Liikunta on näyttelijä Jukka Puotilalle elämäntapa.
Liikunta on näyttelijä Jukka Puotilalle elämäntapa.

Näyttelijä, imitoija ja tv-isä Jukka Puotila on kokenut elämässään kaksi pysähdystä. Juuri ne ovat opettaneet, mikä on koomikon työn tärkein sisältö.

Näyttelijä Jukka Puotila pölähtää harjoituksista Kansallisteatterin ruokalaan Morkkuun. Rooliasu on vaihtunut siviileihin.

Kädenpuristus on jämäkkä. Puotila näyttää hyväkuntoiselta ja trimmatulta, mutta kasvojen uurteet kertovat oman tarinansa.

Puolitoista vuotta sitten loppukesästä Puotila sai tietää sairastavansa suusyöpää. Se oli sokki, joka aiheutti epätodellisen ulkopuolisuuden tunteen. Puotila pelkäsi menettävänsä äänensä, näyttelijän tärkeimmän työvälineen. Hän myös suri sitä, kuinka paljon hänen sairautensa vaati läheisiltä, varsinkin vaimolta Annelilta.

Puotila joutui – tai pääsi – nopeasti leikkaukseen sekä säde- ja sytostaattihoitoihin. Ne olivat rankkoja. Hän muun muassa menetti makuaistinsa väliaikaisesti.

Asia nousi otsikoihin, koska syksyn roolit ja iso 60-vuotisjuhlakiertue peruttiin. Oli henkisesti raskasta potea ja samalla käsitellä sairautta vielä julkisuudessakin. Toisenlaisessa ammatissa hän olisi voinut sairastaa rauhassa.

Lohdukseen hän kuitenkin huomasi, että asialla oli kääntöpuoli. Ihmiset tulivat kertomaan hänelle vaikeuksistaan.

– Sain auttaa ja vahvistaa ihmisten elämänuskoa. En ollut ymmärtänyt, että julkisuus voi toimia noinkin päin, hän sanoo.

Ohjelmatoimistot toivoivat, että jos paraneminen etenee suotuisasti, Puotila palaisi keikoille nopeasti. Hän aloittikin kiertueen vain nelisen kuukautta hoitojen päättymisestä helmikuussa 2016.

– En tiedä, olinko niin hyvin vielä toipunutkaan, mutta työnteko varmaan auttoi. Tuli muuta ajateltavaa.

Jukka Puotila on aina halunnut hauskuuttaa.
Jukka Puotila on aina halunnut hauskuuttaa.

Treeniä joka päivä

Puotila vaihtaa jatkuvasti asentoa ja taputtelee pöytää. Mies on täynnä hallitusti purkautuvaa energiaa.

– En ole koskaan ollut varsinaisesti urheilija, vaikka ehkä olisin sitä halunnut. Isä oli hyvä voimistelija, ja perheessä kaikki lapset tekivät jotakin. 50- ja 60-lukujen Suomessa lasten urheiluharrastukset eivät olleet koko perheen yhteinen juttu niin kuin nykyisin.

– Se oli sellaista pihasporttia, halpaa touhua verrattuna esimerkiksi hallijääkiekkoon. Kentät tehtiin itse, samoin välineet.

Television vaikutus oli suuri. Suomalaiset yleisurheilijat menestyivät, joten Puotila ja hänen kaksi nuorempaa veljeään suosivat juuri kenttälajeja.

Liikunta kuului arkeen. Koulu- ja muut matkat taitettiin polkupyörällä, kävellen tai hölkäten. Talvisin espoolaispojatkin hiihtivät.

– Nykyisin se ei ole niin luontevaa. Jotkut liikkuvat paljon, toiset eivät yhtään. Kun olin armeijassa, keskimääräinen Cooper-testin tulos oli 2700 metriä. Nyt se on 400 vähemmän.

Puotila itse juoksi intissä 3400 metriä.

"Kun sairastuin, mielessä kävi ajatus, että miksi juuri minä. Mutta eihän se niin mene."

Liikunnan harrastaminen piti iskun päällä koko ajan, ja siitä tuli elämäntapa. 1980-luvulla Puotila ehti olla vuoden Jouko Turkan opissa. Siinä rytinässä hyvästä fysiikasta oli hyötyä.

