäsin illat ja opetin aamulla samat jutut ryhmälle.

Sinnikkyys palkittiin. Mosambikissa ryhmä huomasi, että kykyni luovia vaikeissa tilanteissa vieraassa ympäristössä oli tärkeämpi kuin puuttuva yliopistotutkinto.

Pakkasin kaksi matkalaukkua ja lähdin.

Mosambikissa kädessäni oli melkein joka ilta itsehoito-opas Where there is no doctor (siellä missä lääkäriä ei ole). Joku meistä oli jatkuvasti sairas.

Päätin kouluttautua lääkäriksi. Palasin lama-Suomeen, kävin iltalukion ja pyöritin samalla UFF:n kauppoja Helsingissä. Elämä tuntui verkkaiselta. Mietin, miten maltan lusia pitkiä lääkäriopinnot. Kun juuri silloin alkoi uusi 3,5-vuotinen kansainvälinen sairaanhoitajakoulutus, hain kouluun ja pääsin sinne.

Mutta ennen koulun alkua soi taas puhelin. UFF:n sisarjärjestö kutsui minut Lontooseen pyörittämään jättimäistä kierrätysvaatteiden myymälää. Pakkasin kaksi matkalaukkua ja lähdin.

Kulttuurishokki

Reilun vuoden kuluttua pyysin päästä taas jonnekin, missä elämän perustarpeet olisivat läsnä kouriintuntuvasti. Töitä oli tarjolla Ambomaalla.

Palasin sinne joulukuussa 1995 ja koin ensimmäisen kulttuurishokkini. Olin 25-vuotias ja sitoutunut pitkään työsuhteeseen sadan ihmisen esimiehenä vastuullani 15 käytettyjen vaatteiden kauppaa. Perustin johtamistiimin ja kyselin alaisteni mielipiteitä. Paikalliset oudoksuivat tällaista tapaa.

Ensimmäinen puoli vuotta oli kamalaa aikaa. Kukaan tiimissä ei puhunut juuri mitään. Kaupoista katosi tavaraa. Mikään ei tuntunut toimivan.

Päätin pyytää vanhan työni takaisiin ja matkustin Lontooseen tapaamaan entistä pomoani Helleä. Hän käski ryhdistäytyä – ei heti pidä luovuttaa.

Lensin takaisin, aloin jämäkämmäksi ja annoin muutamalle ihmiselle potkut. Asiat alkoivat sujua. Lopulta johtamistiimissäkin puhuttiin.

"Lääkäri kursi kasvoni kokoon"

Lontoon-matkasta tuli toisellakin tavalla käännekohta elämässäni. Menolento myöhästyi ja jouduin yöpymään hotellissa. Päädyin samaan aamiaispöytään ihanan namibialaisen Desmondin kanssa ja rakastuimme.

Aluksi elimme etäsuhteessa, 600 kilometrin päässä toisistamme. Vajaan kolmen vuoden kuluttua menimme naimisiin ja muutin Namibian pääkaupunkiin Windhoekiin. Aloitin vihdoin yliopisto-opinnot. Erikoistuin työpsykologiaan.

Desmondilla oli mielenterveysongelmia ja hän joi. Hänen tunnetilansa sahasivat ylös ja alas, ja hän oli henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen.

Uskoin, että rakkaus voittaa kaikki esteet.

Lääkäri kursi kasvoni kokoon useamman kerran, mutta olin jääräpäinen: kun on päätetty olla yhdessä, tästä selvitään. Halusin ymmärtää Desmondia. Uskoin, että rakkaus voittaa kaikki esteet.

Kymmenentenä vuonna ymmärsin, että minun on pelastettava itseni. Yhtenä aamuna pakkasin muutamia tavaroita, otin koirat ja lähdin. Ystävä auttoi minua kantamaan sängyn.
Kolme viikkoa myöhemmin, joulukuussa 2007, Desmond pyysi minua käymään kotona. Hän ampui itsensä silmieni edessä.

En tiedä, soitinko ambulanssin itse. Muistan vain sen, etten suostunut uskomaan, etteivät lääkärit voi enää tehdä mitään.

Mutkatonta elämää

Desmond oli jättänyt minulle kirjeen, jossa hän toivoi, että minusta tulisi taas onnellinen. Aloin tunnustella, mitä se voisi tarkoittaa.

En voinut ymmärtää, miten olin saattanut valehdella itselleni. En mielestäni ollut tavallinen pahoinpidelty vaimo, mutta en ollut kyennyt myöntämään, miten huonosti asiat olivat. Muille olin kehitellyt kaikenlaisia tarinoita siitä, minkä takia näytin usein hakatulta. Pikkuhiljaa olin alkanut itsekin uskoa kertomuksiini – myös siihen, että ehkä minusta ei olekaan kaikkeen.

