Taksiautoilija Pirkko Fagerholm ei koskaan jätä asiakastaan Reeaa pihalle vaan vie sisälle asti.
Taksiautoilija Pirkko Fagerholm ei koskaan jätä asiakastaan Reeaa pihalle vaan vie sisälle asti.

Taksiyrittäjä Pirkko Fagerholm on päivystänyt kellon ympäri joka päivä yli 40 vuotta. Hän taipuu moneksi: psykiatriksi, kätilöksi, kodinhoitajaksi, kodinkoneasentajaksi ja puuttuvaksi perheenjäseneksi. 

Kello on 03.45, kun Pirkko Fagerholmin puhelin soi. Sami on pudonnut sängystä, lyönyt kipeästi lonkkansa ja leukansa, eikä pääse enää ylös. Lievästi cp-vammainen nuorimies asuu yksin vuokra-asunnossaan kaupungin laidalla. Hän on Pirkon pirssin vakioasiakas.

Pirkko nousee sohvalta, johon on taas illalla vahingossa nukahtanut, pukeutuu ja laittaa auton lämpenemään. On lähdettävä avuksi, kiireesti, kuka muukaan sinne menisi? On tammikuu ja pakkasta 28 astetta.

Tapahtumasta on kymmenisen vuotta, ja Sami on edelleen Pirkon, 69, asiakas. Tänään Pirkko ajaa Samin kuntoutukseen uimahallille, niin kuin joka torstai.

– Suurin osa kyydeistäni on Kela-korvattavia. Niitä baarikyytejä en enää kyllä aja, vaikka eivätpä ne soitakaan, Pirkko nauraa ja ohjaa Samin sähköpyörätuolin nosto­sillalle.

– Koskaan ei ole kukaan pudonnut, kaatunut tai loukannut, Pirkko sanoo ja pyyhkäisee hikeä otsaltaan.

– No niin, lähdetäänpäs.

Pirkon ääni on pehmeä ja rauhallinen, jotenkin äidillinen. Sami juttelee niitä näitä.

Samalla äidillisellä äänellä Pirkko säestää kyydissään koko Pietarsaaren kaupunkilaisten kirjon, melkein kansan kuvan; milloin vanhuksia, milloin levottomia alakoululaisia. Psyykkisesti sairaita tai synnyttämään matkaavia.

"Ei kai meidän ihmisten tarvitse täällä toisiamme ­pelätä?"

– En muista, että olisin kohdannut vaaraa, Pirkko toteaa lähes nukuttavalla tyyneydellään pohtiessaan työn pelkopuolia.

– Ei kai meidän ihmisten tarvitse täällä toisiamme ­pelätä?

Siivotaan ja haravoidaankin

Tänään Pirkko on aloittanut työpäivänsä vähän kello viiden jälkeen aamulla. Hän on tarkistanut työlistan ja lähtenyt ensimmäiseksi hakemaan kyytiä rautatieasemalta.

Aamulla autoon nousevat työtä tekevät ja koululaiset, sen jälkeen alkaa monenlainen asiointi: käydään lääkärillä, terveyskeskuksessa, pankissa, kaupassa ja apteekissa. Välillä Pirkko vie kuntoutujat harrastuksiinsa ja samalla nappaa kyytiin kotiin palaavat. Lounaalle Pirkko ehtii harvoin. Onneksi on energiapatukat.

– Ihmisiä ei voi jättää pulaan, täytyyhän heidät viedä ja hakea niin kuin on etukäteen sovittu.

Tosin Pirkko kuljettaa kyytiläisiä siinä välissäkin. Uimahallin edessä hän kysyy asiakkaan jättäessään, tarvitseeko joku apua tai kyydin. Aina löytyy asiakas. Joskus hän vie jonkun ilmaiseksi, kun samalla suunnalla ollaan.

"Tässä naisessa on jotakin aivan ainutlaatuista."

Ei sillä, kyllä Pietarsaaressa takseja on, toistakymmentä, mutta moni haluaa Pirkon. Kuten 90-vuotias Reea. Hän ei voisi kuvitellakaan matkustavansa muiden penkeillä.

– Tässä naisessa on jotakin aivan ainutlaatuista, Reea osoittaa kuljettajaansa ja nojautuu lääkäriaseman tiskiä vasten. Pirkko tukee Reeaa kyynärpäistä, on valmiina ottamaan kainaloista kiinni, pyytää istuinta hauraalle ja huojahtelevalle asiakkaalleen.

Pirkko kuljettaa Reean lääkäriin, mutta se on vain pieni osa työtä. Hän tekee asiakkaalleen talvisin lumityöt ja kesäisin haravoinnit, koska Reea on yksinäinen ja hänellä on vanha iso talo. Lisäksi Pirkko hoitaa lukemista harrastavan Reean kirjastoasiat: palauttaa vanhat lainat ja hakee listan mukaan uudet.