– Turkan harjoitusten jälkeen ei tarvinnut lähteä salille eikä välttämättä ottaa kirjaakaan käteen, Puotila naurahtaa.

Hän treenaa edelleen joka päivä. Sulkapallo on tauolla, koska pelikaveri on menossa leikkaukseen, mutta lenkkeily ja punttisali ovat ohjelmassa. Puotila on innostunut olympianostosta, johon kuuluvat tempaus ja työntö. Nostamisen tekniikka kiehtoo.

Tavoitteena ei varsinaisesti ole pysyä hoikkana, hyvässä kunnossa tai terveenä. Hyvä olo liikuntasuorituksen jälkeen on vain niin addiktoiva tunne, ettei treenaamista voi lopettaa.

– Kun sairastuin, mielessä kävi ajatus, että miksi juuri minä, joka olen pitänyt itseni kondiksessa. Mutta eihän se niin mene.

Tekstiä päähän

Esiintyjän tunneskaalaan kuuluu jännittäminen. Ensimmäiset minuutit ratkaisevat. Koomikko on yksin, apuja ei tule mistään.

Jännitys on eri asia kuin esiintymispelko. Iso tähti voi olla yleisön edessä kuin kotonaan, mutta kun kysytään, mikä on vaikeinta, vastaus kuuluu: lamauttava esiintymispelko.

– Jännittäminen on lataus, jolla saan itsestäni enemmän irti. Mitä suurempi on kynnys nousta lavalle, sitä parempi esitys.

Hyvä muisti ja oppimiskyky ovat näyttelijälle tärkeitä työkaluja.

– En erityisesti treenaa muistiani, mutta Kuolema Venetsiassa -näytelmää tehdessä oli mukava todeta, että teksti vielä menee päähän. Sitä on aika paljon.

Puotila opettelee vuorosanat mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

– Jotkut osaavat harjoitella käsikirjoituksen kanssa ilman, että heidän elekielensä kärsii. Itse haluan siitä nopeasti eroon.

"Välillä unohdan, että urani on lähtenyt lentoon sadusta."

Keikka Vihannissa

Puotila on luontaisen lahjakas imitoija. Nuorena miehenä Myrskylintujen nukkeja tai sheriffi McCloudin ja Columbon kaltaisia amerikkalaisia tv-hahmoja matkiessaan hän ei oikeastaan tiennyt, mistä siinä oli kysymys.

– Sitten näin, kuinka Reijo Salminen teki imitaatioita televisiossa, ja hyvin tekikin. Silloin sain asialle nimen.

Esiintymishaluissaan nuori Puotila pyöri helsinkiläisen hotelli Intercontinentalin yökerhossa Ballroomissa. Hän oli tavallisena asiakkaana, mutta paukutteli menemään pöydästä toiseen hauskuuttaen ihmisiä jutuillaan.

– Viimein joku alkoi kysellä, että kuka tämä tyyppi oikein on? Pian ohjelmatoimisto Polar-artisteista otettiin minuun yhteyttä.

Puotila värvättiin juhannuskeikalle Vihantiin Pohjois-Pohjanmaalle. Se reissu opetti, että jos lavahommia aikoi tehdä, piti olla ohjelmisto.

– Välillä unohdan, että urani on tosiaan lähtenyt lentoon tuollaisesta sadusta.

"Hattuun ei saa nousta" on Jukka Puotilan motto.
"Hattuun ei saa nousta" on Jukka Puotilan motto.

Pysäyttävä burnout

Kun Puotila pääsi keikkaputkeen, häntä neuvottiin takomaan niin kauan kuin rauta on kuuma. Että kohta keikat loppuvat.

Kyllä hän sitten takoikin. Oli teatterirooleja, lavakeikkoja, tv-sarja Ruusun aika, sketsiohjelmia, dubbauksia. Puotila nousi koko kansan tietoisuuteen, ja kiirettä piti.

Hän eli vuosikausia aikataulupuristuksessa, joka ei voinut olla kovin terveellistä. 1990-luvun puolivälissä tulikin stoppi, kun hän sairastui uupumukseen. Siihen liittyi myös paniikkikohtauksia.

Pöydällä oleva Puotilan puhelin hälyttää hiljaisella. Illaksi on tiedossa menoa, mutta ei tällä kertaa sentään esiintymistä. Jotain pakkopysähdykset ovat työnarkomaanille opettaneet.