Annoin Desmondin tavarat pois, osan poltinkin. Myin talon ja ostin uuden. Tässä talossa olen asunut nyt Robin kanssa seitsemän vuotta.

Rob ja minä tapasimme netin deittipalstalla huhtikuussa 2009. Olin 39-vuotias. Halusin viettää kepeästi aikaa jonkun kanssa, jonka elämä ei olisi kauhean hankalaa.

"Yhä ihmettelen, että näinkö mutkattomia tavalliset parisuhteet ovat."

Rob asui Johannesburgissa Etelä-Afrikassa, 1400 kilometrin päässä. Tapasimme jo kuukauden kuluttua, ja oli heti selvää, että tämä ei ole mitään kevyttä. Olemme sielunkumppanit.

Puolen vuoden kuluttua Rob muutti luokseni Windhoekiin. Mukanaan hänellä oli matkalaukku ja polkupyörä. Työkalut, kolme kaukoputkea, tulivat perässä. Naimisiin menimme 2011.

Olin aina ajatellut, että saan perheen. Desmond ei halunnut lapsia sairautensa takia. Rob ja minä annoimme lapselle luvan tulla, mutta niin ei käynyt. Lopulta päätimme, että näin on hyvä. Olimme silti hyvin onnellisia, ja minusta tuli hyvin läheinen myös Robin tyttären Kirstenin kanssa.

Ihmettelen yhä joskus, että näinkö mutkattomia tavalliset parisuhteet ovat.

Olen 47-vuotias ja Rob on 52. Namibiassa ei ole eläkejärjestelmää, jonka turvin voisimme viettää täällä vanhuuden päiviä. Niinpä teimme viime jouluna ison päätöksen: muutamme Englantiin, josta Rob lähti vanhempiensa kanssa Etelä-Afrikkaan ollessaan 11-vuotias.

Meillä on vielä monta hyvää työvuotta edessä. Olen jo hankkinut työn vanhusten ja vammaisten kotihoitajana, ja olen innoissani uudesta alusta. Lontoossa meitä odottaa myös Kirsten, joka haluaa asua kanssamme ainakin ensimmäisen vuoden.

Mutta koska elämäni ja ystäväni ovat olleet Namibiassa yli 20 vuotta, toivomme, että voimme jatkossakin viettää paljon aikaa täällä.

Suomen kaipuu

UFF-vuosilla on ollut suuri merkitys elämässäni. Olen niiden jälkeen tehnyt kehitysyhteistyötä monenlaisissa tehtävissä. Silti tärkein osaamiseni tulee vapaaehtoistyöstä ja sen johtamisesta.

Uskon että kaikki ratkaisut ovat jo olemassa ihmisessä ja yhteisössä itsessään. Niiden löytämiseksi vaaditaan itsetuntemusta ja omaa työtä. Ulkoa annettu ei toimi.

Olen vanhemmiten ruvennut kaipaamaan myös Suomea.

Sama perusajatus on myös ihailemallani elämäntaitovalmentajalla Louise Hayllä. Törmäsin hänen Heal your life -oppaaseensa vuosia sitten, kun melkein asuin kirjakaupassa paossa Desmondin huonoja päiviä.

Luin oppaan yhdeltä istumalta ja ymmärsin, että valinta on minun. On aika työstää omia tunteita ja siirtyä eteenpäin. Vuonna 2014 kouluttauduin Louise Hay -valmentajaksi.

Olen kiitollinen vanhemmilleni, jotka kannustivat minua lähtemään maailmalle. Nyt isä on jo kuollut. Äiti täyttää tänä vuonna 70.

Olen vanhemmiten ruvennut kaipaamaan myös Suomea, tutkiskelemaan, mikä kaikki minussa on suomalaista. Tuntuu hyvältä muuttaa lähemmäksi."

Lue myös: Nämä vinkit Elise antaisi elämänmuutosta miettivälle

Elise Heikkinen-Johnstone

  • Syntyi: Turussa, asuu Englannissa.
  • Perhe: Aviomies Rob ja Robin 21-vuotias tytär Kirsten.
  • Työ: Yhteisökehityshankkeiden neuvonantaja ja Louise Hay -valmentaja, muuton myötä alkaa työskennellä kotihoitajana.

Elisen kolme henkireikää

  1. Päiväkirja. Vaikeissa tilanteissa vuodatan tunteeni päiväkirjaan, jonka hävitän, kun tilanne on ohi. Joskus kirjoitan sivukaupalla "haista paska".
  2. Luonto. Hiljennyn, kuuntelen itseäni ja kokoan ajatuksiani. Äänet, tuoksut ja tuulenvire muistuttavat, mistä kaikesta voin olla elämässä kiitollinen.
  3. Ystävät. Haluan jutella ja olla toisten seurassa: vaihtaa ajatuksia, iloita yhdessä ja nauraa niin että vedet valuvat silmistä.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2017.

Sisältö jatkuu mainoksen alla