– Joskus saatan ajeluttaa hyviä kirjoja autossa päivän ajan. Saavat muutkin lukea, Pirkko hymyilee.

"Joskus ajetaan kotimatka mutkien kautta, että saadaan rauhassa vaihtaa kuulumiset."

Reean polkkamittaiset hiukset valahtavat korvan takaa poskelle ja Pirkko sitaisee ne huomaamattaan takaisin korvan taakse. Silittää vielä ylimääräiset suortuvat.

– Ai niinkö, teinkö minä niin, hän sanoo autolla ja punastelee.

Monelle asiakkaalle Pirkosta on tullut ystävä. Niin kuin Reealle. Joskus naiset ajavat kotimatkan mutkien kautta vain siksi, että saavat rauhassa vaihtaa kuulumiset.

Kyytiystävyys alkoi koirasta. Reean karkeakarvainen elämänkumppani Lotta oli saanut tikun tassuunsa, ja eläin oli kuljetettava Pirkon pirssillä saamaan hoitoa eläinlääkäriasemalle. Eläinrakkaat naiset löysivät heti saman aaltopituuden.

Onko täällä jo herätty?

On vuosi 1949 Alahärmässä, Pesolan kylässä. Seinähirret natisevat, tuoksuu kesältä. Tuvan lattialla nukkuu väkeä mustalaisista sotasairaisiin. Pirkko on pieni tyttö, mutta tottunut siihen, että kun hän aamulla herää, kotona saattaa olla ohikulkijoita, joita äiti on tottunut auttamaan.

– Isä vammautui sodassa, ja kotona pidettiin sotien aikaan muutenkin melkoista vaivaistaloa: kaikki hoidettiin, ruokittiin ja vaatetettiin, jotka ovelle saapuivat, hän kertoo.

Keneltäkään ei suljeta ovea, kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Sen Pirkko ymmärsi jo varhain.

Mutta yhtä asiaa hän ei vielä Pesolan kylässä, ojan penkalla, pienenä tyttönä ymmärrä. Pirkko yrittää pissata niin kuin pojat: housut nilkoissa, lantio edessä niin kuin velipojalla ja tämän kaverilla. Äh, ei onnistu. Pojat lällättävät, ettei Pirkosta ole autoilla leikkimään, kun ei kerran osaa pissatakaan niin kuin miehet.

– Purin hampaani yhteen ja päätin harjoitella, sillä autoleikit kiinnostivat sen verran. Housut jos toiset siinä kastuivat, kintuista puhumattakaan!

"Rikkautta ei ollut, mutta rakkautta sitäkin enemmän."

Pirkko oli jo lapsena sisupussi. Biologinen äiti joutui olosuhteiden pakosta antamaan esikoisensa Pirkon vastasyntyneenä muiden hoitoon ja muuttamaan työn perässä Ahvenanmaalle. Äiti palasi myöhemmin sotien jälkeen Alahärmään, ja perhe kasvoi kuudella sisaruksella. Pirkolle kävi selväksi, että kaikesta selvitään.

– Sain rakastavat kasvattivanhemmat, mumman ja paapan. Rikkautta ei ollut mutta rakkautta sitäkin enemmän.

Ennen taksiautoilijaksi ryhtymistään Pirkko työskenteli lastenhoitajana päiväkodissa – ja kotonaan. Ryhmässä oli yksi sellainen lapsi, jota vanhemmat eivät toisinaan muistaneet tulla lainkaan noutamaan. Eivät vain muistaneet. Silloin pieni tyttö ja Pirkko kävelivät käsikädessä Pirkon kotiin, keittivät teetä ja söivät lauantaimakkaraleipiä. Joskus pieni tyttö nukahti sohvalle Pirkon viereen.

Omia lapsilla Pirkolla on neljä, lapsenlapsia jo kymmenkunta.

Myös koulukyytiläiset ovat Pirkon vakioasiakkaita. Tänään heitä on äänekkäästi täynnä koko pirssi. Pirkko noukkii lapset aamuisin autoon, toisinaan myös herättää ja tarkistaa, ovatko vaatteet puhtaat ja onko aamiainen varmasti syöty.

"Ei tämä ihan tavallista elämää ole, mutta jokainen valitsee linjansa. Minä haluan auttaa."

Entä omat lapsenlapset, riittääkö aikaa heille?

– Aina. Tosin yksi heistä totesi minulle taannoin, ettet sinä fammu oikeastaan tarvitse kotiakaan enää, kun sulla on tuo auto, hyväntekijä nauraa.

– Jos on pitkään hiljaista, ettei tule ajoja päivälle ollenkaan, ajattelen, että mitähän pahaa olen tehnyt, kun kukaan ei soita. Eihän tämä ihan tavallista elämää ole, mutta tälläkin alalla jokainen valitsee linjansa. Minä haluan auttaa.