– Omaa rajaansa ei tiedä, ennen kuin se tulee vastaan. Ihminen kestää pirusti positiivista painetta. Mikään ei epäilytä, kun asiat sujuvat ja yleisö ihailee.

Burnoutin jälkeen Puotila piti teatterista kuukauden tauon, mutta palasi pikku hiljaa töihin. Kotikatua alettiin kuvata, ja Puotila lähti mukaan koko kansan televisioisäksi.

Televisiosarjan tekeminen tuntui rauhalliselta verrattuna Tsa tsa tsan kaltaiseen sketsiviihteeseen. Työtahti hellittikin hetkeksi, kunnes kone alkoi taas ottaa kierroksia. Mutta ei niin päättömiä kuin ennen burnoutia.

– Nuorin poikani syntyi, ja elämässä alkoi uusi vaihe. Se oli itsetutkiskelun paikka. Mikä on motivaationi? Olinko taiteilijana se, mikä halusin olla?

Herkkää ja tarkkaa

Luovan työn ja urheilunkin yhteydessä puhutaan usein flow'sta, tilasta, jossa ihminen toimii äärimmäisen keskittyneesti unohtaen häiriötekijät.

– Se liittyy kaikkeen intensiiviseen tekemiseen, mutta ei se aina tule, kokenut esiintyjä tietää.

– Kun edesmennyt formulakuski Ayrton Senna kerran kaasutteli täydellisen kierroksen, kaikki tapahtui kuin itsestään. Uskovaisena miehenä hän sanoi ajaneensa Jumalan kasvot edessään.

Puotila itse muistaa kokeneensa flow'n muutamia kertoja. Silloin hän on huomannut olevansa äärimmäisen nopea, herkkä ja tarkka. Kaikki on mennyt kymppiin.

"On eri juttu vetää show kolmevitosena kuin kuusikymppisenä."

Hän taputtaa pöytää ja naksuttaa kielellä samassa rytmissä. Naps, naps, naps.

– Juuri se tarkkuus on ihmeellinen juttu. Sillä on jotain tekemistä maanisuuden kanssa. Raja esittäjän ja yleisön väliltä poistuu. Yhtä lailla yleisö on flow'ssa.

Nuorena Puotila koki elämän rajatonta hurmaa ajaessaan keskellä yötä keikalta kotiin. Radiosta tuli Paula Koivuniemen Kuuleeko yö. Vanhetessa ymmärrys rajallisuudesta ja kyynisyyskin lisääntyvät.

– On eri juttu vetää show kolmevitosena kuin kuusikymppisenä. Ennen katsottiin, että kuka tämä tyyppi on, mutta nyt, että no, Puotila, annas tulla.

Taiteilija voi vuosien karttuessa kehittyä paremmaksi, mutta tietynlainen nuoruuden into on keikkamiehelle elinehto. Siteeraamalla Thomas Mannin tekstiä Puotila löytää oikeat sanat kuvaamaan ajatuksiaan.

- "Vaikka koko kansa kunnioittaa minua mestarina, se ei tyydytä minua itseäni. Itsestäni tuntuu, että työstäni puuttuvat tulisena räiskyvän ja leikkivän mielen ailahdukset", kuuluu ikääntyvän kirjailijan repliikki näytelmässä Kuolema Venetsiassa.

Lohtua ja voimaa

Viihdyttäjän jutut muuttuvat elämänkokemuksen myötä. Asiat, joita kaipaa menneisyydestä, ovat samoja, joita kaikki kaipaavat.

– Yleisöni on suurimmaksi osaksi samaa ikäluokkaa kuin minäkin. Saatan vetää ihan tavallista juttua, kuten millaista on, kun lapset ovat lähteneet kotoa, ja se uppoaakin.

Puotilalta on kysytty, nousiko menestys hattuun.

– Yleisön eteen ei ikinä mennä takki auki. Takki auki voi kyllä poistua, jos on onnistunut.

