Kirsti löysi lohtua lemmikeistä: ”Hautaustoimiston koirista tuli ystäviäni”

”Mieheni Matti kuoli loppukesällä 2024. Olimme olleet yhdessä viisikymmentä vuotta, kahdestaan, lapsia meillä ei ole.

Rakkaus, jota yhdessä koimme, oli – ja on yhä – vahvaa ja ainutlaatuista. Kuolema ei vienyt pois rakkautta. Se on aina olemassa. Matti on edelleen osa minua ja elämääni.

”Kun painan Matin paidan iholleni, tunnen hänet lähelläni.”

Matin kuolema on ollut elämäni suurin suru. En ole voinut heittää kaikkia hänen vaatteitaankaan pois.

Menin mukaan sururyhmään ja kuulin, että aika moni säilyttää läheistensä vaatteita. Niissä on tuoksu. Kun painan Matin paidan iholleni, tunnen hänet konkreettisesti lähelläni.

”Juttelen Matille, että vaihdetaanpa nyt nämä kukat ja kynttilät.”

Käyn haudalla joka viikko. Juttelen Matille, että vaihdetaanpa nyt nämä kukat ja kynttilät uusiin ja siistitään vähän tätä ympäristöä.

Kerran eräs toinen haudalle kulkija kuuli jutteluni ja vähän nolostuin. Hän tuli kuitenkin sanomaan minulle, että on aivan normaalia jutella, niin hänkin tekee. Se tuntui hyvältä.

”En ole tehnyt tietoista surutyötä.”

Ehdin totutella olemaan yksin jo ennen Matin kuolemaa. Hän sairasti Alzheimerin tautia, ja olin hänen omaishoitajansa 13 vuoden ajan.

Eräällä tavalla, vaikka se vähän kauhealta kuulostaakin, sain pehmeän laskun leskeyteen. Silti kuolema oli järkytys.

En ole tehnyt tietoista surutyötä. Suren yhä, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

”Yhtäkkiä siinä ovella minua alkoi ahdistaa.”

Kun Matti kuoli, olin looginen ja reipas, aktiivinen. Lähdin heti hoitamaan käytännön asioita, perunkirjoitusta ja hautausjärjestelyitä.

Jo kolmantena päivänä kuolemasta olin hautaustoimiston ovella. Yhtäkkiä siinä ovella minua alkoi ahdistaa. Tuntui, että kuolema konkretisoitui ja tuli julkiseksi.

”Entä jos en pystykään puhumaan?”

Ajattelin, että on mahdotonta puhua Matista tai hänen kuolemansa aiheuttamista tunteista jollekin ulkopuoliselle ja vieraalle. Entä jos jos en pystykään puhumaan, purskahdan itkuun tai olen epäselvä?

Astuin kuitenkin lopulta sisään ja häkellyin. Ei hautakiviä, ei uurnia, ei sellaista kuoleman synkkyyttä, jota olin odottanut. Toimisto oli valoisa ja kodinomainen.

”Minua vastaan tuli häntää heiluttaen kaksi pientä, pehmoista koiraa.”

Minua vastaan tuli häntää heiluttaen kaksi pientä, pehmoista ja kiharaturkkista koiraa. Ne lähestyivät rauhallisesti hötkyilemättä, eivät haukkuneet tai hyppineet.

Koirat tulivat lähelle jalkojani kuin kissat ja katsoivat suoraan silmiini. Sydämeni suli.

”Se vain oli siinä, eikä suostunut lähtemään.”

Kun istahdin aulassa olevalle sohvalle, toinen koirista hyppäsi syliini ja alkoi nuolla käsiäni. Se vain oli siinä, eikä suostunut lähtemään. Toinen kietoutui jalkojeni juureen kuin pehmuste ja jäi siihen.

Koirat, Cava ja Levi, olivat aivan ihollani koko sen ajan, kun hoidin asioita. Ne tuntuivat aistivan surun ja jännityksen ja ymmärtävän minua täydellisesti.

”Koirat toivat turvaa.”

Koirien kohtaaminen helpotti suruani. Unohdin jopa hetkeksi, mitä asiaa olin tullut hoitamaan.

Kun rapsutelin pehmoista turkkia ja tunsin eläimen lämmön sylissäni, minun oli tavallista helpompi puhua kuolemasta. Koirat toivat turvaa.

”Usein kaupungilla ollessani poikkean tervehtimässä Cavaa ja Leviä.”

Usein kaupungilla ollessani poikkean hautaustoimistossa tervehtimässä Cavaa ja Leviä. Koirat ottavat minut vieläkin vastaan samalla tavalla: tulevat syliin ja käpertyvät jalkoihin.

Olen kiitollinen, että hautaustoimiston ihmiset antavat minun käydä katsomassa koiria. Koirilla on luontainen tapa lohduttaa. Ne lukevat tunteita hyvin, aivan kuin ne osoittaisivat aitoa myötätuntoa.

Matti olisi varmasti pitänyt Cavasta ja Levistä ja halunnut, että liikun, olen aktiivinen ja tapaan ihmisiä – ja koiria.”

Tämä on tiivistelmä ET-lehdessä 14/2025 julkaistusta jutusta, jossa Kirsti kertoo myös syvän surun vaiheesta hautajaisten jälkeen ja siitä selviytymisestä. Tilaajana voit lukea koko jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun tai tilaa lehti tästä.