Luontokuvaaja Hannu Siitonen: ”Metsä on minulle lohtu”

Ikkunalaudalle nostetussa maljakossa nuokkuu mäkitervakko. Lajin tunnistaa vielä, vaikka kukka on kuihtunut kaksi kesää sitten. Hannu Siitonen, 75, ei ole raaskinut heittää sitä pois.

– Se on viimeinen kukka, jonka toin vaimolle. Niitä kasvaa tuossa rinteessä, Hannu kertoo.

Vaimo Eeva-Liisa Siitonen kuoli vatsasyöpään vähän juhannuksen jälkeen vuonna 2022. Siitä lähtien Hannu on asunut yksin talossaan Parikkalassa.

Metsään Hannu lähti myös vaimon kuoleman jälkeen. Kuljeskeli. Mietti. Itki.

Kotiin johtavan tien toiselta puolelta alkaa kuukkelimetsä. Siellä Hannu on ottanut tuhansia kuvia kuukkeleista. Näiden oranssipyrstöisten lintujen elämää hän on kuvannut myös dokumenttielokuviin Metsän tarina ja Kuukkeli, metsän emäntä.

Täällä Hannu otti ensimmäisen luontokuvansakin, 12-vuotiaana. Makasi mahallaan kanervikossa ja tähtäsi metsonpoikasta Ilford-kinofilmikameralla.

Metsään Hannu lähti myös vaimon kuoleman jälkeen. Kuljeskeli. Mietti. Itki.

– Aina metsä on auttanut ja antanut voimaa. Metsä on minulle lohtu.

Kuukkeleissa elävät metsämiesten sielut

Kesällä 1994 Hannu oli metsässä suunnittelemassa Parikkalan kunnan uusia retkeilyreittejä, kun oksiston seassa vilahti jotain oranssia.

– Olin ihan varma, että se oli kuukkeli. Kun seuraavana aamuna menin samalle paikalle, sinne lensi neljä kuukkelia. Tuntui mahtavalta.

Kuukkeleita Hannu oli katsellut metsässä kymmenvuotiaana, kun isä otti hänet mukaansa metsätöihin. Pojan tehtävä oli huolehtia, että taukopaikan tuli ei päässyt sammumaan työpäivän aikana.

Kun miehet hevosineen tulivat evästauolle, heitä odotti valmis nuotio. Ja kuukkelit.

”Kun kuukkeli tulee nuotiolle, se on se vanha metsästäjä, jolle annetaan ruokaa.”

– Sehän on vuosisatoja vanha uskomus, että kuolleen metsästäjän sielu siirtyy kuukkeliin. Kun kuukkeli tulee nuotiolle, se on se vanha metsästäjä, jolle annetaan ruokaa.

Metsäkoneet korvasivat hevosmiehet ja alkoivat kaataa metsään isoja aukkoja. Kuukkelit katosivat vuosikymmeniksi, kunnes vuonna 1994 Hannu löysi ne jälleen.

Kuukkeleiden rauhoitettu reviiri

Hannu omistaa palasen Suomen eteläisintä kuukkelireviiriä. Se on hänen kotitilansa perintöä, viitisen hehtaaria hakkaamatonta yli satavuotiasta sekametsää.

Menossa olivat Metsän tarina -elokuvan käsittelytyöt vuonna 2012, kun Hannu kerran kyllästyi istumaan tietokoneella ja lähti kävelemään metsään.

Nyt metsä on pysyvästi turvassa hakkuilta.

Hannun eteen, vanhaan kuuseen liiteli liito-orava ja kiipesi ylös runkoa pitkin. Sen takaa tuli toinen, ja vähän matkan päässä edestä lensi kolmas.

– Sen kohtaamisen jälkeen kysyin meidän kolmelta tyttäreltä, että mitä jos rauhoittaisin kuukkelimetsän.

Nyt metsä on pysyvästi turvassa hakkuilta.

”Että pärjäät sitten”

Räystäspääskyset tulevat joka vuosi vapun tietämissä.

Viimeisenä keväänään vuonna 2022 Eeva-Liisa maalasi kartanonkeltaiseksi laudan, jonka Hannu naulasi kodin järvenpuoleisen räystään alle. Lautaan Hannu kiinnitti rivin puubetonisia tekopesiä.

”Eeva-Liisa opetti minulle pyykinpesut ja kaikki sellaiset käytännön asiat.”

Jossain vaiheessa sitä samaa kevättä Eeva-Liisa oli sanonut Hannulle, että nyt ruvetaan opettelemaan laskujen maksamista. 

– Minusta se oli hirveän vaikea tilanne, kun tajusin, mistä oli kysymys. Sinä keväänä Eeva-Liisa opetti minulle pyykinpesut ja kaikki sellaiset käytännön asiat. Että pärjäät sitten, hän sanoi.

Viimeisenä iltana saattohoidossa Eeva-Liisa oli iloinen ja juttelevainen. Hannu ja nuorin tytär istuivat pitkään hänen vuoteensa vierellä.

”Hän sanoi, mitä turhia. Menkää vain kotiin ja lämmittäkää sauna.”

Hannu ehdotti, että he jäisivät tyttären kanssa yöksi hotelliin saattohoito-osaston lähelle, mutta Eeva-Liisa sanoi, että mitä turhia. Menkää vain kotiin ja lämmittäkää sauna.

– Hyvin iloisesti hän sen sanoi. Sitten me halasimme.

Aamulla kuuden jälkeen sairaalasta tuli puhelinsoitto. Kun Hannu ja tytär ehtivät takaisin osastolle, Eeva-Liisa oli jo lähtenyt.

Ei minulla muuta ole

20 vuotta sitten Hannun talviruokinnoille pyrähteli kymmeniä hömötiaisia. Nyt hän on nähnyt niitä parhaimmillaan kolme.

– Talousmetsissä ei ole lahopuuta, jonne hömötiainen saisi rakennettua pesän. Sitä on hirveän vaikea saada pesimään pönttöön.

Hannu ei vaani kameransa kanssa ruokinnoilla eikä piilokojuilla.

Hannulla on pitkään ollut periaate, että hän ei kuvaa eläimiä väkisin. Se tarkoittaa, että hän ei vaani kameransa kanssa ruokinnoilla eikä piilokojuilla.

Hannu oleilee metsässä niin paljon, että hänestä tulee osa luontoa. Eläimet tottuvat häneen ja jatkavat tavallisia touhujaan.

– Menen metsään, istuskelen, syön eväitä ja katson, miten elämä siellä menee. Eihän minulla nyt mitään muuta ole, kun mie täällä yksinään olen.

Hautakiven päällä on kaksi messingistä valettua kuukkelia.

Kun ikävä oikein kalvaa, Hannu lähtee käymään Parikkalan hautausmaalla.

Eeva-Liisan hautakiven päällä on kaksi messingistä valettua kuukkelia.

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 17/2024 julkaistusta jutusta, jossa Hannu Siitonen kertoo myös urastaan keihäänheittäjänä ja olympiaurheilijana, roolistaan lastenlastensa isoisänä eli ukkona sekä rakkaudestaan Eeva-Liisaan. Tilaajana voit lukea koko jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun ja tilaa lehti tästä.