– Jos huumori on omiaan saamaan aikaan naurun, se on ihmiselle aivan vastustamaton reaktio. Se on salaviekas keino. Joku voi yrittää vastustella, että "minähän en näille naura", mutta yhtäkkiä se tulee sieltä kuin pieru, jota ei pysty pidättämään, Jukka Puotila kuvailee.
– Jos huumori on omiaan saamaan aikaan naurun, se on ihmiselle aivan vastustamaton reaktio. Se on salaviekas keino. Joku voi yrittää vastustella, että "minähän en näille naura", mutta yhtäkkiä se tulee sieltä kuin pieru, jota ei pysty pidättämään, Jukka Puotila kuvailee.

Parasta palautetta on, kun joku sanoo unohtaneensa elämänsä vaikeudet 45 minuutiksi.

– Mies pyörätuolissa kertoi, että hänellä oli annettu puoli vuotta elinaikaa, mutta show'ni jälkeen tuli tunne, että hän elää ainakin vuoden. Tällainen motivoi nousemaan lavalle.

Koomikot ovat kansan terapeutteja. Nauru on pitelemätön tie ihmisen sisimpään.

– On iso asia, jos voi tuoda ihmisille lohtua ja voimaa. Elämässä tärkeintä on, että pystyy auttamaan. Sen arvon ymmärtää, kun itse tarvitsee apua.

Puotila on näytellyt Suomen Kansallisteatterissa liki 34 vuotta. Syksyllä hän luopuu vakinaisesta pestistä, mutta jatkaa Suomen 100-vuotisjuhlanäytelmässä Koivu ja tähti.

Puotila haluaa hiljentää tahtia ja laskeutua pehmeästi eläkeikään, joka on näyttelijöillä 63 vuotta. Koko kansan tv-isä haluaa olla oikea isoisä lapsenlapsilleen.

6 x Mikä kutkuttaa, Jukka Puotila?

Loiri. Vesa-Matti Loiri on ollut minulle tärkeä vanhempi kollega. Vaikka kuinka yrittäisi ohittaa, Vesku on aina Vesku.

Benny Hill. The Benny Hill Show pyöri pitkään Suomessakin. Se oli hulvatonta sketsien, parodioiden ja laulujen kimaraa. Tissifetisisti Benny jakoi kyllä mielipiteitä.

Farssit. Farssi oli minulle vieras laji, kunnes 2003 lähdin Tampereen Komediateatterin kesäproduktioon Ei nyt, Rakkaani. Siinä oli mukana myös varsinainen taituri, Jukka Leisti.

Soini & Hakkarainen. Molemmat persut, Timo ja Teuvo, tuovat aina valoa päivään. Heissä on piirteitä, joihin imitoija pääsee kiinni, toisin kuin suurimpaan osaan nykypoliitikoista.

Marja Tyrni. Aku Hirviniemi on tehnyt aikamoisia hahmoja ensimmäisestä Putouksesta lähtien, mutta on mukana myös uudessa Tuntemattomassa sotilaassa. Lahjakas näyttelijä.

Debit ja credit. Huvittaa, kun 'pankille' sanotaan äänekkäästi, mutta 'luotolle' melkein kuiskataan. Suomalainen kaihtaa vielä tänäkin päivänä velantekijän mainetta.

JUKKA PUOTILA

Syntynyt: Helsingissä 1955. Asuu Espoossa.
Perhe: Vaimo ja kolme aikuista poikaa.
Työ: Näyttelijä, koomikko, imitaattori. Näytellyt Suomen Kansallisteatterissa vuodesta 1984. Televisiossa sketsiviihdesarjoja sekä Ruusun aika ja Kotikatu. Kymmeniä elokuvarooleja. Toinen päärooli näytelmässä Kuolema Venetsiassa, samoin Pirkko Saision näytelmässä Koivu ja tähti, joka sai kantaesityksensä 13.9. Show't jatkuvat teatterissa ja kiertueella. Pro Finlandia -mitali 2015. Taina Westin kirjoittama elämäkerta Tänä iltana Jukka Puotila ilmestyi 2016.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 3/2017.

Ihmisen ääni

Kun Jukka Puotila sai suusyöpädiagnoosin, yksi hänen peloistaan oli äänen menettäminen. Hän mietti, pystyisikö kaulaan kohdistuneiden operaatioiden jälkeen enää koskaan imitoimaan ja tekemään puheteatteria. Pelot väistyivät, kun Puotila toipui.

