Hilkka Autio nauttii kodin rauhasta, yksin. – Kahden pitkän liiton jälkeen tuntuu hyvältä huolehtia vain omista tarpeistani ja tunteistani.
”Strömbergin hellan edessä seisova kotitalousväline. Sellaiseksi muutuin mentyäni naimisiin vuonna 1973.
Yli 20 vuotta kestänyttä avioliittoa väritti ihanien lasten lisäksi turvattomuus ja epätasa-arvoisuus kaikissa arjen kuvioissa.
Halusin jutella tunteistani ja avata vaikeita asioita, jotka painostivat kodin ilmapiiriä. Tuntui kuin olisimme mieheni kanssa eläneet yhdessä, mutta erikseen. Siksi voimme kaikki huonosti.
”Minä huushollasin, mies istui sohvalla.”
Lopulta elimme rinnakkain; minä huushollasin, mies istui vakipaikallaan sohvalla, jonne minulla ei ollut asiaa.
Punatiilisen omakotitalon kulissit eivät kuitenkaan sortuneet – vieraat kehuivat kotiamme ja perhettämme aina kauniiksi.
”Hengitys kulki vapaasti, kun ei tarvinnut aistia toisen mielialoja.”
Tuo ristiriitaisuus avasi lopulta silmäni. Uskalsin lähteä, sillä kukaan muu ei minua pelastaisi.
Tuntui ihanalta istua sohvalla ja katsoa ikkunasta ulos. Hengitys kulki vapaasti, kun ei tarvinnut aistia toisen mielialoja.
Rakensin itsetuntoani uudelleen käymällä pitkiä keskusteluja ystävieni kanssa. Puhuimme paljon tasa-arvoisista ihmissuhteista ja molemminpuolisesta huomioimisesta.
Pääsin hiljalleen irti syyllisyydestäni, etten ollut voinut muuttaa toista.
”Kosketuksesta huokui lämpö ja luotettavuus.”
Isohko mies astui pubissa viereiseen loossiin ja haki tanssimaan. Kosketuksesta huokui lämpö ja luotettavuus. Välillemme syttyi heti jotain. Tunsin tulleeni kohdatuksi viisikymppisenä naisena.
Teimme yhdessä pitkiä kävelylenkkejä, joilla purimme toisillemme menneitä avioliittojamme, paikkasimme molempien itsetunnon haavoja ja ja jaoimme haaveita tulevaisuudesta.
”Raivasin paikkani toisen lapsuudenkotiin.”
Vuonna 2002 muutin miehen omakotitaloon. Remontoimme sitä yhdessä. Yhteinen tekeminen oli tärkeää, sillä sen myötä raivasin paikkani toisen lapsuudenkotiin, tulin osaksi sitä.
Tiesimme jo katseesta, milloin piti antaa toiselle rullamitta tai oli kahvitauon paikka. Meille, kädentaitoisille, syntyi yhteinen, sanaton kieli tehdä hommia. Se lähensi entisestään.
”Mies käpertyi hiljaa omaan kuplaansa.”
20 vuoteen mahtui ihania retkiä järven jäällä ja kitarailtoja bändikämpäksi rempatussa autotallissa. Lomilla kiersimme ympäri Eurooppaa.
Samalla kummankin läheisten elämässä tapahtui rankkoja asioita. Minä osaan käsitellä suruja puhumalla, mies käpertyi hiljaa omaan kuplaansa.
”En halunnut hukata itseäni toista kertaa.”
Ilmapiiri lipui lopulta synkkyydeksi. Tunnistin tilanteen.
En jaksanut kantaa toisen tunnetaakkaa, enkä halunnut toista kertaa hukata itseäni ja muuttua taas huushollaajaksi.
Pieni muuttoauto kaarsi hankkimani asumisoikeusasunnon pihaan nelisen vuotta sitten. Kyydissä olivat vain tärkeimmät tavarani. Loput hankin käytettynä.
Emme halunneet miehen kanssa erota vaan katsoa suhdettamme hetken kauempaa. Se toimi. Kummallakin oli tilaa hengittää ja käsitellä omia asioitaan omalla tavallaan.
Muutaman vuoden ajan mies haki minut perjantaisin ja toi tiistaisin takaisin. Tuntui hyvältä puuhastella ja olla lähekkäin. Silti ikävöin viikonloppuisin omaan kaksiooni.
”Tahra sai minut miettimään elämääni.”
Reilu vuosi sohaisin kuulakärkikynällä sohvan kankaaseen pitkän viivan. Muste lähti rätillä ja Fairylla, mutta tahra sai minut miettimään elämääni.
Aina, kun olin aloittanut elämäni puhtaalta pöydältä, muutos oli johtanut parempaan. Päätin, että suhdesiksakkailu saa loppua. Erosimme lopullisesti, ystävinä.
”Valittu yksinolo vahvistaa.”
Olen aina tiennyt pärjääväni itsekseni, mutta yksinoloa on pitänyt opetella. Nyt nautin siitä. Yksinäisyys satuttaa, mutta valittu yksinolo vahvistaa.
Omassa kodissani saan olla juuri sellainen kuin olen, multitaskaaja. Osaan kontata, kusta ja kutoa sukkaa samaan aikaan. On kuitenkin huojentavaa, että käytän taitojani itseäni varten, en kaikkien muiden eduksi.
Tuntuu vapauttavalta, kun saan huolehtia vain omista tunteistani ja tarpeistani.
”Nyt minun on hyvä olla juuri näin.”
Olen valmis ottamaan uuden kumppanin kainaloon, jos erinomainen sattuu kohdalle. Silmäpeliä en kyllä paljon ole pitänyt, sillä nyt minun on hyvä olla juuri näin.”
Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 1/2025 julkaistusta jutusta, jonka voit lukea tilaajana kokonaan täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun tai tilaa lehti tästä.