Ja, ja, ja riittää pitkälle

Pirkko muutti Pietarsaareen miehensä kanssa vuonna 1962 vailla minkäänlaista ruotsin kielen taitoa. Suurin osa kaupungissa asuvista puhui tuolloin äidinkielenään ruotsia.

– Nyökyttelin itsevarman oloisesti ja sanoin vain ja, ja, – kyllä, kyllä, jokaiseen asiaan. Tiedä sitten, mitä asiakkaat oikein halusivat tai minusta puhuivat.

Suomenkielistä kollegaa eivät muut taksiyrittäjät hevin suvainneet.

– Saattoi olla kyse siitäkin, että olin nainen, Pirkko nyökkää.

Virkamies kävi toteamassa, etteivät naiset autohommissa pärjää.

Päät kääntyivät pois, kun tuli kysyttävää. Puhelimiin ei vastattu. Eräs kaupungin virkamiehistä kävi erikseen toteamassa, ettei tämä Pirkko taida olla sinun hommasi. Naiset eivät autohommissa pärjää.

Auto kaartaa torin taksitolpan ohi. Tolpalla Pirkon pirssi ei seisoskele, sillä hänellä on asemapaikkana kotiosoite.

– Miksi minä tuossa töröttäisin kyytiä odottamassa? Asiakkaita riittää. Kyllä täällä tekemistä on, tien päällä.

Sisupussin mittariin pyörähtää päivittäin kevyesti noin 100 kilometriä.

Puhelin soi. Pyörätuolilla liikkuvan Anjan pitäisi päästä kauppaan. Pirkko ehdottaa, että hän voi käydä tekemässä ruokaostokset toiveen mukaan tässä samalla ja tuoda ohikulkiessaan. Ei, ei tarvitse maksaa. Ei, ei tarvitse.

– Ostan jotakin ylimääräistäkin yleensä. Jotakin hyvää viikonlopuksi, Pirkko hymyilee.

"Kuka muukaan näitä ihmisiä hoitaisi?"

Jotain hyvää viikonlopuksi saattaa tarkoittaa asiakkaille välillä ruokaa, välillä kukkia, välillä kotitöitä. Syntymästään sokeaa Lailaa Pirkko auttoi viimeistelemällä Lailan lapsen ristiäiset, kun sattui naista kotiin kuljettaessaan huomaamaan kodissa siivouksen tarvetta. Samalla Pirkko asensi vessaan uuden valokatkaisijan ja korjasi tiskikoneen letkun.

– Kuka muukaan näitä asioita, ihmisiä, muuten hoitaisi?

Onneksi ei ole aikaa

Kevät heittää auringon tuulilasiin ja Pirkkoa häikäisee. Hän ei pode sitä, ettei hänelle juuri nyt ole aurinkolaseja mukanaan, hyvin pärjää ilmankin. Puhelin soi jälleen: Akuutti kyyti Vaasan mielisairaalaan, asiakkaalla psykoottinen kohtaus. Ambulanssi ei ehdi.

– Nämä on vähän ikäviä.  Tästä on Vaasaan mennen tullen kuitenkin se parisataa kilometriä, Pirkko huokaa.

Mielenterveyspalveluita on kaupungissa supistettu, ja akuutit tapaukset kuljetetaan Vaasaan. Ensi vuoden alusta lakkautetaan myös synnytyssairaala, ja odottavat äidit ohjataan 40 kilometrin päähän Kokkolaan. Matka ei ole mahdoton, mutta:

– Varmaan tässä saa vielä kätilöksi ryhtyä, sillä synnyttäjiä on kyydissä taajaan, Pirkko sanoo ja lisää:

– Apua tässä maassa tarvitaan paljon. Yritän jaksaa omalta osaltani niin kauan kuin mahdollista. En minä muutenkaan osaa olla.

Välillä suru yllättää. Tai huoli. Joskus ne kasvavat maailmantuskaksi, mutta sen Pirkko painaa takaisin rinnan alle. Yksi ihminen voi tehdä vain osansa.

– Jos ehdin pysähtyä ajattelemaan, tunnen tuskaa monen kuljettamani ihmisen puolesta. Olen nähnyt vuosikymmenten mittaan, miten välittäminen hiipuu. Ihmiset huolehtivat entistä vähemmän toisistaan ja heikommat halutaan pois silmistä. Sellaisesta ylipärjäämisestä tulee ihmisen mittari.

Päivä Pietarsaaressa jatkuu pimeään saakka. Kun Pirkko pysäköi pirssinsä seitsemän jälkeen, hän hoitaa vielä paperityöt ja päivystää. Jos kyytitarvetta tulee, hän voi kyllä hoitaa. Onneksi mies on laittanut ruuan valmiiksi.

Kuka muukaan sen hoitaisi?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2014.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.

 

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.