Ääni on näyttelijän tärkein työväline, mutta se on myös osa ihmisen persoonaa, kuin sormenjälki. Ihminen tunnistaa tutun puheäänen, vaikka ei näkisikään puhujaa.

Ääneen vaikuttavat paitsi kurkunpään koko, myös ihmisen luonne. Vilkas persoona kuulostaa erilaiselta kuin rauhallinen.

Äänen perusteella voi vetää johtopäätöksiä kasvuympäristöstä, koulutustaustasta, tunteista, tarkoitusperästä tai vireystilasta.

Imitoija ei voi kuitenkaan luoda hahmoa pelkästään matkimalla puhetta. Hänen täytyy tarkkailla imitoimansa persoonan elekieltä ja tiettyjen avainlausahdusten kautta ikään kuin uida sisään tämän ajatusmaailmaan.

Ääni muuttuu ikääntymisen myötä, koska äänihuulten kimmoisuus vähenee. Voimakkain muutos tapahtuu pojilla äänenmurroksessa, jolloin äänen taso laskee oktaavin. Vanhemmiten miehen ääni käy taas hiukan aiempaa korkeammaksi.

Miltä tuntuu, kun elämä mullistuu täysin viisikymppisenä? Kari Ylinen, 59, jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön taakseen neljä vuotta sitten. Hän elää nyt toista teini-ikää.

"Erosin uskonyhteisöstä 55-vuotiaana. Pian sen jälkeen kävin ottamassa korvakorun. Laitoin korvaani ison killuttimen, jotta tutut näkisivät, että tuo jätkä ei ole enää samassa uskossa.

Lapsuudenperheessäni oli seitsemän lasta. Arki pyöri uskon ympärillä: oli sunnuntaiseurat ja ompeluseurat. Lapsuuteni oli kiva ja turvallinen.

Rajoitteita toki oli. Kotona ei ollut televisiota emmekä saaneet käydä teatterissa, tansseista puhumattakaan. Monet tosin katsoivat televisiota salaa tuttujen luona tai huoltoasemilla.

Kesällä 1980 ihastuin yhteisöstä tuttuun tyttöön. Menimme naimisiin ja saimme kaikkiaan kuusi lasta. Pelkäsin synnytyksissä aina hirveästi, sillä isäni äiti kuoli aikoinaan liiallisiin synnytyksiin. 

Jääkiekko herätti kuolleista

Minua ahdisti jo pienenä se, että vain me yhteisön jäsenet pääsisimme taivaaseen ja kaikki muut joutuisivat helvettiin. Ahdistuksesta ei yhteisössä saanut puhua.

Purin pahan oloni töihin, enkä ehtinyt aina osallistua yhteisön tapahtumiin. Ihmiset kyselivät perääni ja painostivat. Paloin loppuun kahdesti. Kolmas burn out vei minut sairaslomalle pariksi vuodeksi.

"Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni."

Kun vointini oli pahimmillaan, siskoni vei minut elämäni ensimmäiseen jääkiekko-otteluun. Se herätti minut kuolleista. Pitkästä aikaa tunsin kuuluvani johonkin: porilaisiin, Ässien kannattajiin. En välittänyt siitä, että yhteisö oli opettanut urheilutapahtumien olevan jumalanpilkkaa. Tunnelma jäähallissa oli mahtava.

Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni. Luin erilaisia Raamattuja ja kirjoituksia. Tutkin vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ja siellä tuli vastaan kamalia tapauksia. Seurasin itsekin läheltä kiusaamistapausta, jonka vuoksi yksi yhteisömme jäsen melkein teki itsemurhan.

Pahin tuli kuitenkin omasta perheestä: sain tietää, että lähipiiriimme kuulunut henkilö oli käyttänyt osaa lapsistani hyväksi, kun he olivat pieniä. Lapset kertoivat siitä vasta aikuisina.

Erosin yhteisöstä. Myöhemmin päädyimme eroon myös vaimoni kanssa.

Toinen teini-ikä

Tässä iässä uskosta eroaminen on pelottava juttu. Yhtäkkiä oli itse päätettävä kaikesta. Otanko olutta vai en? Miten suhtaudun seurusteluun? Uusi elämä häkellytti.

Kaveripiirini pieneni. En jäänyt kuitenkaan yksin, sillä olin ehtinyt elämäni aikana saada yhteisön ulkopuolisia ystäviä harrastuksissa.

