Kaari Utrio: ”Isossa talossani saatan tuntea yksinäisyyttä, luonnossa en koskaan”

Kaksi kertaa päivässä Kaari Utrion, 82, rutiineihin kuuluu, että hän menee kotitalonsa toiseen päähän kahvittelemaan.

Siellä sijaitsee kirjankustantamo Amanita, jonka hän perusti edesmenneen puolisonsa Kai Linnilän kanssa vuonna 1982. Nykyisin kustantamoa hallinnoi pariskunnan poika Lauri. Myös miniä työskentelee perheyrityksessä. 

Kahvikupposen ääressä puhutaan vähän työasiaa ja paljon muuta, kuten lastenlasten ylioppilaskirjoitukset, Ukrainan tilanne ja kylän kuulumiset.

– Olen tästä yhteisöstä äärettömän onnellinen. Se voimaannuttaa ja antaa hyvän mielen sekä porukkaan kuulumisen tunteen, Kaari kiittelee.

Viime vuosiin asti Kaari osallistui kustantamon töihin. Nykyään näkö on sen verran huono, että vedosten läpikäynti rasittaisi silmiä liikaa.

"Maaseudulla olen onnellinen."

Kerran vuodessa Kaari palkkaa jonkun tutun nuoren pyyhkimään pölyt kirjoistaan. Eräs heistä laski kirjat. Niitä on noin kuusituhatta.

Kimppakyydillä kauppareissulle

Kaari viihtyy peltojen keskellä Somerniemellä eikä edes haikaile muualle. Synnyinkaupungissaan Helsingissä hän käy harvoin.

– Kaupungissa on ahdasta, sieltä puuttuu avaruus. En pidä ruuhkista ja kiireessä kipittämisestä. Maaseudulla olen onnellinen.

Kaari on tyytyväinen, että pystyy asumaan kotonaan, vaikka talossa on paljon portaita ja ylläpitämistä. Siinä auttavat kustantamoyhteisö ja naapurit.

Perjantaisin ystävätär kyyditsee Kaarin viidentoista kilometrin päähän Somerolle kauppaan. Samalla reissulla he vievät muovit kierrätykseen ja hoitavat sekä apteekki-, pankki- ja pesula-asiat että sosialiseeraamisen.

Vähintään puolitoista tuntia istutaan kylän kahvilassa. Siellä kaikki tuntevat toisensa.

– Jos joku tarvitsee vaikkapa sähkömiestä, lumenauraajaa tai puunkaatajaa, toinen osaa suositella. Asiat hoituvat puskaradiolla.

"Luonnosta saan lohtua ikävään."

Näkönsä huononnuttua Kaari alkoi kuunnella äänikirjoja. "Tunnen siitä syyllisyyttä, sillä tiedän, miten vähän kirjailijalle äänikirjasta maksetaan. Näkövammaisille äänikirjat ovat kuitenkin pelastus."

Metsässä mieli rauhoittuu

Harjun yli Äyräsnummen männikköön ja Ämyrin pururadalle. Joka päivä Kaari sauvoo lenkille. Luonnossa liikkuessa hurahtaa tunti jos toinenkin.

Kaari luopui kaunokirjallisuuden kirjoittamisesta seitsemän vuotta sitten. Hän oli jo päättänyt lopettaa ja viimeinen romaani oli painossa, kun puoliso kuoli yllättäen sairauskohtaukseen keskelle katua.

– Se oli hirveän raskas tapahtuma ja odottamaton tragedia. Sen jälkeen on ollut vaikeaa selvitä elämässä eteenpäin.

Suru on muuttunut möykyksi, peruskiveksi, joka kulkee mukana. Siltä ikävä Kaarista tuntuu. 

Vaihtuvat maastot, vuodenajat ja eläimet tuottavat mielihyvää. Kaari tarkkailee lenkeillään varsinkin peuroja ja palokärkiä.

Luonto yhdisti myös puolison kanssa. He kalastivat kolmekymmentä vuotta verkoilla kuhaa Painio-järvellä. Kaari souti ja Kai koki verkkoja.

– Liikuimme niin paljon luonnossa yhdessä, että nykyään saan sieltä lohtua ikävään. Illalla isossa talossa saatan tuntea itseni yksinäiseksi, mutta luonnossa en koskaan. Siellä oloni on rauhallinen ja tyytyväinen.

Lue lisää Kaari Utrion hyvän olon oivalluksia ET Terveys -lehden numerosta 4/25. Tilaajana voit lukea jutun ja ET Terveyden vanhoja numeroita Digilehdet.fi-palvelussa.