Harva haluaa puhua oman lapsen katoamisesta, mutta jos kukaan ei puhu, kukaan ei tiedä, millaista se on. Saan energiaa Jussin tarinan kertomisesta, Juha sanoo.
Oli hieno aamupäivä ja pelasimme porukalla mölkkyä mökin pihalla Lammilla. Siinä olivat vaimo, sukulaisia, kolmesta lapsestamme kaksi ja lasten kaverit.
Poikamme Jussi, 18, ei ollut mukana. Hän oli viettämässä pitkää viikonloppua kaverinsa mökillä Äänekoskella. Oli syyskuun alku vuonna 2012.
”Poissa oli myös kaverin isän musta Citroën.”
Silloin puhelimeni soi. Soittaja oli Jussin kaveri, joka kertoi, että Jussi oli äkkipikaistuksissaan lähtenyt mökiltä neljän viiden aikaan aamuyöllä, kun muut olivat saunoneet. Poissa oli myös kaverin isän musta Citroën.
Jussin kaverit olivat etsineet Jussia lähimaastosta ja myös poliisille oli jo ilmoitettu.
Minulle tuli täysin epäuskoinen olo. Tämä ei ollut Jussin tapaista ollenkaan.
”Meillä oli Jussin kanssa tapana treenata kuntosalilla.”
Sellainen usko minulla kuitenkin oli, että parin päivän sisällä Jussi palaa mökille muiden luokse. Varmasti hän palauttaa myös lainaamansa auton.
Ajattelin, että puhelimeenkin Jussi vastaa, kun on ensin rauhoittunut. Hänen pitää vain saada ajatuksensa järjestykseen.
Meillä oli Jussin kanssa tapana treenata kuntosalilla. Harrastimme muutenkin yhdessä: vietimme aikaa metsässä, kalastelimme ja kävimme pohjoisessa soutamassa lohta.
Jussi oli huipputason painija, joka halusi aina voittaa. Teimme kilpailumatkoja yhdessä.
Hän opiskeli turvallisuusalaa, kävi autokoulua ja oli juuri muuttamassa omilleen. Jos emme tavanneet, soittelimme joka päivä.
”Puhelimesta kuului, että valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.”
Kun nyt soitin Jussille, puhelimesta kuului, että valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.
Seuraavina viikkoina säpsähdin joka kerta, kun tuntemattomasta numerosta tuli puhelu. Aina odotin, että se olisi Jussi.
Elämästäni tuli seiniin törmäilemistä. En osannut olla varovainen enkä kiinnittää huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Potkaisin jalan tuolinkulmaan, ja kun menin ruokakauppaan ostamaan syötävää, huomasin kotona, että olinkin ostanut kaksi litraa jäätelöä ja tölkin kermaa.
Ajatukseni herpaantuivat jatkuvasti. Kaikki junnasi paikoillaan.
”Niin kauan, kun tapausta ei ole ratkaistu, on myös toivoa.”
Aloin juoda. Se ei auttanut oloani yhtään. Kun join, ajatukseni kiersivät samaa rataa yhä voimakkaammin ja synkempinä. Loppuvuodesta 2012, kun Jussi oli ollut kadonneena kolmisen kuukautta, laitoin korkin kokonaan kiinni.
Jussi saattaa olla hengissä. Tähän luotin, ja samaa sanoivat katoamista tutkivat poliisit: toivoa ei kannata menettää. Niin kauan, kun tapausta ei ole ratkaistu, on myös toivoa.
/etlehti.fi/s3fs-public/main_media/b882753725z.1_20240510104419_000g1t6hu2t5.10.iptcstrip.jpg?itok=uihjAYD1)
Kun yhdeksän vuotta oli kulunut, toivoin edelleen puhelua Jussilta. Niin ihmisluonto on ihmeellinen, ei suostu antamaan periksi.
Mielessäni alkoi pyöriä sellainenkin juttu, että Jussi on muuttanut ulkomaille ja hänellä on uusi elämä toisessa maassa. Kun Jussi oli reissannut painikilpailuissa, olin huomannut, että hänellä on hyvä kielipää. Jussi myös tuli toimeen kaikkien ihmisten kanssa.
Ehkä hän on solahtanut muukalaislegioonaan. Sielläkin hän kyllä pärjää.
”Kun löytyi jotakin mahdollisesti uutta tietoa, tutkinnanjohtaja soitti.”
Eniten toivoin, että poika soittaa ja sanoo, että kaikki on hyvin, mutta hakisitko minut kotiin.
Tallensin tutkinnanjohtajan numeron puhelimeeni. Kun löytyi jotakin mahdollisesti uutta tietoa, tutkinnanjohtaja soitti. Vastasin hänelle positiivisin mielin. Ajattelin, että ehkä nyt ratkaisu löytyy ja tämä piina päättyy.
Olin jo alkuaikoina pyytänyt, että jos Jussi löytyy kuolleena, poliisit eivät tule kotiovelleni koputtamaan ja ota hattuja päästä pois. En kestäisi sitä tilannetta. Tein selväksi, että tutkinnanjohtaja soittaa minun kännykkääni ja kertoo uutiset, millaiset ne ikinä ovatkaan.
Poliisissa otettiin tämä pyyntö tosissaan. Arvostan sitä, että ottivat.
”Auton sisällä oli vainaja, kädessään Jussin rannekoru.”
Puhelimeni soi perjantaina 16. heinäkuuta 2021, kun olin vaimon kanssa aamukahvilla. Sanoin vaimolle, että nyt ei kaikki ole kunnossa, sillä tutkinnanjohtaja soittaa, vaikka kello on vasta kahdeksan.
Poliisi kertoi, että veljekset Antti ja Arto Suanto olivat löytäneet Äänekosken Suojoesta auton, josta erottui Sitikan logo. Veljekset olivat kuulleet mediasta nuoren miehen katoamisesta ja rakentaneet itse etsintälaitteita. Niiden avulla he olivat onnistuneet paikantamaan auton neljän metrin syvyydestä hiekan sisältä.
Auton sisällä oli vainaja, kädessään Jussin rannekoru. Paikka oli vain kymmenen kilometrin päässä mökiltä, josta Jussi oli lähtenyt ajamaan.
Kun suljin puhelimen, yhdeksän vuotta kestänyt pyöritys pääni sisällä päättyi.
Tuli ratkaisu. Tuli kevyt olo.
Juhan tarina on ote ET-lehden jutusta Puhelu, jota odotin. Se on julkaistu lehdessä 8/2024. Tilaajana voit lukea koko jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tee tilaus tästä.