Elän nyt toista teini-ikää. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa elokuvissa vuonna 2014. Se oli upea kokemus. Harrastan henkisiä asioita ja uskon yhä enemmän jälleensyntymiseen. Kuuntelen mielelläni meditaatiomusiikkia, mutta Jenni Vartiainenkin on aika ihana.

Asun yksin. En ole haalinut kotiini tavaraa siltä varalta, jos tänne joskus muuttaa vielä joku toinen. Ensin haluan oppia tuntemaan itseni.

Lapsistani kolme on eronnut yhteisöstä. Ensimmäinen lähti 16-vuotiaana. Olin silloin hänestä ylpeä, vaikken voinut sitä ääneen sanoa."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

 

[Kuvateksti] - Ennen olin aika harmaa, mutta olen saanut värejä elämääni, Kari iloitsee.

"Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi", kirjoittaa ET:n kolumnisti Minna Lindgren.

Tänä keväänä olen yhä uudelleen törmännyt puheisiin säästötoimista vanhustenhoidossa. Se on tyrmistyttävää.

Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi. Suomessa eniten kasvava ikäluokka on yli 90-vuotiaat. Keskimäärin vanhus tarvitsee yhteiskunnan apua ja kallista hoitoa kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Myös vanhuksen kuolema edellyttää asianmukaista saattohoitoa. Kasvavalta vanhusten hoitotarpeelta emme voi välttyä.

Suomessa on hyvin tiedossa, minkä ikäistä väki on ja kuinka suurella todennäköisyydellä sairastavuus ja kuolleisuus kasvavat eri ikäryhmässä.

Pieni esimerkki. Tällä hetkellä 70-vuotiaiden ikäluokasta on kuollut 15 prosenttia. Luku nousee niin, että 75-vuotiaiden ryhmästä kuolleita on 40 prosenttia. Vastaavasti voidaan melko hyvin ennustaa, miten nuo merkkipäivästään hengissä selviytyneet tulevat elämään, sairastamaan ja kuolemaan. Kukaan ei ole yhtäkkiä 80-vuotias.

"Emme suhtaudu synnytyksiin yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon?"

Huono hoito, hoidon laiminlyönti ja hoitamatta jättäminen johtuvat siitä, että hoitajia on liian vähän. Lisää saa vain rahalla. Usein säästötoimiksi ehdotetaan teknologiaa ja kotihoitoa. Mutta teknologia ei ole halpa ratkaisu. Alkuhankinnan jälkeen sen käyttöön on opastettava, laitteita on huollettava, ja kolmen vuoden kuluttua tarvitaankin jo uusi kone, sovellus tai robotti. Tragikoomisia ovat tilanteet, jossa ihminen on korvattu itsepalvelukoneella, mutta koska kukaan ei ymmärrä laitteesta mitään, sen vieressä seisoo ihminen neuvomassa itsensä palvelijoita käyttämään konetta.

Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei myöskään säästä rahaa. Päinvastoin, usein kotihoidon tarpeet ovat kohtuuttomat, sillä muutamalla pikakäynnillä pitäisi tehdä sama kuin kodinomaisessa palveluasumisessa vuorokaudessa. Isoissa kaupungeissa kotihoidon piirissä on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he eivät kuuluisi edes palvelutaloon vaan sairaalaan.

Puheet yhden väestöryhmän kuormittavuudesta ja vääristyneestä hoitosuhteesta ovat syyllistäviä. Emmehän suhtaudu synnytyksiin emmekä lukemaan oppimiseenkaan yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon? Jos yhä suuremmalle vanhusten joukolle ei lisätä yhteiskunnan palveluja, tilanne on yhtä hölmö kuin se, että peruskouluja lakkautettaisiin, vaikka koululaisten määrä kasvaisi.

Tuskin kukaan on niin hullu, että keksisi säästää vanhustenhoidossa viemällä kaikki 85 vuotta täyttäneet rotkon reunalle hyppäämään. Rahaahan meillä on, sen näkee katsomalla ympärilleen. Kysymys on vain siitä, mihin ja miten sitä käytämme.

Kolumni on julkaistus ET-lehden numerossa 12/2018.

Minna Lindgren

on toimittaja

ja kirjailija.