Juha Mieto, 76: ”Leskeä voi ymmärtää vain toinen leski, eikä aina sekään”

Juha Mieto, 76, on poikkeuksellinen mies päästä varpaisiin. Sen todistavat numerot:

Hän on 197 senttiä pitkä. Kämmenet ovat valtavan isot, leveydeltään 27–28 senttiä.

Hapenottokyky on niin poikkeuksellinen, että sitä tutkittiin aikoinaan Tukholman ja Jyväskylän yliopistoissa. Nuorena Juha pystyi olemaan veden alla hengittämättä 5 minuuttia 10 sekuntia.

Miedon hapenottokyky on niin poikkeuksellinen, että sitä tutkittiin yliopistoissa. 

Leposyke on alimmillaan 27 lyöntiä minuutissa eli harvinaisen matala. Pintaverenkiertokin on epätavallinen. Siksi Juha on aina pystynyt hiihtämään ilman hanskoja, jopa 30 asteen pakkasessa.

– Tykkään ottaa kropasta kaiken irti. Sitten lepään ja katson liikaa telkkaria, Juha sanoo.

Jalatkaan eivät palele. Ne ovat kokoa 52.

–Mulla on niin saatanan leviät kengät, että niillä on vaikea osua kaasuhun ja jarruhun. Siksi ajan autoa aina paljain jaloin, talvisinkin. Erikoistako, häh?

Juha Mieto nauraa, itselleen.

– Varmaan ihmiset ajattelevat, että Jussi on vähän pöpi. Ajatelkoot! Täällä Kurikassa saan olla oma itteni, Juha sanoo.

–Nuorena sureksin herkemmin. Saatoin katsoa itteäni peilistä ja sanoa, että häpeä Jussi. Häpeä sitä sun tätä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän itseäni murehdin ja märehdin. Lehmät ovat sitä varten, että ne märehtivät.

Kaksi luonnetta

–Minussa on kaksi luonnetta.Ensimmäinen on tämä, joka pärjäilee tällä tavalla ihmisten kanssa.

– Kotona minulla on toinen luonteeni, siellä olen erakko. Nautin olla yksin. Varsinkin pimeässä nautin. Ehtoolla kotonakin, jos poika on töissä ja minä yksin, sammutan kaikki valot. Pidän vain television päällä ja istun. Yksin, pimiässä. Kerta kaikkiaan nautin. Yhtään en osaa selittää, miksi.

– Jos minut jostain muistetaan, niin toivottavasti siitä, että olin jämpti. En ole myöhästynyt koskaan. Paitsi pari kertaa maalista.

Juha asuu kotitalossa kahdestaan 37-vuotiaan poikansa Petterin kanssa.

Kahdestaan isä ja poika ovat asuneet talossa tapaninpäivästä 1996 asti. Silloin Juhan vaimo Minna, 45, sai sydänkohtauksen ja kuoli.

– Poika oli silloin kahdeksan vuotta ja kymmenen päivää. Hän tuli polvelleni istumaan. Itkettihin. Sitten lämmitin saunan.

Siitä alkaen Juha lämmitti saunan joka ilta kello 18.

Poika tuli polvelleni istumaan. Itkettihin. Sitten lämmitin saunan.

– Keksin semmoisen pienen rituaalin, kun en oikein muutakaan keksinyt. Hirviästi siinä ei juteltu. Aika hiljaa pojan kanssa lauteilla istuttiin. Mutta sillä tavalla kun joka ilta istuu, tuloo se tärkein eli luottamus.

Surun keskellä Juha opetteli ensimmäistä kertaa tekemään ruokaa ja oppikin. Hän meni myös leskien vertaistukiryhmään.

– Leskeä voi ymmärtää vain toinen leski, eikä aina sekään.Leskiryhmässäni jonkun puoliso oli tehnyt itsemurhan. Tuon lesken suru oli ihan eri surua kuin minun. Ei meidän kahden tukikeskustelu lähtenyt sujumahan ollenkaan.

Juha kävi ryhmässä kerran. Sen jälkeen hän päätti, että kärvistelee murheessa oikein kunnolla itsekseen ja päästää siitä sitten kokonaan irti.

– Elämä jatkuu ja kello käy. Vaikeista asioista on päästävä yli mahdollisimman nopiaan. Kun jotakin itselleen rakasta menettää, ei elämästä ikinä samanmoista tule, mutta ihan hyvä siitä voi tulla silti.

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 4/2026 olleesta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.